Jaa

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Artikkeli on osa Ilari Aulan ja Kaisa Toroskaisen maailmantalouden muutoksista kertovaa juttusarjaa. Muut osat: osa 1, osa 2, osa 3osa 5.

Tähän mennessä juttusarjamme on pysytellyt tukevasti maailman tavaratuotannon juurilla ja kyseenalaistanut tuovatko öljyn ja mineraalien kaltaiset rikkaudet maille kovinkaan paljon onnea. Köyhille maille mahdollisuudet taloudelliseen kehitykseen eivät 2010-luvulla ole moninaiset, jos ne sellaiset ikinä olivatkaan.

Tämä jakso siirtää näkökulman kohti kotoisampia haasteita. Ikävä kyllä globalisaatiosta on tullut liian väljä ja tulehtunut termi järkevään keskusteluun Suomen asemasta maailmantaloudessa. Tarjoamme kinastelun uudeksi silmätikuksi tuotantoketjuja, joiden analyysi Suomessa on hajanaisten asiantuntijoiden erityisala eikä vielä pääse täysiin oikeuksiinsa ulkopolitiikan tukena.

Tuotantoketjuista on puhuttava enemmän, sillä keskustelu on jumittunut 90-luvulle. Puhe Kiina-ilmiöstä tai ”suuresta imuttelusta”, kuten presidenttikandidaatti Ross Perot muotoili asian vastustaessaan Yhdysvaltain liittymistä Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimukseen (NAFTA) vuonna 1992, on edelleen käypää valuuttaa.

Tuotannon globalisaatioon liittyy häviävien tehdastyöpaikkojen lisäksi turvallisuus-, ympäristö- ja kehityskysymyksiä, joita käsitellään harmillisen irrallisina toisistaan. Tuotantoketjuja tulee analysoida ylikansallisina kokonaisuuksina eikä vain muutaman valtion, kuten Kiinan ja Suomen väliseen vienti- ja tuontisuhteeseen keskittyen.

Asian voivottelun sijaan tarjoamme tässä artikkelissa lukijalle kättä pidempää. Avaamme tuotantoketjun käsitteen käyttötavat, jotta jokainen pääsee analyysiin makuun kenties jo seuraavassa baariväittelyssä. Lopuksi analysoimme vielä Suomen asemaa valtavissa tuotantoketjuissa, sekä mitä mahdollisuuksia ja vaaroja siihen liittyy.

Tuotantoketjujen analyysi paljastaa lisäarvon

Tuotanto- tai arvoketju tarkoittaa prosessien ja vaiheiden sarjaa, jonka avulla valmistettava tuote saavuttaa myytävän arvonsa. Kansainvälisen kaupan vapautumisen myötä useiden länsimaissa myytävien tuotteiden valmistaminen tapahtuu vaiheittain eri puolilla maailmaa.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: arvoketju, arvonlisäketju, tuotantoketju sekä huoltoketju esiintyvät eri yhteyksissä. Olemme pysytelleet “tuotantoketjuissa” ja käyttäneet muita käsitteitä synonyymeinä. Niiden vivahteisiin voi helposti perehtyä täällä.

Tuotanto on yhä hajautetumpaa. Koska kaikki tuotannon vaiheet eivät lisää hyödykkeen arvoa saman verran, kilpailevat valtiot keskenään houkuttelemalla yrityksiä sijoittamaan kaikkein arvokkaimmat tuotantovaiheet juuri kyseiseen maahan. Työpaikoista ja verotuloista käydyssä taistossa ei olekaan enää kyse kokonaisten autotehtaiden olinpaikasta, vaan siitä missä autojen kalleimmat komponentit tuotetaan.

Aina asiat eivät olleet näin monimutkaisia. Keskeinen syy muutokselle on kuljetuskustannusten lasku: vasta 1960-luvulta eteenpäin rahtikontit sekä lentoliikenteen halventuminen tekivät tuotannon siirtämisestä kauas ulkomaille taloudellisesti kannattavaa (Katso interaktiivinen kartta rahtilaivojen liikkeistä). Toinen syy trendille on tietotekniikan kehitys, joka teki tuotantoprosessin koordinoinnista mahdollista ja edullista. Kolmas on 70-luvulta tähän päivään saakka vallinnut liberaali talouspolitiikka, joka avasi valtioiden rajat voiton perässä muuttaville yrityksille.

Usein pitkät arvoketjut ovat Ikean kaltaisten monikansallisten yritysten hallinnoimia. Nämä yritykset omistavat tuotannon osat tai hallinnoivat väliportaan tuottajia ja alihankkijoita sopimuksilla. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään ylikansallisista jättiläisistä. Aivan tavalliset yritykset toteavat saavansa vaikka tietyn mutterin halvemmalla Aasiasta kuin Suomesta tai Saksasta, ja samalla tekevät osansa tuotantoketjujen globalisaatiossa.

Ketjututkijat ottavat selvää siitä, miten ja miksi tuotteiden ja palvelujen tuotantovaiheet tapahtuvat siellä missä tapahtuvat. Kyseessä on joukko eriytyneitä asiantuntijoita. Vaikka esimerkiksi Ulkopoliittinen instituutti sekä Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ovat kunnostautuneet keskustelemalla Suomen asemasta osana globaaleja virtoja ja arvoketjuja, useimmat ketjuanalyysit tapahtuvat toisistaan riippumatta.

Kenties yleisin tapa tutkia tuotantoketjuja on liiketoiminnallinen. Bisnesihmiset pyrkivät yritysten arvoketjuja tutkimalla selittämään, miten tuotantojärjestelmät poikkeavat toisistaan sekä millä tavalla niitä voisi tehostaa. Tällöin tavoitteena on selvittää, olisiko jokin tuotantovaihe kannattavampaa siirtää talon ulkopuolelle tai toiseen maahan, jossa se voidaan tehdä halvemmalla.

Köyhän maan johtajalle arvoketjujen analyysi voi olla keino parantaa maan taloudellista asemaa nopeasti. Yksi tunnetuimmista teorioista on niin sanottu lentävien hanhien malli. Sen mukaan ottamalla haltuunsa muualta ulkoistettuja tuotantovaiheita Japani onnistui kohtuullisen nopeasti nousemaan huipputeknologiaa vieväksi rikkaaksi maaksi. Tätä näkemystä voi käyttää perustelemaan toimia, kuten kaupan vapauttamista ja omien elinkeinojen suojelemista, joilla valtio pyrkii nousemaan “ylemmäs” tuotantoketjuissa.

Rikkaan maan poliitikolle tavoite on sen sijaan pitää arvokkaimmat tuotantoketjun vaiheet maassa. Usein eniten arvonlisää tuottavat tuotantovaiheet ovat ei-materiaalisia: suunnittelu- ja tutkimustyö sekä markkinointi ja brändäys luovat suuren osan tuotteen lopullisesta arvosta. Suomalainen investointeihin ja start-upeihin suuntautuminen on siis osaltaan arvoketjupolitiikkaa, joka pohjaa keksintöjen ja teknologian tärkeyteen arvoketjussa. Rikkaiden maiden kerho OECD julkaisee säännöllisesti raportteja auttaakseen jäseniään pysyttelemään huipulla.

Turvallisuusalan ammattilaiselle näkökulma saattaa olla aivan toinen. Puolustusvoimille tärkeintä on varmistaa sotatalouden huoltoketjut: tähän tutkimukseen paneudutaan Maanpuolustuskorkeakoululla. Toisaalta Huoltovarmuuskeskus varautuu katkoksiin yhteiskunnan kannalta tärkeissä ketjuissa, kuten Venäjältä ostetun öljyn ja maakaasun tuonnissa. Ulkomailla ketjuihin liitetään myös huolia vakoilusta. Kuten Economist ja Guardian kirjoittavat, Briteissä myytävät tuontikännykät perataan läpi mahdollisten vakoiluvälineiden varalta.

Kansalaiselle ketjuanalyysi voi taas olla tapa jäljittää voimakkaiden yritysten ja valtioiden toimintaa ulkomailla. Koska liiketoiminta on usein vahvasti säänneltyä länsimaissa, mahdollisten vahinkojen ja kustannusten liu’uttaminen tuotantoketjujen alkupäähän ulkomaille on valitettavan yleistä. Työntekijöille vaaralliset tai ympäristölle haitalliset työt siirretään muualle, mitä on hankala jäljittää hajautetuissa tuotantoketjuissa. Esimerkiksi Finnwatch ja Eettisen kaupan puolesta ry pyrkivät selvittämään, kuka käytännössä maksaa länsimaissa myytävien tuotteiden valmistuksesta suurimman hinnan.

Missä kohtaa Suomi on arvoketjussa?

Teemme nyt vapaamuotoisen analyysin Suomen tilanteesta. Sen tarkoituksena on havainnollistaa, miten ketjuanalyysi auttaa ymmärtämään maan tilannetta uudesta näkökulmasta.

Suomi on vahvasti viennistä riippuvainen maa, jossa ainakin 90-luvulta lähtien närää on aiheuttanut töiden katoaminen esimerkiksi Kiinaan. Monen on vaikea kuvitella, minkälaisia työpaikkoja syntyy menetettyjen tilalle; Nokian ihme on takana, eikä ole lainkaan selvää, mitä Suomi tulevaisuudessa voisi tuottaa.

Tilanne on loppujen lopuksi muuttunut yllättävän vähän viimeisen 20 vuoden aikana. Suomi onnistui aikoinaan siirtymään oikealla hetkellä puu- ja metallintuotannosta koneiden ja laitteiden valmistukseen. Tällä osaamisella maa ratsastaa edelleen suunnittelemalla ja osin rakentamalla koneita esimerkiksi liukuhihnatyöhön, kaivoksiin, metsäteollisuuteen sekä logistiikkaan.

Tältä kannalta Suomi on pitkään ollut useiden globaalien arvoketjujen puolivälissä. Nokia oli kuluttajille myytäviä lopputuotteita eli kännyköitä valmistavana yhtiönä poikkeus: vuonna 2017 kolme neljäsosaa viennistämme on entiseen malliin välituotteita, joita tarvitaan lopulta ulkomaalaisten myymien tuotteiden valmistuksessa.

Arkinen käsitys Suomen “erikoisaloista” on siis tavalliselle kansalaisille syystä hämärä. Tulevaisuudessa Suomi voi onnistua joko erikoistumaan kiistattomaksi huippuosaajaksi jossain tuotannon välivaiheessa tai nousemaan ylemmäs tuotantoketjuissa brändäämällä ja suunnittelemalla suorana kuluttajille myytäviä tuotteita.

Tämä ei kuitenkaan ole vain suomalaisen sisun tai päättäjien politikoinnin käsissä, sillä globaalien tuotantoketjujen muodostuminen on monimutkaista. Tuotteet, joiden valmistamiseen Suomi osallistuu välillisesti, myydään edelleen usein Euroopassa. Silti noin 20 prosenttia lopputuotteista myydään Yhdysvaltoissa ja Kiinassa.

Tämä asettaa Suomen kivuliaaseen välikäteen. Tuotantovaiheiden siirtyminen Kiinaan on vienyt työpaikkoja, mutta myös luonut uusia markkinoita, laskenut kuluttajatuotteiden hintoja sekä siirtänyt päästöjä ja ympäristötuhoja kiinalaisten harteille. Työpaikkoja rosvoava Kiina on samalla suomalaisten tuotteiden ostaja.

Juttusarjamme neljäs osa on tarjonnut aiempaa enemmän eväitä Suomen aseman ymmärtämiseen maailmantaloudessa. Suomi on pieni linkki massiivisissa tuotantoketjuissa, joita voi käyttää selittämään esimerkiksi ympäristötuhoja, turvallisuuspolitiikkaa, yritysten bisnessuunnitelmia tai kehitysmaiden tarpeita. Useimmiten nämä analyysit tapahtuvat kuitenkin erillään toisistaan.

Tuotantoketjujen kokonaisvaltaisempi analyysi auttaisi ymmärtämään, mikä Suomen asema maailmantaloudessa oli ennen ja miten se on muuttumassa. Lisäksi se helpottaisi valmistautumaan tulevaisuuden haasteisiin ja mahdollisuuksiin, kuten teknologian mullistuksiin, joihin paneudumme seuraavassa jaksossa.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa