Jaa

Kuva: Ilmar Metsalo

Kuva: Ilmar Metsalo

Vuosi 1992 oli Suomen ulkopolitiikan kannalta mielenkiintoinen, sillä Euroopan kylmän sodan jälkeinen turvallisuusarkkitehtuuri haki tuolloin vielä muotoaan. Neuvostoliitto oli edellisen vuoden lopussa lakannut olemasta, ja Suomen kannalta kiusallinen YYA-sopimus oli saatu pois päiväjärjestyksestä. Suomi halusi Euroopan unioniin Ruotsin kanssa samalla ovenavauksella.

Samaan aikaan kun laman kanssa painiva Suomi integroitui länteen, tilanne itärajan takana oli paikoin kaoottinen. Entisen Neuvostoliiton alue aiheutti huolta alueellisen vakauden kannalta. Asevoimien ja aseellisten ryhmittymien luotettavuus herätti kysymyksiä, ja rikollisliigat lujittivat asemiaan. Etniset ja uskonnolliset konfliktit leimahtelivat Kaakkois-Euroopan ja Kaukasuksen alueella.

Tammikuussa 2017 auenneet ulkoministeriön salaiset arkistot avaavat näkymiä Suomen ulkopolitiikan kulisseihin 1990-luvun alussa. The Ulkopolitist kävi läpi kiinnostavimpia raportteja juuri avautuneesta materiaalista ja poimi suomalaisdiplomaattien raportteja Suomen kannalta tärkeimmistä ulkopoliittisista kysymyksistä.

“Venäjällä on nyt siniset silmät” – epävakautta entisen Neuvostoliiton alueella

”Venäjällä on nyt siniset silmät. Suurvallan olemus on silti jäljellä eikä sitä pidä unohtaa vaikka yhteistyölle Länsi-Euroopan kanssa onkin nyt edellytyksiä enemmän kuin koskaan Venäjän tuhatvuotisessa historiassa.”
Näin arvioi suurlähettiläs Heikki Talvitie tunnelmia Moskovassa keväällä 1992.

Venäjän presidentti Boris Jeltsin pyrki vakiinnuttamaan asemansa IVY-maiden johdossa. Potentiaalisina ongelmina Venäjän länsisuhteissa nähtiin Ukrainan kysymys, Baltian venäläisvähemmistön asema sekä federaation koossapitäminen väkivalloin. Suurlähettiläs Talvitie ei uskonut Venäjän säilyvän yhtenäisenä ilman ”kovaa kouraa”. Neuvostojoukkojen vetäytyminen Keski- ja Itä-Euroopasta oli vuonna 1992 vielä pahasti kesken. Osa asevoimista oli tasavaltojen hallinnassa, osa IVY:n sotilaskomennon alaisuudessa. Osa komentajista toimi vähintäänkin oma-aloitteisesti.

Sisällissodan uhka oli väistynyt edellisvuoteen verrattuna, mutta pienempien alueellisten konfliktien todennäköisyys entisen Neuvostoliiton alueella vaikutti kasvaneen. Moni 1990-luvun alun konflikti onkin yhä vuonna 2017 jäätynyt ja ratkaisematta. Suomen ulkoministeriössä pelättiin divisioonankomentajien toimivan omien etujensa mukaan poliittisen komennon ulkopuolella. Neuvostojoukkojen 14. armeijan ottaessa vallan Moldovan Transnistriassa vaikutti siltä, ettei Kremlillä ollut kykyä hallita sotilaitaan. Samansuuntaisia havaintoja saatiin myös Ruotsista, jossa puolustusvoimain komentaja Bengt Gustafsson arveli kesän 1992 aikana Ruotsin saaristossa tehtyjen sukellusvenehavaintojen takana olleen mahdollisesti jokin ”ex-neuvostoliittolainen organisaatio, joka toimii poliittisen valvonnan ulkopuolella”.

Suomen Washingtonin-lähetystö raportoi Yhdysvaltain IVY-politiikasta viikoittain. Suomen kannalta kiinnostavia olivat myös Moskovan ja Washingtonin neuvottelut ydinaseiden vähentämiseksi. Tarkoitus oli siirtää kaikki Neuvostoliiton ydinaseet Venäjän hallintaan. Ukrainan katsottiin aiheuttavan pulmia hidastelemalla ydinaseiden kuljetuksissa poliittisen hyödyn saamiseksi. Ulkoministeriön arvioissa suvereeniin Ukrainaan oli jo muutamien vuosien ajan suhtauduttu skeptisemmin kuin vaikkapa Baltian itsenäistymiseen.

Ydinaseiden leviäminen aiheutti huolta globaalisti, mikä ilmenee muun muassa saksalaisten ja amerikkalaisten kanssa käydyistä keskusteluista. Entisen puna-armeijan alemmalla upseeristolla pelättiin olevan hallussa taktisia ydinaseita, joiden muuttaminen rahaksi saattaisi olla liian suuri houkutus. Jossain vaiheessa diplomaattipiireissä kiersi huhuja kolmesta kadonneesta ydinkärjestä. Arvioiden mukaan 1 000–2 000 neuvostotiedemiestä olisi kyennyt valmistamaan ydinaseen – moni työskentelisi eniten tarjoavalle. Atomipommin pelotteen arveltiin kiinnostavan erityisesti diktaattoreita Afrikassa ja Lähi-idässä. Tiedemiehiä yritettiin saada pysymään kotiseuduillaan luomalla työtä muun muassa ydinaseiden hävittämisen parissa ja rahoittamalla tutkimuslaitoksia. Ongelmallista oli myös ydinvoimaloiden heikko huolto – entisen Neuvostoliiton alueella muhi monta potentiaalista Tšernobyliä.

Suurlähettiläs Heikki Talvitien arvio Venäjän tilanteesta tammikuulta 1992.

Neuvostojoukot Virossa lähialueen vakauden ydinkysymys

Viidenkymmenen vuoden miehityksen päätyttyä Suomi oli elokuussa 1991 saanut naapurikseen itsenäisen Viron, joka pyrki aktiivisesti luomaan toimivia yhteiskuntarakenteita. Viron suhteen Suomi otti aktiivisemman roolin kuin monissa muissa entisen Neuvostoliiton alueen kysymyksissä. Suomen kannalta neuvostojoukkojen sujuva vetäminen Baltiasta oli ”alueen vakaan kehityksen ydinkysymys”. Suomi halusi tapausta käsiteltävän ensisijassa kansainvälisesti Etykin puitteissa eikä kahdenvälisesti Tallinnan ja Moskovan välillä. Verrattuna neuvostoajan varovaisuuteen Suomi pyrki ottamaan selvästi aktiivisemman roolin Viron tilanteen edistämiseksi ja identifioitumaan siten osana läntistä rintamaa.

Viron pääministeri Edgar Savisaar kertoi Esko Aholle venäläisten viivyttelevän joukkojen vetämisessä. Samalla kannalla oli myös Suomen ulkoministeriö. Aluksi Moskovasta esitettiin joukkojen poistuvan vuoteen 1998 mennessä ja Paldiskin tukikohdan pitämistä Venäjän hallussa 50 vuoden ajan. Venäläiset vihjailivat väkivallan mahdollisuudella, mikäli vetäytymisaikatauluihin ei suostuttaisi. Viron puolustusministeriön alaisuudessa oli elokuussa 1992 kolme pataljoonaa ja suojeluskuntajärjestö kaitseliit. Vain joka neljännellä oli ase.

Hitaan vetäytymisen suhteen Moskova vetosi julkisesti sosiaalisiin syihin, kuten asevoimien henkilöstön asuntopulaan. Samalla Venäjä pyrki kansainvälisesti luomaan kuvaa venäläisvähemmistön ihmisoikeuksia polkevista Baltian maista. Kun Viro oli tarjoutunut rakentamaan asuntoja sotilaiden perheille Venäjälle, ulkoministeri Andrei Kozyrev oli tokaissut Lennart Merelle: ”Ethän sinä, hyvä veli, voi luulla, että asunnot olisivat todellinen ongelma!”

Sekä pääesikunta että ulkoministeriö olivat Neuvostoliiton hajoamiskehityksen aikana arvioineet Moskovan olevan haluton luopumaan sotilastukikohdista Baltiassa. Persianlahden sota oli entisestään alleviivannut alueen merkitystä Venäjän ilmatorjunnalle. Viron itsenäistyttyä Suomi puhui kuitenkin voimakkaammin joukkojen vetämisen kuin Venäjän “oikeutettujen turvallisuusintressien” puolesta. Viimeiset venäläisjoukot poistuivat Virosta vuonna 1994.

Sotilaallisen voiman merkitys vähenee, Suomi tekee asekauppoja

Ulkoministeriö oli kiinnostunut turvallisuusrakenteiden, kuten Naton, Länsi-Euroopan unionin (WEU) ja Etykin muuttuvasta roolista. Kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat joutui miettimään paikkaansa maailmassa. Kun ulkopoliittinen päävastustaja oli lakannut olemasta, sisäpoliittiset kysymykset nousivat Amerikassa vahvemmin esiin.

”’Amerikka ensin’, ’siirtolaiset kotiin’ ja muut isolationistiset iskulauseet kuuluvat ulkopolitiikan arkipäivään”, kirjoitti suurlähettiläs Jukka Valtasaari Washingtonista huhtikuussa. Hän arvioi sekä Moskovan että Washingtonin vaikutusvallan vähenevän Euroopassa. Sotilaallisen voiman merkityksen vähentyessä taloudellisesti voimakas yhdentyvä Eurooppa saisi merkittävämmän roolin.

Suomi teki vuoden 1992 aikana merkittäviä asekauppoja, joista tärkein oli torjuntahävittäjien hankinta. Asiakirjojen mukaan Suomi pyysi Yhdysvalloilta ”liittolaisalennusta” Horneteista. Tähän ei kuitenkaan Yhdysvalloissa suostuttu. Ulkoministeriön asiakirjat osoittavat lobbauksen Ruotsin ja varsinkin Ranskan taholta olleen voimakasta. Dassault lupaili Ranskan julkisista hankinnoista tilauksia Nokian elektroniikalle ja suomalaisille kaapelivalmistajille. Miragen sivuuttaminen tuskin tekisi hyvää Suomen vientiteollisuudelle. Ranskalaiset pyrkivät myös useissa tapaamisissa korostamaan ruotsalaishävittäjien heikkouksia.

Venäläiset pyrkivät saamaan hävittäjiään kaupaksi melkoisella asevelialennuksella jo pitääkseen tehtaat toiminnassa. Ilmavoimille tarjottiin torjuntahävittäjiä MiG-29 ja MiG-31, mutta itänaapuri rajautui tarjouskilvan ulkopuolelle. Kun Hornet-kauppa oli julkaistu, puolustusministeri Elisabeth Rehn rauhoitteli venäläistä kollegansa todeten, että kauppa oli yksittäistapaus eikä muuttaisi Venäjän kanssa tehtävän puolustusyhteistyön luonnetta. Ulkoministeriö ohjeisti muutenkin painottamaan, että ratkaisu oli puhtaasti tekninen.

Hornetien lisäksi puolustusvoimat hankki suuren määrän Itä-Saksan ylijäämävarastojen kalustosta, yhteensä yli 370 miljoonan markan edestä. Kaupan kiinnostavin yksityiskohta löytyy Saksan puolustusministeriön osastopäällikön kanssa käydystä keskustelusta: materiaalia haluttiin myydä suomalaisille strategisista syistä. Saksan ulkoministeriön korkean virkamiehen mukaan Suomen pitkä itäraja muodostaisi mahdollisessa idän ja lännen konfliktissa Venäjälle ”Euroopan pohjoisen sivustan”. Oli Saksan etu, että suomalaiset puolustaisivat omaa aluettaan.

Puolustusasiainneuvos Pauli Järvenpään arvio Yhdysvaltain ulkopolitiikan suunnasta.

Ruotsi ja Suomi integroituvat länteen

Vielä vuonna 1991 Euroopan talousalueen ETA:n jäsenyys oli Suomen ulkopolitiikan kärkitavoitteita. Jo tammikuussa 1992 alkoi olla selvää, ettei ETA-jäsenyys riittäisi Suomelle – oli päästävä mukaan EY-integraatioon.

“ETAsta voi tuskin tulla pidemmällä aikavälillä elinkelpoista järjestelyä”, arvioi alivaltiosihteeri Veli Sundbäck. Ulkoministeriön analyysin mukaan EY tulisi laajenemaan pidemmällä tähtäimellä lähes koko Eurooppaan. Suomen ei olisi tarkoituksenmukaista jäädä integraation ulkopuolelle – ja mitä varhaisemmassa vaiheessa päästäisiin mukaan, sitä paremmin voitaisiin vaikuttaa puolueettomien EY-maiden asemaan. Sundbäckin kiinnostavassa selvityksessä todetaan, ettei jäsenyys toisi Suomelle vain etuja, vaan sisältäisi myös “merkittäviä haasteita” muun muassa maatalouden saralla. Toisaalta pitkällä aikavälillä jäsenyys olisi tarpeen kansantalouden kilpailukyvyn säilyttämiseksi. Tarkkoja lukuja jäsenyyden tai integraation ulkopuolelle jäämisen kustannuksista oli kuitenkin mahdoton esittää.

Suomella oli kiire mukaan integraatioon – olihan Ruotsi ilmoittanut hakevansa EY:n jäseneksi jo syksyllä 1990. Ulkoministeri Paavo Väyrynen kävi kertomassa korkeille EY-virkamiehille Suomen haluavan jäseneksi “niin pian kuin mahdollista”. Vähintään yhtä kiire oli ruotsalaisilla, jotka pyrkivät auttamaan Suomea EU-jäsenyysprosessissa. Tukholmassa nimittäin pelättiin, että Ruotsin jäsenyys saattaisi viivästyä Suomen vitkuttelun vuoksi. Ruotsin Brysselin edustustoa käskettiin auttamaan suomalaisia “niin paljon kuin mahdollista”, ja Ruotsi toimittikin viikoittain kaiken jäsenyysneuvotteluista saamansa tiedon Suomen ulkoministeriölle.

Arkistoista ilmenee, että EY:n komission ja joidenkin jäsenmaiden piirissä suhtauduttiin vuoden 1991 kuluessa yhä kriittisemmin erityisesti Itävallan pyrkimyksiin säilyttää puolueeton asema integraatiosta huolimatta. Ruotsin eduksi laskettiin, ettei se ollut sisällyttänyt mainintaa puolueettomuudesta jäsenhakemukseensa. Suurlähettiläs Erkki Liikanen arvioi, että oli Suomen etujen mukaista seurata sivusta, kuinka Ruotsin ja Itävallan jäsenyysneuvotteluissa suhtauduttiin puolueettomuuteen ja tehdä ratkaisut sen mukaan.

Jo keväällä 1992 puolueettomuuspolitiikka oli pääministeri Esko Ahon puheissa korvautumassa sotilaallisen liittoutumattomuuden ja itsenäisen puolustuksen korostamisella. Myös Ruotsissa lähes kahden vuosisadan puolueettomuusretoriikka päättyi integraation myötä. Carl Bildtin hallitus korosti Ruotsin eurooppalaista identiteettiä: puolueettomuuspolitiikka kuului kylmän sodan aikaan. Sosiaalidemokraattinen oppositio ei ollut innokas luopumaan liturgiasta, kun taas Bildt piti WEU-jäsenyyttä mahdollisena tulevaisuudessa. Suomalaisdiplomaatit Tukholmassa tyytyivät toteamaan, että Ruotsin turvallisuuspoliittinen keskustelu kävi ajoittain “ylikierroksilla”.

Suomalaisarvion mukaan Ruotsissa pyrittiin välttämään keskustelua sotilaallisesta liittoutumisesta, sillä sen pelättiin häiritsevän EY-jäsenyysneuvotteluja ja erityisesti tulevaa kansanäänestystä. Ovet Länsi-Euroopan unioniin ja Natoon haluttiin pitää auki tulevaisuuden varalta. Läntisen puolustusyhteistyön syvenemisen arveltiin kiinnostavan sekä Ruotsin puolustusministeriötä että maan mittavaa aseteollisuutta. Eräs kiinnostava tieto saatiin yhdysvaltalaisvirkamiehiltä: pääministeri Bildt halusi Ruotsin osaksi yhdysvaltalaista avaruuspuolustusjärjestelmää ja sen kehitystyötä.

Asiakirjat paljastavat, että sekä Yhdysvaltojen että Iso-Britannian edustajat ohjasivat Suomea ja Ruotsia Naton jäseniksi. Yhdysvaltain puolustusministeri Dick Cheneyn vieraillessa Ruotsissa amerikkalaiset vihjailivat Naton laajenemisesta. Jäseniksi ei ensisijaisesti haluttu Puolaa, Tšekkoslovakiaa tai Unkaria, vaan ”muita maita”. Vierailun aikana Ruotsi toivoi Yhdysvaltojen sitoutuvan Eurooppaan sotilaallisesti jatkossakin.

Suurlähettiläs Matti Kahiluoto arvioi Ruotsissa käytävää turvallisuuspoliittista keskustelua.

Mitä vuoden 1992 arkistot paljastavat?

Tämä artikkeli on pintaraapaisu vuoden 1992 ulkoministeriön arkistoihin, jotka ovat vuoden alussa avautuneet 25 vuoden salauksen päätyttyä. Asiakirjat tarjoavat kurkistusaukon Suomen ulkoasiainhallinnon analyyseihin kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen muototutumisen aikana. Jälkiviisaina voimme todeta osan tilannearvioista toteutuneen paremmin kuin toisten. Kuitenkin myös toteutumattomat skenaariot ilmentävät sitä todellisuutta, jossa Suomen ulkopolitiikkaa tehtiin vuonna 1992.

Papereiden läpikäyminen on vain ensimmäinen askel aiheesta tulevaisuudessa tehtävää historiantutkimusta ajatellen. Tulkinnat Suomen kylmän sodan jälkeisestä ulkopolitiikasta tarkentunevat tulevina vuosina uusien lähteiden myötä.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa