Jaa

Venäläinen hävittäjä nousee ilmaan Syyrian Latakiassa sijaitsevasta Hmeimimin lentotukikohdasta. Kuva: Venäjän puolustusministeriö

Venäläinen hävittäjä nousee ilmaan Syyrian Latakiassa sijaitsevasta Hmeimimin lentotukikohdasta. Kuva: Venäjän puolustusministeriö

Hybridisodankäynti on termi, joka on nopeasti tullut osaksi arkipäiväistä ulko-, ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Termiä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1999 kuvaamaan Yhdysvaltojen merijalkaväkeä, joka pystyi käyttämään sekä perinteisiä että ei-perinteisiä sotilaallisia keinoja. Luultavasti näiden keinojen epämääräisyyden takia termi vaipui unohduksiin vuoteen 2006 asti, jolloin se koki renessanssin Israelin hyökättyä Libanoniin ja kohdattuaan odotettua huomattavampaa vastarintaa. Tällöin termi yhdistettiin Hizbollahiin, joka ei-valtiollisena toimijana yllättäen pisti kampoihin alueen sotilaalliselle supervallalle. Lopullisen läpimurtonsa hybridisodankäynti teki kuitenkin vuonna 2014 Venäjän näennäisen vaivattomasti valloitettua Ukrainan Krimin. Kuten Aleksanteri-instituutin raportti asiaa kuvaa, sittemmin hybridisodankäynnistä on tullut ennen kaikkea synonyymi Venäjän ulkopolitiikalle, todelliselle tai kuvitellulle.

Edes tässä yhteydessä hybridisodankäynnille ei kuitenkaan ole muodostunut yhtä vakiintunutta määritelmää, vaan se tarkoittaa eri asioita eri henkilöille (ja jopa tässä verkkolehdessä kirjoittaneille 1, 2, 3). Sekaannusta aiheuttaa entisestään se, että myös jotkut käsitteeseen kriittisesti suhtautuvat jatkavat termin käyttöä tavalla, joka vihjaa sen olevan hyödyllinen. Kuitenkin sekä termin puolustajat että vastustajat pitkälti yhtyvät näkemykseen, ettei termin kuvaama sodankäynnin todellisuus itsessään ole uusi. Vaikka maalaisjärjellä ajateltuna termin pitäisi täten olla tarpeeton, on se silti ujuttautunut niin ulko- kuin turvallisuuspoliittiseen sekä sotatieteelliseen keskusteluun tavalla, joka on tehnyt siitä näennäisesti legitiimin.

Legitiimiys näkyy myös käytännön toimenpiteissä, joista näkyvimpänä on suunnitteluvaiheessa oleva, vuoden 2018 alussa Helsingissä toimintansa aloittava kansainvälinen hybridikeskus, joka kahden miljoonan euron vuosikustannuksella työllistää neljästä kuuteen henkilöä. Keskuksen tarkoituksena on vahvistaa vastustuskykyä ja varautumista hybridiuhkiin. Edes tämän ilmoituksen yhteydessä ei mitenkään selvästi rajattu, miten hybridikäsite ymmärretään. Euroopan komission mukaan keskus ”voisi keskittyä hybridistrategioiden soveltamisen tutkimiseen ja edistää uusien käsitteiden ja teknologian kehittämistä yksityisellä sektorilla ja toimialalla jäsenvaltioiden kestokyvyn parantamiseksi.”

Käsitteillä on merkitystä. Jatkankin tässä tekstissä vuoden 2015 puolivälissä esittämääni teesiä siitä, että käsite ei ole vain turha vaan potentiaalisesti myös haitallinen: yhteiskuntatieteet ja -tieteilijät tekevät yhteiskunnalle karhunpalveluksen, jos ne siunaavat tällaisen termin vakiintumisen. Edellisessä tekstissäni keskityin hybridisodan keinovalikoimaan, joka Frank Hoffmanin määritelmän mukaan erottaa sen sekä perinteisestä että ei-perinteisestä sodankäynnistä. Kiteytettynä hybridisota on näiden keinojen välimuoto. Kuten virheellisesti Gerasimovin doktriiniksi kutsuttua hybridisodankäyntiä kuvaavassa kaavakuvassa (kuva 1) todetaan, sijoittuvat nämä keinot sotilaallisten ja ei-sotilaallisten keinojen välimaastoon. Keskusteluissa todetaankin usein, ettei hybridisodankäynti ole sotilaallista. Mutta ottaen huomioon, että sana ”sota” muodostaa osan termistä hybridisodankäynti, on syytä kysyä, mitä muuta se sitten voi olla. Tässä suhteessa onkin kuvaavaa, että keskustelussa käytetään käsitteitä hybridisodankäynti, hybridivaikuttaminen ja hybridiuhka pitkälti synonyymeinä. Näistä ensiksi mainittu on kuitenkin yleisin ja tärkein: kuten muissakin yhteyksissä, etuliite ”sota” nostaa usein siihen assosioidun asian prioriteettia politiikan päiväjärjestyksessä tavalla, jota kutsutaan turvallistamiseksi.

Kuva1

Kuva 1: Kenraali Valery Gerasimovin kuuluisan artikkelin kaavakuva, jonka usein tulkitaan kuvaavan hybridisodankäyntiä, jossa ei-sotilaalliset toimenpiteet peittoavat sotilaalliset suhteessa neljä yhtä vastaan.

Tässä tekstissä keskityn hybridisodankäynnin alleviivaamaan perustavanlaatuiseen epäselvyyteen siitä, mitä sota pohjimmiltaan on. Perinteisen länsimaisen näkemyksen mukaan sota kuuluu ei-poliittisten asevoimien vastuulle, jotka muodostavat oman poliittisen johdon alaisuudessa toimivan viranomaistahon. Tämän clausewitziläisen näkemyksen mukaan sota on organisoitua väkivaltaa, joka tähtää poliitikkojen määrittelemien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen. Käytännössä väkivaltaan erikoistunut byrokratia tappaa ja tuhoaa, kunnes samalla tavalla organisoitunut vastapuoli luovuttaa. Vaikka väkivalta tähtää poliittisiin muutoksiin, ei sitä itsessään nähdä poliittisena vaan teknisenä toimenpiteenä.

Tämänkaltainen kapea näkemys sodasta ei ole pitkään aikaan johtanut suurempaan menestykseen, kuten länsimaiden viimeisimmät sodat Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa osoittavat. Nykyaikaiset sodat vaativat sen sijaan paljon laajempaa keinovalikoimaa, jota kuvaa esimerkiksi Suomessa paljon puhuttu kokonaisvaltainen kriisinhallintamalli, sekä suomalainen kokonaisturvallisuusajattelu. Tämä tulee yhtä lailla esille myös edellä mainitussa kaavakuvassa, jossa sotilaalliset keinot ja väkivalta muodostavat vain jäävuoren huipun, sekä Euroopan komission hybridiuhkien määritelmässä, jossa yhdistyvät diplomaattisten, sotilaallisten, taloudellisten ja teknisten menetelmien koordinoitu käyttö poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Kun sodankäyntiä ei enää voi tiivistää kapeasti väkivaltaan, ei se myöskään voi olla luonteeltaan teknistä ja ei-poliittista. Tässä mielessä termin ”hybridi” voikin nähdä siltana, joka väistämättä laajentaa sodankäyntiä poliittiseen suuntaan.

Tämä on kuitenkin länsimaisten sotilas-siviilisuhteiden perspektiivistä ongelmallista. Tämä näkyy siksi myös sotilaskoulutuksessa sekä haluttomuudessa laajentaa sodankäyntiä politiikan suuntaan. Hybridi palveleekin jonkinlaisena välimuotona, joka ylläpitää illuusiota siitä, että politiikan voi erottaa väkivallasta. Tämä ei kuitenkaan ole realistista eikä ratkaise ongelmaa, jonka kanssa joudumme epäilemättä painimaan myös tulevaisuudessa: sota ei ole vain politiikan jatke vaan politiikkaa. Yritys erottaa väkivalta yhtälöstä on ymmärrettävää upseerien näkökulmasta, koska sodankäynti on teknisenä toimenakin jo erittäin vaativaa. Vaikka onkin epäreilua vaatia upseeristoa olemaan myös poliittisesti valveutuneita, olisi silmien ummistaminen nykyaikaisen sodankäynnin luonteesta karhunpalvelus kaikille. Ongelma ei tietystikään rajoitu vain upseeristoon, vaan se koskee myös Suomen poliittista johtoa. Esimerkiksi Afganistanissa strategisia kysymyksiä jouduttiin ratkomaan paikan päällä, koska ylhäältä tuleva ohjaus puuttui. Näin ollen ajatus Venäjän hybridisodankäynnistä pohjautuukin kahteen oletukseen: Venäjällä on hyvin suunniteltu ja toimiva strategia, jota se pystyy toteuttamaan komentamalla ja koordinoimalla eri valtionhallintonsa toimijoita tavalla, joka on demokraattisten länsivaltojen tavoittamattomissa. Oletus strategiasta on kyseenalainen, koska monet Venäjän toimet – ja kenties tavoitteetkin – ovat todennäköisesti olleet improvisoituja. Siinä missä oletus valtionhallinnon tehokkaammasta komentamisesta lienee itsevaltaisemmassa valtiossa totta, on valtionlaitosten tehokkaampaa koordinoimista vaikea näyttää toteen. Päinvastoin Venäjän valtionhallinnon sisäinen valtakamppailu kyseenalaistaa oletuksen kehittyneemmästä koordinaatiokyvystä.

Kansainvälisiä suhteita tarkasteltaessa on myös tärkeää ottaa huomioon osapuolien erilaiset perspektiivit. Siinä missä Suomesta katsottuna Euroopan unionin (ja kenties Naton) laajeneminen sekä demokratian tukeminen ovat moraalisesti oikeita tai ainakin luonteeltaan teknokraattisia ja täten ainoita rationaalisia vaihtoehtoja, kokevat yksivaltaiset vallanpitäjät Vladimir Putin etunenässä nämä uhkana omalle asemalleen. Koska Venäjä ei kykene kilpailemaan lännen kanssa niin sanotulla pehmeällä voimalla, on sen turvauduttava väkivaltaan. Sama taas ei vastavuoroisesti sovi demokraattisille länsimaille, joiden keinovalikoima on tässä suhteessa rajoitetumpi. Huomionarvoista on kuitenkin se, että vain Venäjän tavoitteidensa saavuttamiseksi käyttämät keinot luetaan hybriditermin alaisuuteen (siinä missä Venäjä katsoo länsimaiden käyvän hybridisotaa sitä vastaan).

Termiä leimaakin normatiivisuus, mikä tekee siitä kyseenalaisen. Esimerkiksi edellä mainitussa Euroopan komission hybridiuhkien määritelmässä todettiin näiden olevan ”pakottavia ja turvallisuutta vaarantavia toimia”, vaikka keinovalikoima on pitkälti sama kuin kokonaisvaltaisessa kriisinhallinnassa. Normatiivisuuden takia onkin vaikea nähdä, miten käsite palvelee esimerkiksi sotatieteellistä tutkimusta, saati sitten ulko- ja turvallisuuspoliittista päätöksentekoa. Lisäksi keskustelu typistyy usein Venäjän keinovalikoimaan maan tavoitteiden kustannuksella. Strategian perspektiivistä tämä on kestämätöntä, koska Venäjän tavoitteiden ymmärtäminen on vähintään yhtä tärkeää. Samasta perspektiivistä käsin on selvää, että länsimailta on jo pidemmän aikaa puuttunut pitkän tähtäimen strategia sekä (Venäjän toimia yhtään puolustamatta) kyky tarkastella omaa toimintaansa neutraalisti. Pahimmassa tapauksessa ensiksi mainittu on seuraus jälkimmäisestä. Niin Venäjän toimia Ukrainassa, Brexitiä ja Trumpin vaalivoittoa voidaan pitää todisteena teknokraattisten näkemysten normatiivisuudesta ja tämän vastustuksesta.

Termi hybridisodankäynti on turha, jos se kuvaa vain yhden toimijan toimintaa ja silloinkin arvoväritteisesti. Turhuus tulee myös ilmi siinä tosiasiassa, että kaikki sodankäynti on luonteeltaan hybridiä. Sama ei kuitenkaan päde termiin ”sota”: hybridisotaa ei voi olla olemassa, koska termiä ”sota” on mahdoton erottaa etiikasta ja kansainvälisestä laista. Vaikka tätäkin termiä uhkaavat etenkin ei-valtiollisten toimijoiden käyttämät tavat käydä sotaa laeista välittämättä, kovertavat sitä myös niin terrorisminvastaiset toimet, joiden varjolla törkeät ihmisoikeusrikkomukset muuttuvat sallituiksi sodankäynnin menetelmiksi, kuin kriisinhallintaoperaatiot, miehittämättömien lennokkien käyttö sekä ydinaseet. Tämän joukon jatkeeksi voidaan nyt lisätä Venäjän toimet Ukrainassa. Maan tapa valloittaa toiselle valtiolle kuuluvaa aluetta – ja täten rikkoa kansainvälisiä lakeja – on Euroopan lähihistoriassa ainutlaatuista. Tässä mielessä on tosin hyvä muistuttaa, etteivät länsimaatkaan julista sotia. Toisaalta ne eivät myöskään muuta niiden maiden rajoja, joissa ne sotivat.

Tässä suhteessa Putinin puheet ja Venäjän toimet Ukrainassa kuvaavat hyvin tilannetta, jossa revisionistinen Venäjä kirjaimellisesti uhkaa vallitsevaa maailmanjärjestystä. Nykyisessä tilanteessa pienten valtioiden kuten Suomen on tuomittava tällainen käytös kategorisesti, jollei Suomi tahdo itse joutua suurempien valtojen jaettavaksi. Siksi Venäjän toimia ei olekaan syytä kutsua hybridisodankäynniksi vaan kansainvälisen oikeuden rikkomiseksi. Hybridikäsite ei anna mitään lisäarvoa Venäjän toimien ymmärtämiseksi. Tämä pätee sekä maan toimintaan Krimillä kuin sittemmin Itä-Ukrainassa ja Syyriassa, joissa keinovalikoima oli ennen kaikkea sotilaallinen eikä ”hybridi”.

Lopulta ”hybridi” on siis tarpeeton etuliite sekä sodankäynnin että sodan suhteen. Sodankäyntiä ei voida jakaa kahdeksi erilliseksi osaksi – sotilaalliseksi ja poliittiseksi – joiden välimuoto on hybridi: sodankäynti on ennen kaikkea politiikkaa. Tämä juontuu suoraan clausewitziläisestä sodan käsityksestä, jonka mukaan sota on organisoitua väkivaltaa poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Vaikka tämä määritelmä on teoreettisesti ensiarvoisen tärkeä, on ”sota” ennen kaikkea moraalinen, normatiivinen ja juridinen käsite, ja täten paljon enemmän kuin Clausewitz  antaa ymmärtää. Tällöinkään hybridille ei ole käyttöä – joskin ajatus sen tarpeesta juontuneekin sodan käsitteen muuttumisesta. Vaikutelma äkillisesti muuttuvasta maailmasta kaipaa selityksiä, mutta epämääräisestä ja arvoväritteisestä hybridistä ei sellaiseksi valitettavasti ole, olipa kyse sitten tutkimuksesta tai poliittisesta päätöksenteosta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa