Neuvostoliiton hajoamisesta tulee 25 vuotta 25.12.2016. The Ulkopolitist julkaisee kolmiosaisen artikkelisarjan aiheeseen liittyen. Ensimmäinen osa käsitteli Neuvostoliiton romahtamisen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan. Sarjan toisessa osassa tarkastellaan kommunistista Kiinaa. Miksi se selvisi vuosien 1989–1991 myllerryksestä?

Keväällä 1989 alkanut tapahtumaketju romahdutti nopealla vauhdilla kommunistiset järjestelmät lähes kaikkialla maailmassa. Ensin kaatuivat Itä-Euroopan sosialistiset tasavallat, ja viimeinen naula kommunismin arkkuun lyötiin melkein päivälleen 25 vuotta sitten, 25. joulukuuta 1991, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja sen ikoninen punainen lippu vedettiin alas lippusalostaan Moskovan Kremlissä.

Vai lyötiinkö? Maailman toiseksi merkittävimmän suurvallan asemaan nopeasti kohoavaa Kiinan kansantasavaltaa johtaa edelleen vuonna 1921 perustettu Kiinan kommunistinen puolue, joka juhlii pian 100-vuotissyntymäpäiviään. Ja jo seitsemän vuoden päästä, vuonna 2023, kommunistinen Kiina ohittaa Neuvostoliiton maailman pitkäikäisimpänä marxilais-leninistisen puolueen hallinnoimana valtiona. Miten ja miksi Kiina selvisi ”reaalisosialismin” romahduksesta ja vaikuttaa päinvastoin vahvistuneen entisestään ja mikä on kommunismin asema nykypäivän Kiinassa? Avataksemme näitä kysymyksiä meidän on aluksi luotava lyhyt katsaus Kiinan ja maailmankommunismin värikkääseen historiaan.

Kiinan kansantasavalta perustettiin lokakuussa 1949, kun Mao Zedongin (1893–1976) johtama Kiinan kommunistisen puolue kukisti maata tuolloin hallinneen kansallispuolueen pitkään jatkuneen sisällissodan päätteeksi. Kommunismi vaikutti olevan navakassa myötätuulessa. Toisen maailmansodan päätyttyä Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalin oli ryhtynyt perustamaan Itä-Euroopasta miehittämilleen alueille ”kansandemokratioita”, jolloin Puola, Unkari, Romania ja Itä-Saksa olivat liittyneet yksitellen kasvavaan kommunistiseen blokkiin. Tšekkoslovakiassa tehtiin samassa rytinässä kommunistinen vallankumous ja lisäksi partisaanipäällikkö Josip Broz Tito oli perustanut Jugoslaviaan oman kommunistisen valtakuntansa jo aiemmin. Kaiken lisäksi – ja koko liberaalin maailman kauhistukseksi – Kiina massiivisine väestöineen julistautui kommunistiseksi ja ilmoitti liittyvänsä yhteiseen rintamaan Neuvostoliiton kanssa.

Titon itsepäistä Jugoslaviaa lukuun ottamatta maailmankommunistinen liittouma vaikutti alkuun ideologisesti hyvin yhtenäiseltä. Kommunistisista maista vanhin ja arvovaltaisin, Neuvostoliitto, pyrki esittämään oman marxilaisuuden tulkintansa puhdasoppisena: Kreml muodostui ikään kuin koko kommunistisen maailman vatikaaniksi ja Stalin sen paaviksi. Myös Kiina seurasi Neuvostoliiton esimerkkiä ja vastaanotti huomattavaa teknologista ja taloudellista tukea sosialistiselta ”isoveljeltään”.

Stalinin vuoden 1953 kuoleman jälkeen kommunistinen monoliitti alkoi kuitenkin nopeasti rakoilla. Stalinin seuraaja, Nikita Hruštšov aloitti laajamittaiset uudistukset sekä liennytystä tavoittelevan ”rauhanomaisen rinnakkaiselon” ulkopolitiikan, jonka mukaan sosialismi ja kapitalismi voisivat kilpailla myös rauhanomaisin keinoin. Militanttia ja äärivasemmistolaista linjaa kannattaneelle Maolle Hruštšovin uudistukset olivat kauhistus. Kiina ja Neuvostoliitto ajautuivat pian 1950-luvun lopulla syvään ideologiseen kiistaan, josta ei ollut ulospääsyä. Aallonpohja saavutettiin 1960-luvun alussa, kun maat katkaisivat diplomaattisuhteensa ja valmistautuivat jopa keskinäiseen ydinsotaan.

Maailmankommunistisesta liikkeestä irtautunut Kiina alkoi julistaa omaa maolaista ”brändiään” ja ryhtyi ikään kuin kilpailemaan Neuvostoliiton kanssa sekä marxilaisuuden virallisesta tulkinnasta että myös vaikutusvallasta kolmannessa maailmassa. Linja syöksi Kiinan kansainväliseen eristykseen, jota syvensivät Maon orkestroimat kaoottiset ja tuhoisat massakampanjat. Ne rauhoittuvat vasta kun Mao kuoli vuonna 1976.

Itse kussakin kommunistisessa maassa alkoi 1970-luvun lopulla olla selvää, että skriptuureissa luvattu, onnen ja yltäkylläisyyden kommunistinen yhteiskunta jää haaveeksi. Maailmansodan jälkeinen nopea talouskasvu oli tyrehtynyt ja sosialistiset taloudet polkivat kaikkialla paikallaan. Vielä 1960-luvulla monessa kommunistisessa maassa, kuten Tšekkoslovakiassa, sosialismia yritettiin optimistisesti uudistaa, mutta Neuvostoliitto ei sallinut moisten kokeilujen edetä pidemmälle vaan väänsi ruuvin entistä kireämmälle. Vaikka tämä ei öljykriisin kuristamassa lännessä ollut vielä selvää, oli keskusjohdetun ”reaalisosialismin” tie jo pitkälti kuljettu loppuun.

Komentotalouden ongelmat olivat käyneet ilmeisiksi varsinkin pitkälti omavaraisessa ja eristäytyneessä Kiinassa. Maon seuraajaksi vuonna 1978 kohonnut Deng Xiaoping aloittikin pian valtaannousunsa jälkeen kokonaisvaltaiset reformit, joissa Kiinan taloutta alettiin pienin askelin vapauttaa maolaisen ideologian kahleista. Dengin lanseeraamat iskusanat olivat ”uudistus” (gaige) ja ”avautuminen” (kaifang) – lähestulkoon samat käsitteet (perestroika ja glasnost), jotka Mihail Gorbatšov otti käyttöön seitsemän vuotta myöhemmin.

Uudistusten aallot

Kiina siis aloitti oman uudistuspolitiikkansa jo vuosia ennen Neuvostoliittoa, mutta lähestymistapa oli huomattavasti varovaisempi. Ensinnäkään Kiinan uudistukset eivät pitäneet sisällään glasnostin kaltaisia pyrkimyksiä sananvapauteen ja demokratiaan; kaifang viittasi paremminkin Kiinan avaamiseen kansainväliselle taloudelliselle yhteistyölle ja diplomatialle. Uudistuksia kokeiltiin myös ensin pienemmässä mittakaavassa tai rajoitetuilla alueilla, ennen niiden laajentamista koko valtion tasolle – prosessi jota Deng kutsui ”joen ylittämiseksi koettelemalla jaloilla pohjan kiviä”. Uudistukset alkoivat maatalouden tiukan kollektiivijärjestelmän purkamisella ja levisivät vähitellen teollisuussektoriin osoittautuen pian hyvin toimiviksi.

Kiinan virallisena johtokaksikkona Dengin varjossa 1980-luvulla häärivät liberaaleja uudistuksia kannattaneet Hu Yaobang ja Zhao Ziyang. Poliittisten uudistusten ei annettu mennä missään vaiheessa yhtä pitkälle kuin Neuvostoliitossa, eikä kommunistisen puolueen valta-aseman kyseenalaistamista suvaittu. Kiinassa uudistusten 1980-luku oli konservatiivisten ja liberaalien voimien välistä jatkuvaa valtakamppailua, joka eteni vapautumisen ja kiristymisen aalloissa. Samaan aikaan nopea ja hallitsematon talouskasvu johti monenlaisiin ongelmiin, kuten rajuun inflaatioon sekä laajamittaiseen korruptioon erityisesti vapaille markkinoille avautuvissa valtionyhtiöissä. Ongelmien kärjistyminen aloitti laajat mielenosoitusliikehdinnät 1980-luvun puolivälissä.

1980-luvulla Neuvostoliiton itäeurooppalaisten liittolaisten hiljalleen voimistuneet erkaantumispyrkimykset kulminoituivat vuoden 1989 vallankumousaaltoon, jolloin myös Kiina liittyi mukaan maailmanpolitiikan hulluun vuoteen. Kiinassa mielenosoittajia ymmärtänyt Hu Yaobang sai sydänkohtauksen ja kuoli, mikä toi poliittisia uudistuksia ajavat opiskelijajoukot Pekingin Tiananmenin (Taivaallisen rauhan) aukiolle. Gorbatšov itse vieraili Pekingissä huhtikuussa 1989 ensimmäisenä neuvostoliittolaisena johtajana sitten 1950-luvun ideologisen kriisin, mikä käänsi kansainvälisen yleisön huomion myös Tiananmenin mielenosoittajiin.

Kiinan puoluejohto haki vaikeassa tilanteessa neuvotteluratkaisua opiskelijoiden kanssa, mutta lopulta mielenosoitukset levisivät myös työläisten keskuuteen, mitä pidettiin kriittisenä rajapyykkinä. Kesäkuun kolmannen päivän iltana Deng komensi kansanvapautusarmeijan joukot tyhjentämään Tiananmenin aukion tarvittaessa tappavaa voimaa käyttäen. Armeija nodatti puoluejohdon käskyä, ja mielenosoittajat ajettiin pois aukiolta. Kuolonuhrien tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta se nousee useimpien arvioiden mukaan ainakin satoihin.

Taivaallisen rauhan aukion shokin jälkeen kommunistisen puolueen äärivasemmistolaiset konservatiivit olivat vahvoilla. He näkivät tilaisuuden tulleen kääntää kellot takaisin auvoiseen maolaisen suunnitelmatalouden aikaan. Deng Xiaoping onnistui kuitenkin vakuuttamaan puolueen enemmistön jatkamaan ja syventämään reformeja, jotka lähtivätkin kiihtymään entisestään. Pian aukenivat jo Kiinan ensimmäiset pörssit ja valtionyhtiöissä aloitettiin massiiviset yksityistämisohjelmat. Puolue oli selvinnyt vuosien 1989–1991 kaaoksesta, mutta maksettu hinta oli äärimmäisen kova – sekä ihmishengissä että puolueen menettämässä arvovallassa mitattuna. Väkivaltaan turvautumista on pidetty Kiinassa johtajan heikkouden merkkinä jo keisarillisista ajoista lähtien ja niinpä Tiananmenin aukion tapahtumat ovat edelleen puolueen suuri häpeätahra ja yleisesti vaiettu puheenaihe.

Neuvostoliiton romahduksen opetukset

Lyhyesti yksinkertaistettuna syyt Kiinan selviytymiselle olivat siis Kiinan eriytyminen Neuvostoliiton taloudellisesta ja imperiaalisesta infrastruktuurista sekä Kiinan aiemmin aloittamat ja varovaisin askelin edenneet reformit, joiden vuoksi Kiina oli jo askeleen edellä muun kommunistisen maailman vavahdellessa. Kolmantena, merkittävänä seikkana on Tiananmenin aukion verilöyly ja sitä seuranneet poliittiset puhdistukset, joissa teloitettiin kymmeniä sekä vangittiin jopa kymmeniätuhansia mielenosoittajia ja heitä tukeneita. Vaikka Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa kehitys jatkui kohti vapautumista Tiananmenin tapahtumista huolimatta, Kiinassa poliittisille uudistuksille tai näkyvälle toisinajattelulle ei ollut enää sijaa.

Neuvostoliiton romahdus oli silti Kiinan kommunistiselle johdolle kauhistus. Kommunistinen ideologia oli tarjonnut kokonaisvaltaisen maailmankuvan sekä ulko- että sisäpolitiikkaan, ja sen lupaama, aina vain seuraavan nurkan tai massiivisen joukkokampanjan takana siintävä kommunistinen utopia vaikutti (ainakin aluksi) suurten ponnistelujen arvoiselta. Neuvostoliiton ja sen johtaman maailmankommunistisen projektin olemassaolo legitimoi ideologisista kiistoista huolimatta myös kiinalaisen kommunismin tavoitteet, mutta 1990-luvulla kommunismi alkoi vaikuttaa paremminkin menneisyyden aaveelta.

Kylmän sodan jälkeisellä ajalla Kiinan oli pakko ryhtyä uudistamaan talouden rinnalla myös ideologiaansa. Uuden ideologisen pohjan etsinnät jatkuvat edelleen. Kuten useimmat tukalissa oloissa kärvistelevät autoritaariset hallinnot, myös Kiinan johto tarttui ensimmäiseksi nationalismiin: 1990-luvulla kouluissa aloitettiin “isänmaallisen kasvatuksen” kampanjat, joissa Japanin ja länsimaiden tekemät vääryydet nostettiin uudestaan pintaan ja joiden hedelmiä Kiina tavallaan korjaa nykypäivän Japanin-vastaisissa, toisinaan väkivaltaisiksi kärjistyvissä mielenosoituksissa. Vähitellen kommunistista ideologiaa onkin lähdetty korvaamaan Kiinan traditionaalisesta ajattelusta ja filosofiasta kumpuilevilla, erityisesti kungfutselaisuudesta nousevilla käsitteillä ja ajatuksilla.

Neuvostoliiton kohtalo riivaa Kiinan puoluejohtoa edelleen. Romahduksen historiaa tutkitaan tarkasti, jotta voitaisiin välttää Neuvostoliiton tekemät virheet. Neuvostoliiton romahduksen pääopetuksena Kiinalle pidetään sitä, että Neuvostoliitto jämähti paikalleen ja yritti korjata tilannetta liian nopealla ja radikaalilla uudistusaallolla – liian myöhään. Lisäksi Neuvostoliiton seuraaja, Venäjän federaatio, omaksui kritiikittä kaikki länsimaisten talousoppineiden suosittelemat neuvot, mistä seurasi lähinnä kaaosta. Kiinan on siis kyettävä pysymään jatkuvasti ajan hermoilla ja etsittävä talouspolitiikassa omaa tietään – linjaa, jota on sittemmin alettu kutsua myös ”Kiinan malliksi” tai ”Pekingin konsensukseksi”.

Pysähtyneisyyden ohella Neuvostoliiton kaatoi korruptio. Kiinan nykyisen presidentin Xi Jinpingin mukaan Neuvostoliitto romahti, koska kukaan ei pitänyt huolta puolueesta, ja kun ongelmat kasautuivat pötki korruptoitunut turvallisuuskoneisto pakoon jättäen maan vajoamaan sekasortoon. Kuten olemme nähneet, Kiinassa on Xin kaudella tartuttu tähän ongelmaan toden teolla, kun hallinto on ryhtynyt jahtaamaan ”kärpäsiä ja tiikereitä” – niin alemman tason rivikommunisteja kuin huipputason johtajiakin. Myös asevoimilta on vaadittu täyttä uskollisuutta, mitä korkeat kenraalit kävivätkin osoittamassa Xille.

Kiinan voi sanoa lukeneen Neuvostoliiton romahdukseen liittyvät kotiläksynsä: maa on pysynyt alueellisesti yhtenäisenä ja sisäisesti vakaana läpi pian 40 vuotta jatkuneen talouskasvun kauden. Sadat miljoonat kiinalaiset ovat nousseet köyhyydestä ja Kiina on kohonnut nopeassa ajassa taloudelliseksi ja sotilaalliseksi, kaukoavaruutta tutkivaksi globaaliksi voimatekijäksi, josta kansalaiset voivat syystäkin olla ylpeitä. Kommunistinen puolue peilaa retoriikassaan onnistumistaan usein 1990-luvun Venäjän ja muiden epäonnistuneiden demokratiakokeilujen, kuten ”arabikevään” aiheuttamaan kaaokseen, ja saa ajatuksilleen Kiinassa myös vankan kannatuksen. Vaurastuvan keskiluokan ja kommunistisen puolueen välillä vallitsee siten ikään kuin sanaton yhteiskuntasopimus, jonka mukaan puolue hoitaa politiikan kansan nauttiessa talouskasvun tuomista hedelmistä.

Kapitalistinen maa kommunistisessa kuoressa?

Miksi kommunismi ei siis romahtanut Kiinassa? Kenties se ei romahtanut, vaan yksinkertaisesti kuihtui pois maan lipuessa vähä vähältä kapitalismiin. Monesti kuuleekin sanottavan, ettei nykypäivän Kiina ole kommunismia nähnytkään ja esimerkiksi Kiinan johdon puheet ”kiinalaistyyppisestä sosialismista” tulkitaan usein tyhjänpäiväiseksi retoriikaksi. Tämä on kuitenkin hyvin yksinkertaistava näkemys.

Virallisesti Kiina on edelleen hyvinkin sosialistinen valtio. Esimerkiksi Xin lanseeraaman ”Kiinan unelman” toteutuminen vuonna 2049 tarkoittaa, että Kiinasta on viimeinkin kehkeytynyt ”demokraattinen ja moderni, sosialistinen valtio”. Virallisen linjan rinnalla Kiinassa vaikuttaa vahvasti niin kutsuttu ultranationalistinen ”uusvasemmisto”, joka ajaa paluuta takaisin maolaiseen järjestykseen tai vähintäänkin tolkkua Kiinan äärimmäiselle taloudelliselle epätasa-arvolle. Uusvasemmiston voimakkain vastaisku nähtiin 2000-luvun alussa Bo Xilain johtamassa Chongqingin kaupungissa, jossa toimeenpantiin näyttäviä sosiaalipoliittisia ohjelmia köyhyyden ja rikollisuuden poistamiseksi ja jossa kaupunkilaisia kannustettiin palaamaan maolaiseen etiikkaan laulamalla esimerkiksi kulttuurivallankumouksen “punaisia lauluja”. Bo puhdistettiin puolueesta vuonna 2012, mutta hänen ajamansa linja sai osakseen huomattavaa kannatusta myös johtavien älykköjen keskuudessa.

Toisin kuin moni muu entinen sosialistinen maa, Kiina ei ole koskaan tehnyt täyttä selvitystä kommunistisen menneisyytensä kanssa. Niinpä Mao Zedongia pidetään edelleen merkittävänä vallankumousjohtajana ja hänen ruumiinsa makaa vitriinissä Tiananmenin aukiolla sijaitsevassa mausoleumissaan, miljoonien vieraiden ihasteltavana. Xi Jinping on itse korostanut ”Mao Zedong -ajattelun” merkitystä myös nyky-Kiinassa ja sitä, ettei vuonna 1978 aloitettuja talousuudistuksia tule nähdä kriittisenä vedenjakajana modernin Kiinan historiassa.

Kiinan taloudellista ja poliittista järjestelmää on vaikea lokeroida mustavalkoisesti kapitalismin tai sosialismin lokeroihin, sillä valtion rooli taloudessa on edelleen hyvin huomattava: esimerkiksi Kiinan pankkisektori on täysin valtion suurten pankkien hallinnassa ja Kiinan valtavat öljy-yritykset operoivat maailmalla niiden johtajien istuessa kommunistisen puolueen eliitin kanssa samoissa kokouksissa. Myös maailman suurimpiin teräksentuottajiin lukeutuvat ja teräksen maailmanmarkkinahintaa huojuttavat yhtiöjättiläiset kuten Baosteel ja Hesteel ovat viime kädessä valtion omistuksessa ja noudattavat puoluejohdon laatimaa talouspoliittista strategiaa. Näiden selkeiden tapausten lisäksi vuonna 2015 ilmestynyt tutkimus paljasti valtiolla olevan edelleen huomattavia omistuksia 1990-luvulla tehdyistä yksityistämisohjelmista huolimatta. Kukaan ei yksinkertaisesti tarkkaan tiedä, minne kaikkialle keskushallituksen lonkerot Kiinan taloudessa ulottuvat.

Olisi aivan liian helppoa todeta kommunismin täysin kadonneen Kiinasta. Kiinan johto tasapainottelee pragmatiikan huojuvalla nuoralla, jossa mitkä tahansa toimivat elementit otetaan käyttöön ja toimimattomat kitketään pois, eikä ideologia näyttele tässä prosessissa erityisen merkittävää roolia. Maolaisen kommunismin voi sanoa mutatoituneen joksikin, jota kutsutaan ”sosialistiseksi markkinataloudeksi” tai ”sosialismiksi kiinalaisin erityispiirtein”, mutta kenties Kiinan kommunistisen puolueen puoluekoulun ideologiset ylipapitkaan eivät enää täysin tiedä mitä se tarkoittaa – ja mihin se on johtamassa…

---

Artikkeli nojaa paikka paikoin Raisa Asikaisen, Teemu Naarajärven ja Juha Vuoren toimittamaan ja Suomen eturivin Kiina-asiantuntijoiden laatimaan teokseen Pekingin kevät 1989, joka tarjoaa erinomaisen katsauksen Tiananmenin traagisiin tapahtumiin ja niiden taustoihin.