Jaa

combine_images

Ovatko Donald Trump ja Richard Nixon samasta puusta veistetty vai eivät? Kuva: Flickr/Gage Skidmore & Flickr/Cody McComas.


Elmo Rissanen opiskelee European Studies -maisteriohjelmassa Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Hän on kiinnostunut erityisesti Yhdysvaltain Euroopan-politiikan kehityksestä.

Donald Trumpin vaalikampanjan yhteydessä sekä hänen omassa leirissään että vastapuolella on innostuttu nostamaan esille yhtäläisyyksiä Trumpin ja presidentti Richard Nixonin välillä. Trumpin entinen kampanjapäällikkö Paul Manafort yritti korostaa yhtäläisyyksiä Trumpin vaalikampanjan ja Nixonin vuoden 1968 presidentinvaalikampanjan välillä. Nixon julistautui tuolloin ”lain ja järjestyksen” palauttajaksi ja vetosi erityisesti valkoiseen keskiluokkaan. Trump haluaisi omaksua tuon saman roolin, joka oli niin menestyksekäs 48 vuotta sitten. Trumpin ja Nixonin puoluekokouksissaan pitämät puheet olivat kuitenkin hyvin erilaiset ja ovat hyvä osoitus näiden kahden miehen välisistä eroista muun muassa poliittisen kokemuksen saralla. Myös ulkopolitiikassa Trumpin ja Nixonin välillä on jotain samaa, mutta pääosin näiden kahden miehen käsitykset maailmasta ja oikeasta ulkopolitiikasta Yhdysvalloille ovat täysin erilaiset. Nixonin ulkopolitiikka muodostaakin mielenkiintoisen vertailupohjan Trumpin esittämille ajatuksille.

Nixon ja Trump – urapolitiikko ja liikemies

Trumpilta näyttää ensinnäkin puuttuvan Nixonin tyyli ja kaunopuheisuus, eikä Nixon turvautunut kampanjansa aikana Trumpille tyypilliseen suoranaiseen pelotteluun. Nixon ei myöskään koskaan kampanjapuheissaan viljellyt salaliittoteorioita, mikä oli aluksi iso osa Trumpin kampanjaa. Voi varmuudella myös sanoa, että Nixon ymmärsi paremmin ulkopoliittisia haasteita ja poliittisen järjestelmän toimintaa kuin liikemies Trump.

Toisin kuin Trumpilla nyt, vuonna 1968 Nixonilla oli jo takanaan pitkä poliittinen ura ensin Yhdysvaltain kongressissa ja sitten vuosina 1953–61 varapresidenttinä. Siten hänellä oli myös paljon kokemusta puheiden pitämisestä sekä äänestäjille että valtionpäämiehille. Nixon muun muassa sparrasi Neuvostoliiton johtajan Nikita Hruštšovin kanssa niin kutsutussa “keittiöväittelyssä” vuonna 1959. Varapresidenttinä Nixon teki myös paljon ulkomaanvierailuja, ja 60-luvulla ollessaan ilman virkaa hän matkusteli paljon ja tutustui monien eri maiden poliittisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Nixon kiersi tuolloin kaikki maanosat. Hän vieraili muun muassa Israelissa tutustumassa Lähi-idän tilanteeseen ja kävi Romaniassa keskustelemassa Nicolae Ceaușescun kanssa. Vuonna 1968 hänellä olikin selvä käsitys Yhdysvaltain kansainvälispoliittisesta toimintaympäristöstä ja niistä haasteista jotka odottivat presidenttiä.

Nixonia voi myös pitää huomattavasti joustavampana sosiaalisissa kysymyksissä verrattuna Trumpiin ja moniin muihin nykyrepublikaaneihin. Nixonin edeltäjä Lyndon B. Johnson ajoi omalla kaudellaan läpi merkittäviä sosiaalisia uudistuksia kuten sairasvakuutuslain. Toisin kuin valtaosa nykypäivän republikaanipoliitikoista, Nixon ei vastustanut tällaisia sosiaaliturvan parannuksia ja omalla kaudellaan hyväksyi lain, joka laajensi sairausvakuutuksen kattavuutta. Monet unohtavat nykyään, että Nixonin hallinto teki myös merkittäviä parannuksia ympäristönsuojelun saralla, ja perusti muun muassa Ympäristönsuojeluvirasto EPA:n. Nixonin voi sanoa tehneen enemmän ympäristön eteen kuin yksikään republikaanipresidentti hänen jälkeensä. Vaikka näiden uudistusten läpiajon taustalla oli Nixonilla pikemminkin poliittisen kannatuksen lisääminen kuin varsinainen huoli ympäristön tilasta, ero republikaanien tänä vuonna vaaliohjelmassa esittelemään ympäristöpolitiikkaan on valtava.

Nixonin ja Trumpin vertaaminen osoittaa myös kuinka paljon oikealle republikaaninen puolue on siirtynyt 48 vuodessa. Aikanaan Nixon miellettiin puolueensa maltillisiin, mutta republikaaneihin kuului tuolloin vielä paljon liberaalimpia, niin kutsuttuja Rockefeller-republikaaneja. Viime helmikuussa esivaalien aikana Washington Examiner uutisoi, kuinka Trump oli republikaaniehdokkaista selvästi liberaalein, ja puolueen ehdokkaana liberaalein 20 vuoteen.

Myös eräät Trumpin kriitikot ovat löytäneet paljon samaa hänen ja Nixonin väliltä. Kolumnisti Trevor Timm esitteli The Guardianin kirjoituksessaan eräitä hyvin huolestuttavia yhtäläisyyksiä. Timm nostaa esille muun muassa mediavihamielisyyden: samoin kuin Trumpin, myös Nixonin vaalikampanjaan sisältyi hyökkäyksiä ja uhkauksia vihamielisiä pidettyjä sanomalehtiä kohtaan. Eräät journalistit päätyivät myöhemmin paljastuneelle Nixonin vihollisten listalle, jolta löytyi myös muun muassa ammattiyhdistysliikkeen johtohahmoja sekä näyttelijä Paul Newman. Timm pitää myös todennäköisenä, että jos Trump voittaa vaalit hän Nixonin tapaan tulee käyttämään hallintokoneistoa poliittisten vastustajiensa vainoamiseen ja pyrkii ”puhdistamaan” hallinnon edeltäjänsä nimittämistä virkamiehistä.

Nixonia ja Trumpia näyttää yhdistävän myös tietty joustavuus poliittisten kantojen suhteen. Tässä mielessä molempia voi pitää pragmaatikkoina, joiden politiikka muuttuu tarpeen mukaan, erityisesti vaalimenestyksen saavuttamiseksi. Trumpin kannat muun muassa koskien siirtolaisuutta, veroja ja minimipalkkaa ovat liikkuneet merkittävästi vaalikampanjan aikana. Saavuttaakseen voiton vuoden 1972 vaaleissa myös Nixon muutti politiikkaansa monella saralla. Yllä mainitun ympäristöpolitiikan lisäksi erityisesti talouspolitiikan saralla Nixon oli valmis kokeilemaan uusia lähestymistapoja työllisyyden parantamiseksi.

Isolationismin nousukaudet

Ulkopolitiikan ja talouden saralla vuosien 1968 ja 2016 välillä on muutamia mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä. Yhdysvallat oli 60-luvun kuluessa menettänyt taloudellista johtoasemaansa, ja protektionistisen kauppapolitiikan kannatus maassa lisääntyi ulkomaisten kilpailijoiden vahvistuessa. Muun muassa Yhdysvaltain suurin ammattiliitto AFL-CIO, joka oli ollut aikaisemmin vapaakaupan kannattaja, käänsi kelkkansa 60-luvun lopulla. Monet amerikkalaiset kongressia myöten olivat myös tyytymättömiä eurooppalaisten liittolaisten toimintaan ja vaativat Yhdysvaltoja vähentämään joukkojaan Länsi-Euroopassa. Kaikki tämä yhdistettynä Vietnamin sodan aiheuttamaan kansalliseen kriisiin synnytti kannatusta isolationismille.

Samanlaista painetta on ollut nähtävissä myös nyt, erityisesti kouluttamattoman työväestön keskuudessa, ja tänä vuonna Trumpista on tullut kampanjansa myötä suoranainen amerikkalaisen isolationismin esitaistelija. Trump on muun muassa julistanut, samalla tavoin kuin monet poliitikot 60-luvun lopulla, että Yhdysvaltain Nato-liittolaisten tulisi maksaa suurempi osuus yhteisistä turvallisuuskustannuksista. Trumpin todellinen mielipide Natosta on kuitenkin epäselvä ristiriitaisten lausuntojen takia: esivaalien aikana hän kutsui Natoa vanhentuneeksi (obsolete), mutta myöhemmin hän on sanonut hallintonsa tekevän yhteistyötä Naton kanssa Isisin kukistamiseksi.

Nixon ei vaalikampanjansa aikana julistautunut isolationismin kanattajaksi. Presidenttinä hän otti edeltäjiään tiukemman kannan Japania ja Euroopan talousyhteisöä kohtaan kaupan saralla, mutta pääosin presidenttinä hän pyrki kompromisseihin ja vastusti isolationistista suuntausta. Nixon vastusti kongressissa nousseita vaatimuksia Eurooppaan sijoitettujen amerikkalaisten joukkojen vähentämisestä, ja tuki voimakkaasti Natoa. Vuoden 1968 puolueohjelmassakin republikaanit olivat vaatineet selvin sanoin Naton vahvistamista. Nixon ei koskaan halunnut eristää Yhdysvaltoja muusta maailmasta, vaan hän pyrki pikemminkin määrittämään uudelleen maansa toimintamuodot siinä. Suhtautumisessa Yhdysvaltain liittolaisiin voi kuitenkin nähdä myös jotain samaa Nixonin ja Trumpin välillä, sillä Nixonkaan ei ollut täysin tyytyväinen liittolaisten maksamaan osuuteen yhteisistä puolustuskuluista. Niin kutsutun Nixon-doktriinin mukaan Yhdysvallat oli valmis auttamaan liittolaisiaan ja suojelemaan näitä tarvittaessa ydinaseillaan, mutta päävastuu sotilaallisesta puolustuksesta oli jokaisella maalla itsellään.

Epäluottamus Yhdysvaltain ulkoministeriön virkamiehiä ja diplomaatteja kohtaan on myös yksi selvä tekijä, joka näyttää yhdistävän näitä kahta republikaania. Omalla presidenttikaudellaan Nixon työnsi ulkoministeriön lähes täysin syrjään keskeisestä ulkopoliittisesta päätöksenteosta, jonka hän keskitti itselleen ja ulkopoliittiselle neuvonantajalleen Henry Kissingerille. Nämä kaksi kävivät muun muassa keskeisiä neuvotteluja muiden valtioiden johtajien kanssa ilman, että ulkoministeriötä informoitiin niiden sisällöstä.

Trump on kirjassaan ”Crippled America: How to Make America Great Again” todennut uradiplomaattien aiheuttaneen Yhdysvalloille paljon ongelmia ja että heidän mielipiteitään ei kannata ottaa huomioon, jos kansainväliset ongelmat ja uhat halutaan ratkaista. Trumpin epäluottamus nykyistä hallintokoneistoa kohtaan näkyy myös muun muassa hänen todettuaan presidenttiehdokkaana saamaansa ensimmäiseen kansallista turvallisuutta koskevaan selontekoon liittyen, että hän ei luota Yhdysvaltain tiedusteluun. Hän myös halusi paikalle selontekoon omaksi neuvonantajakseen muun muassa eläkkeelle jääneen kenraalin. Kaiken tämän perusteella on mahdollista, että Trump pyrkisi Nixonin tapaan rakentamaan oman ulkopolitiikka- ja turvallisuuskoneistonsa Valkoiseen taloon.

Jotta tämä järjestely toimisi kunnolla, Trump tarvitsisi sitä ohjaamaan oman Kissingerinsä eli kovan luokan ulkopoliittisen asiantuntijan. Trumpin ulkopoliittiseen työryhmään, joka todennäköisesti muodostaisi tämän koneiston ytimen, kuuluu tällä hetkellä muun muassa Joseph Schmitz, joka joutui eroamaan puolustusministeriöstä eräiden väärinkäytöksistä epäiltyjen George W. Bushin hallinnon virkamiesten suojelusta syytettynä, sekä islamofobian levittämisestä syytetty Walid Phares. Trumpin tukijoista ei löydy kokeneita republikaanipoliitikkoja, joilla olisi merkittäviä meriittejä ulkopolitiikan saralla, joten hänen kannaltaan luotettavan ulkoministerin löytäminen olisi todennäköisesti ongelmallista. Ainoana poikkeuksena voidaan pitää senaattori Jeff Sessionsia, joka on senaatin asevoimien komitean (Senate Committee on Armed Services) jäsen.

Erilaiset maailmankuvat

Tässä vaiheessa on tietysti mahdotonta varmuudella sanoa minkälaista ulkopolitiikkaa Trump harjoittaisi, jos hänet valittaisiin presidentiksi. Nixonin tärkeimmiksi ulkopoliittisiksi saavutuksiksi lasketaan yleensä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton suhteiden liennyttäminen sekä suhteiden avaaminen Kiinan kansantasavallan kanssa. Vuonna 1968 kumpaakaan näistä ei välttämättä olisi odottanut tapahtuvaksi sen paremmin republikaanien puolueohjelman kuin Nixonin aikaisemman kommunisminvastaisuudenkaan perusteella, vaikka Nixon olikin ennen vaaleja lieventänyt kantaansa Kiinan suhteen.

Puheidensa perusteella Trump todennäköisesti ottaisi huomattavasti tiukemman asenteen Kiinaa ja Irania kohtaan. Hän mahdollisesti pyrkisi myös parantamaan suhteita Venäjään, mitä pintapuolisesti voisi pitää samanlaisena liikkeenä kuin Nixonin liennytyspolitiikkaa Neuvostoliiton suuntaan. Nixonin ja Kissingerin harjoittaman ulkopolitiikan pohjana oli kuitenkin realistinen maailmankuva: Yhdysvallat oli menettänyt kiistattoman johtoasemansa, ja uudessa moninapaisessa maailmassa keskeisiä suurvaltoja olivat myös Neuvostoliitto sekä nouseva Kiinan kansantasavalta. Kansainvälisen järjestelmän vakaus edellytti, että nämä kolme valtaa pystyivät edes jonkinasteiseen keskinäiseen kommunikaatioon ja välttivät vastakkainasetteluita.

Trumpin ulkopolitiikan perusta on selvästi erilainen. Trumpin huhtikuussa pitämän ulkopoliittisen linjapuheen keskeinen sanoma oli ”America first”, ”Amerikka ensin”, ja tämän hän toisti heinäkuussa republikaanien puoluekokouksessa. Vaikka Trump tuossa huhtikuun puheessaan ilmaisi halunsa rakentaa ystävällisiä suhteita sekä Venäjän että Kiinan kanssa, puheessa korostui joustamattomuus omien etujen suhteen sekä Yhdysvaltojen sotilaallisen aseman vahvistaminen. Trumpin mielestä Yhdysvaltojen on oltava vahva, koska Kiina ja Venäjä kunnioittavat voimaa. Hän onkin luvannut pitää huolen siitä, että Yhdysvaltoja kunnioitetaan taas ulkomailla: ”We must make America respected again. And we must make America great again.”

Trumpin vertaaminen Nixoniin osoittaa erityisesti ulkopoliittisen ajattelun saralla lopulta, kuinka erilaisia näiden kahden miehen maailmankuvat ovat. Nixon oli tutustunut kattavasti kansainvälisiin kysymyksiin ja oli pragmaatikkona valmis mukauttamaan Yhdysvaltain roolin muuttuneeseen maailmantilanteeseen. Trump sen sijaan näyttää haluavan kääntää kelloa taaksepäin viime vuosina tapahtuneen kehityksen suhteen ja maalailee uhkakuvia Kiinasta. Tällä sanomalla on varmasti kannatusta niiden amerikkalaisten keskuudessa, jotka näkevät viime vuosien kansainvälisen kehityksen vain Yhdysvaltojen alamäkenä.

Kuten jo aiemmin mainittiin, on vielä aikaista sanoa, mikä Trumpin ulkopolitiikan todellinen sisältö mahdollisesti olisi. Ottaen huomioon sen, kuinka Trumpin kannat eri kysymysten suhteen ovat vaihdelleet kampanjan aikana, hän saattaisi loppujen lopuksi osoittautua Nixonin kaltaiseksi pragmaatikoksi myös ulkopolitiikan saralla, vaikka Nixonia vastaavaa ulkopoliittisten kysymysten asiantuntemusta hänellä ei ole. Vasta vaalien jälkeen voidaan arvioida, kuinka onnistuneesti Trump kanavoi Nixonin ”laki ja järjestys”-viestiä. Jos Trump voittaa, on mielenkiintoista nähdä, lähteekö hän Nixonin linjoille vihollisina pitämiensä median edustajien ja poliitikkojen suhteen sekä ulkoministeriön aseman osalta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa