Jaa

Kuvitus: JK

Kuvitus: JK

Matkustin Tel Avivista Länsirannan Hebroniin helmikuun 14. päivänä. Oppaanani parin päivän ajan toimi ystävällisesti Nidal, 27-vuotias palestiinalainen, joka rakastaa erityisesti filosofian lukemista ja toivoo työskentelevänsä ihmisoikeuksien parissa tulevaisuudessa. Tässä pienessä sarjassa, jonka ensimmäisen osan voi lukea täällä, hän esittelee kotikaupunkiaan ja osoittaa, että maailman synkin huumori kukoistaa erityisesti miehityksen alla elävien ihmisten keskuudessa — huolimatta surun musertavuudesta ja siitä, kuinka kuoleman jokapäiväisyys turruttaa lopulta ketä tahansa. Kirjoitukset seuraavat hänen kokemuksiaan siitä, minkälaista Länsirannalla on asua tänä keväänä. Aikana, jolloin palestiinalaisten kotien määrätietoinen tuhoaminen miehitetyissä Länsirannan kaupungeissa ja Itä-Jerusalemissa tuntuu vain yltyvän.

Gazan valot välkkyvät muutaman kymmenen kilometrin päässä avoimesta ovesta samalla, kun katsomme sivusilmällä televisiota. Lähetyksessä näytetään aiemmin päivällä Hebronin keskustan läpi hautajaissaattueessa kannettua tyttöä, jota on paikallisen tavan mukaan saapunut suremaan satoja ihmisiä.

Kaikki nauravat Nidalin tädin yrittäessä sytyttää kamiinaa erikoisella tavalla. Jos hänen kertomuksensa ovat läheskään yhtä absurdeja kuin hänen kamiinansytytystapansa tai ajotyylinsä — selviydyimme juuri kaikki hengissä kun hän kyyditsi meidät luokseen — kyseessä saattaa olla huoneen hauskin henkilö.

Olen huoneessa ainoa, jonka on vaikeaa olla vilkuilematta televisiota. Hautajaissaattueen tyttö näyttää levolliselta kruunu päässään. Sitten kuva vaihtuu verilammikossa makaavaan tyttöön, yhteen sunnuntain uhreista. Pian hänet kai nostettiin maasta ja käärittäisiin samanlaisiin kankaisiin, joissa haudattava tänäänkin kuljetettiin juhlasaattueessa kaupungin halki.

”Ei, olen aika varma, ettei hänellä ollut puukkoa. Siitä ei ole mitään videomateriaalia”, Nidal sanoo.

Avoimesta ulko-ovesta näkyvät valot sekoittuvat loistavaksi muuriksi pimeydessä.

Saavuimme Hebronin ulkopuolella sijaitsevaan kylään aiemmin samana päivänä. Nidal on nimittäin muuttanut ainakin hetkeksi takaisin paikkaan, josta on kotoisin. Siellä hänen elämänsä on muuttunut entistä raskaammaksi sen jälkeen, kun sekä hänen isänsä että veljensä vietiin vankilaan Israelin ylläpitämän ja laajasti kritisoidun administrative detention -eli oikeudenkäynnittömään vangitsemisen käytännön nojalla.

”Katso, tuolla on myös yksi tarkastuspiste.”

Näemme taksin ikkunasta jälleen yhden tarkistuspisteen, jolla näkyy sekä sotilaita että poliiseja. Ja sen lähettyvillä on jälleen yksi kyltti, joka varoittaa siirtokuntalaisia ja ulkomaalaisia siitä, että alueella on vaarallista.

”Joskus ulkomaalaiset ovat tuohtuneita palestiinalaisten suhteen ja kyselevät meiltä, että emmekö usko rauhaan. Mutta me emme kutsu tätä konfliktiksi, vaan miehitykseksi.  Rauhan konsepti ei toimi täällä samalla tavalla — en voi elää rauhassa miehittäjän kanssa. Ei ole reilua, että ihmiset kyselevät sitä minulta.”

Nidalin serkun ja itseni välissä takapenkillä istunut tuntematon mies jää pois kyydistä. Tai itse asiassa ei hän ihan tuntematon ollut — taksikuski ja hän eivät vain heti muistaneet nähneensä toisiaan aiemmin. Asetelman mahdottomuudelle naureskeltiin, kunnes he kuitenkin tajusivat jonkinlaisen sukulaislinkin. Me jatkamme vielä hieman eteenpäin kunnes saavumme Nidalin kotitalolle.

Länsirannan C-alue on Israelin valvonnan alaisena, joten palestiinalainen poliisi ei saa tulla alueelle ilman erillistä lupaa. Israelin poliiseja näkyy pääteillä, jotka kyläläiset jakavat siirtokuntalaisten kanssa, mutta kylän sisäpuolella valvontaa ei varsinaisesti ole.

”Siirtokunnilla on keltaiset valot ja meillä valkoiset, joten alueet on yöaikaan helppoa erottaa toisistaan kaukaa”, Nidal sanoo.


Katoilla riippuu kuivumassa pyykkejä. Kotitaloa kiertää terassi, josta aukeaa näky kylään.

”Katoltamme näkee Gazan rajalle. Me seurasimme aikanaan pommien putoamista täältä käsin.”

Sitten hän osoittelee eri ilmansuunnissa ympärillämme sijaitsevia siirtokuntia: kylää ympäröi kolme, neljättä rakennetaan parhaillaan.

”Tuolla oli ennen koripallokenttä.”

Lähialueen neljännelle siirtokunnalle on raivattu jo maa-alaa, mutta rakennuksia ei Ranskasta saapuville uusille asukkaille ei ole vielä pystytetty, Nidal kertoo kuukautta myöhemmin. Charlie Hebdo -iskujen jälkeen pääministeri Netanyahu kannusti kaikkia Euroopan juutalaisia muuttamaan Israeliin.

Osa uusista siirtolaisista on hänen mukaansa kuitenkin jo majoittunut väliaikaisesti alueen kirkkoon, jossa armeija suojelee heitä.

”Kuvittele, minkälaista elämää. Aidatulla alueella, armeijan valvomana, keskellä kylää. Vaikeaa kuvitella, että joku voisi haluta elää niin.”

Ketkä sinne sitten muuttavat?

“Ennen kaikkea ihmiset, joilla ei ole mitään menetettävää”, Nidal sanoo.

Tai kenties ihmiset, jotka pakenevat eurooppalaista antisemitismiä. Viime vuonna ennätysmäärä ihmisiä, 8000 juutalaista, muutti Ranskasta Israeliin. Sen lisäksi Itä-Euroopasta on saapunut huomattavan suuri määrä uusia siirtokuntalaisia.

Siirtokunnille tehdään tilaa hajottamalla niiden tieltä palestiinalaisten koteja ja kouluja. On arvioitu, että helmikuun 2016 aikana tuhottiin enemmän palestiinalaisrakennuksia kuin minään yksittäisenä kuukautena sitten vuoden 2009.

Sisko liittyy seuraamme ja opettelee englantia samalla, kun Nidal kertoo kylässä tapahtuneista asioista. Hän toistelee sanoja sitä mukaa, kun kuulee sellaisia, joiden merkityksestä on epävarma. Torture?

Sisarukset ovat viettäneet paljon aikaa yhdessä, etenkin sen jälkeen kun heidän isänsä ja veljensä vietiin vankilaan, eri aikoihin tosin, mutta lähes kaksi vuotta sitten. Syitä en tarkalleen saa selville, eikä niitä tunnu täysin ymmärtävän Nidal itsekään. Oikeudenkäynnittömälle pidätykselle niitä ei varsinaisesti kai tarvitse ollakaan.

”Miksi he pitävät isääni vaarallisena? En tiedä, he eivät koskaan selitä, mutta ehkä siksi, että he uskovat hänen olevan vihainen setäni kuoleman takia.”

Melkein kaikki ovat menettäneet täällä jonkun, hän sanoo.

”Kun kasvaa aikuiseksi nähden ympärillään ihmisten kuolevan, kasvaa aikuiseksi pelkäämättä kuolemaa ollenkaan. Kuolemasta tulee normaalia. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon kuolleita ihmisiä olen nähnyt elämäni aikana. Olen menettänyt kolme ystävää ja kaksi setää ja olen vasta kaksikymmentäseitsemänvuotias. Jotkut ihmiset ovat menettäneet koko perheensä.”

Niin väkivallasta tulee täysin arkipäiväistä. Siihen turtuu.

Sinä päivänä Nidalin kouluikäistä pikkuveljeä kutittaa silmistä — hieman kyynelkaasua keskustan tapahtumien jäljiltä vain, hän elehtii hymyillen. Ilmiö on sen verran yleinen, että sitä kutsutaan omalla nimellään, käärmeen silmiksi.

Toinen samanikäinen pikkuveli ei pysty ohittamaan omaa vammaansa tavanomaisella synkällä hymyllä. Hän on säikähtänyt kaikenlaisia liikkeitä ja ollut yleisesti pelokas sen jälkeen, kun joutui armeijan koirien puremaksi.

”Silloin tällöin kun juttelen kavereideni kanssa, jotkut heistä sanovat, etteivät usko demokratiaan.”

Democracy? Sisko kysyy ja saa käännöksen. Hän nyökkää rauhallisesti ja jatkaa vieraan kielen kuuntelemista — varsinainen sisältö ei saa hänessä aikaiseksi mitään reaktiota.

”Mutta oikeasti ongelmana ovat ihmiset, jotka esittävät demokratiaa.”

On vaikeaa kuvitella, miten kidutuksesta, pidätyksistä ja talojen tuhoamisesta huolimatta voisi elää normaalia elämää. Eivätkä kaikki heistä eläkään: ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja.

Niitä voi muistella katselemalla ympärille tässäkin kylässä.

”Tuosta talosta eräs kahden lapsen vanhempi”, hän osoittelee. ”Ja tuossa talossa asuva kahdeksantoistavuotias, joka oli koulunsa paras oppilas. Eräänä päivänä hän ajoi autolla päin israelilaisia sotilaita.”

Sitten hänet ammuttiin.

”Epätoivoisia tekoja, sanoinhan.”

Lokakuusta lähtien voimistuneissa väkivaltaisissa iskuissa palestiinalaiset ovat hyökänneet myös tuntemattomien siviilien kimppuun. Niiden seurauksena on Guardianin tietojen mukaan puukotettu 211 israelilaista ja kuollut 200 palestiinalaista. 

Jotkut juhlivat murhaavia ihmisiä marttyyreina — netissä kiertää videoita, joissa palestiinalaisia kehotetaan puukottamaan israelilaisia. Toisaalta lienee myös aiheellista kysyä, onko ampuminen ainoa vaihtoehto.

Se, oliko sinä päivänä portille kuollut palestiinalaistyttö yrittänyt vahingoittaa israelilaissotilasta, on mahdotonta varmistaa. Jotkut sanovat hänen olleen neljätoistavuotias, toiset taas, että hän oli kahdeksantoista. Israelilaislähteiden mukaan hän uhkasi tarkastuspisteen sotilasta puukolla ennen kuin tämä ampui hänet, tapaamieni palestiinalaisten mielestä tyttö oli aseeton.

Nidal tarkkailee tytöstä liikkuvia uutisia ja sosiaalisen median postauksia vähän väliä. Kuukautta myöhemmin, kun kysyisin häneltä uudelleen tytön nimeä, hän ei enää muistaisi kenestä oikein puhun.

”Täällä jotkut vannovat jo aikovansa kostaa tytön kuoleman”, hän sanoo lukiessaan Facebookin uutisvirtaa synkän näköisenä.

Sosiaalisen median merkitystä palestiinalaisten siviileihin kohdistuvien iskujen kannalta on arvioitu merkittäväksi. Sen on tulkittu toimivan tavalla, joka yllyttää ja helpottaa väkivallan organisoimista. 

”Nyt ihmiset saavat jälleen yhden syyn väittää, että me emme usko rauhaan.”

Nidalin synkkä skrollaaminen keskeytyy, kun hän saa viestin ruotsalaiselta teatterintekijältäkaveriltaan, joka haluaisi lennättää viisi palestiinalaista ja viisi israelilaista Pariisiin jonkinlaiseen rauhanomaiseen performanssiin.

Hän tietää heti, ettei menisi.

”Tiedän, että nämä aloitteet tulevat ihmisiltä täydestä sydämestä. Mutta en voi suostua tällaisiin asetelmiin, jotka kertovat tasavertaisuudesta, koska me emme ole tasavertaisia.”

Teatterintekijä joutuu siis jatkamaan viidennen palestiinalaisen etsintää.

”Minulla ei tietenkään ole mitään juutalaisia vastaan. Olen yksinkertaisesti kaikkia maailman miehityksiä vastaan.”

Sunnuntai-iltapäivä voisi tuntua varsin rauhalliselta, ellei sireeni tai ylitse lentävä lentokone rikkoisi hiljaisuutta säännöllisin väliajoin.

Nidal ei aio jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi. Hän on hakenut Lontooseen maisterinopintoihin.

“Se monikulttuurisuus on uskomatonta. Sehän on yksi maailman avomielisimmistä paikoista. Paras ystäväni asuu siellä — ainoa huono puoli on tietysti se, että hän tuskin selviytyy siellä rahallisesti vaikka käy töissä.”

Sitten hän kokee tarpeelliseksi puolustaa hieman Hebroniakin.

“Tarkoitan siis, että onhan se nyt kuitenkin parempi kuin olla täällä. Ei tämä paha paikka ole, haluaisin vain erilaisen kokemuksen. Haluaisin olla vapaa.”

Illalla tädin kyyditessä meitä luokseen naapurikortteliin, autossa on noin viisi lasta. Tuntuisi hassulta kysellä, että pitäisikö heille laittaa turvavyöt, vaikka tädin ajotyyli on vähintään yhtä omalaatuinen kuin hänen kamiinansytytystyylinsä. Kadut ovat pimeinä.

”Täällä ei ole poliisia, sano viimeiset sanasi”, Nidal nauraa.

Täti pysäyttää auton kielekkeelle, jolta näkee suoraan Gazan valoihin. Purkaudumme autosta.


”Tämä paikka on niin kaunis.”

Niin on.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa