Jaa

kuvitus: JK

”Kuolema saa täällä aika erilaisen merkityksen.” – Nidal

Matkustin Tel Avivista Länsirannan Hebroniin helmikuun 14. päivänä. Oppaanani parin päivän ajan toimi ystävällisesti Nidal, 27-vuotias palestiinalainen, joka rakastaa erityisesti filosofian lukemista ja toivoo työskentelevänsä ihmisoikeuksien parissa tulevaisuudessa. Tässä pienessä sarjassa hän esittelee kotikaupunkiaan ja osoittaa, että maailman synkin huumori kukoistaa erityisesti miehityksen alla elävien ihmisten keskuudessa — huolimatta surun musertavuudesta ja siitä, kuinka kuoleman jokapäiväisyys turruttaa lopulta ketä tahansa. Kirjoitukset seuraavat hänen kokemuksiaan siitä, minkälaista Länsirannalla on asua tänä keväänä. Aikana, jolloin palestiinalaisten kotien määrätietoinen tuhoaminen miehitetyissä Länsirannan kaupungeissa ja Itä-Jerusalemissa tuntuu vain yltyvän.

Inhimillistä olemista Hebronissa on uutisten perusteella usein vaikeaa kuvitella. Matkustusajankohtani väkivaltaisuuksien jälkimainingeissa kaupungin elämä näyttää kaukaa katsottuna erityisen surulliselta. Uutisissa kerrottiin viiden palestiinalaisen kuolleen heidän ’hyökättyään israelilaisten kimppuun’”.

Matkapäivän aamuna olen sen tapahtumista kuitenkin vielä onnellisen tietämätön. Ympärilläni on aivan hiljaista. Vieressäni bussipysäkillä seisoo vain pikkuinen poika kipa päässään. Hän hymyilee minulle ujosti.

Viimein tyhjyydestä hurjastelee eteeni suuri, tyhjä linja-auto. Rämisevä ovi avautuu edessäni. Special price for you, kujeileva bussikuski rikkoo hiljaisuuden. Hän veloittaa 2,5 shekeliä matkalipustani ja kyyditsee sitten infernaalisimpaan paikkaan, jossa olen vieraillut tähänastisessa elämässäni.

Jäädessäni pois kukkulan laella hebronilaisessa juutalaissiirtokunnassa tulen ajatelleeksi sitä, mitä kliseisesti mutta osuvasti sanotaan joskus kuvan voimasta: vaikka tila olisi tyhjä, se voi tuntua huutavan erilaisia merkityksiä. Sellainen paikka on tämä tuntematon katu — puhumattakaan siitä maamerkistä, jota parhaillani etsiskelen.

Tapaisin Nidalin yhdellä Länsirannan sadoista tarkastuspisteistä, joka sijaitsee Patriarkkojen haudan vieressä. Paikka, joka on pyhä sekä muslimeille ja juutalaisille, on jaettu kahtia.  Vuonna 1994 amerikanjuutalainen terroristi Baruch Goldstein nimittäin ampui siellä 29 rukoilevaa palestiinalaista.

Mutta olen vielä vähän matkan päässä kyseisestä vartioidusta kulkuväylästä palestiinalaisalueelle, hieman eksyksissäkin. Haluaisin kysyä neuvoa joltakulta, joka ei kanna kaksin käsin valtavaa rynnäkkökivääriä. Sellaista henkilöä ei melkein autiossa maisemassakaan vain tunnu löytyvän mistään.

Kunnes kohtaan absurdin näyn: Aurinkotuolissa rennosti kotitalonsa pihassa istuva, rauhallisesti hyräilevä vanhempi herrasmies nauttii auringonsäteistä silmät puoliksi ummessa. Huomatessaan minut hän näyttää siltä, kuin olisi juuri saanut pitkältä lomalta palanneen naapurinsa yllätysvierailulle. Mies viittilöi minut iloisesti perässään kotitalonsa portaille ja osoittaa sieltä aidan takaa häämöttävää, parin korttelin päässä kohoavaa Partiarkkojen hautaa. Saisiko olla teetä, neuvojani, yksi korttelin harvemmista palestiinalaisasukkaista elehtii, sillä hänen äänensä valitettavasti hukkuu kadulla ajavien tankkien hurinaan. Hän pudistelee ajoneuvoille päätään leppoisasti kuin pihakutsujen vallattomille lapsille ja istuu takaisin tuoliinsa, jossa vaikuttaa vajoavan välittömästi takaisin meditatiiviseen olotilaansa.

Jättäessäni mielenrauhan mestarin taakseni ajattelen sitä, miten mielipuolista on, että saan kävellä tässä pahaenteisessä kivisessä maailmassa itsekseni. Sillä minunlaisilleni ei ole pystytetty raja-aitoja, toisin kuin esimerkiksi maailman noin viidelle miljoonalle palestiinalaiselle pakolaiselle: voin vaikka oikaista vinottain tämän aukion poikki jos minua huvittaa. Aukion keskellä pyörii sitä paitsi seuranani vain punaisella muovikuormurilla leikkivä hampaaton pikkulapsi.

Löydän portin ja kävelen siitä sisään. Palestiinalaisalueelle kuljetaan ahtaan väylän kautta, joka johtaa tunnelimaiselle kujalle. Paria tuntia aiemmin lähistöllä on kulkenut erään nuoren palestiinalaistytön hautajaissaattue. Muutamaa tuntia myöhemmin yhdellä kaupungin porteista ammutaan toista nuorta tyttöä, jonka väitetään uhanneen sotilasta.

Uusi ystäväni Nidal odottelee minua hieman kauempana tunneliin johtavan tarkastuspisteen suulta, ja esittelee ystävällisesti itsensä ja serkkunsa. Lähdemme kävelemään nopeasti eteenpäin. Hän ryhtyy kertomaan hengästyttävällä vauhdilla ympärillämme avautuvan kaupungin historiasta, joka laajenee tunnelin suulta käytäväksi, jonka varrella on kojuja.

“Niin randomia”, Nidal katsoo ympärilleen hetken aikaa kuin näkisi kotikaupunkinsa ensimmäistä kertaa. “Kaikki on aivan sattumanvaraista täällä, lakia ei käytännössä ole — ihmisten on vain seurattava omia vaistojaan.” Lähdemme etsimään vapaata taksia.

Oma ensivaikutelmani on se, että olen saapunut kaikkia psykologisia ryhmä- ja vankilakokeita yhdistelevään dystopiaan — keskelle kestämätöntä rakennelmaa, jossa ihmiset joutuvat ilmoittautumaan porteilla. Jossa kuuluu jatkuvaa ammuskelua ja sireenien kaikua. Jossa sotilaat, kuten myös nähtävästi jotkut siviilipukuiset siirtolaisasukkaat, kantavat valtavia aseita. Tiukasti alueisiin jaettuun kaupunkiin, jossa univormupukuiset, hädin tuskin täysi-ikäisiltä vaikuttavat sotilaat uhkaavat aseilla vähän nuorempia siviilipukuisia lapsia.

Puikkelehtiessamme ruuhkaisilla kaduilla Nidal kertoo psykologian opinnoistaan Ramallahissa ja siitä, kuinka on valmistuttuaan palannut nyt hetkeksi takaisin Hebroniin työskentelemään ja viettämään aikaa perheensä kanssa. Kierroksen ammattimaisuus selittyy sillä, että hän on tottunut esittelemään ulkomaalaisille kaupunkia — onhan hän isännöinyt aikanaan Ramallahissa opiskellessaan vuosien mittaan jopa seitsemääsataa Couchsurfing-vierasta ja tottunut järjestämään poliittisia debatteja Länsirannan ajankohtaisesta tilanteesta. Siksi hän onkin jatkuvasti tarkkailun ja uhkailun alaisena.

“Niin, olen ollut tutkinnoissa kolmisen kertaa”, Nidal toteaa arkipäiväisesti. Hän suhtautuu ahdisteluunsa tavalla, jota voisi kutsua synkän tragikoomiseksi.

Nidalin mukaan tämän solmukohdan jälkeisen tunnelimaisen kujan yläpuolella kohoavat siirtokuntalaisten talot, joiden ikkunoista välillä heitetään palestiinalaisten päälle erilaisia esineitä.

”Ihan mitä tahansa, kuten esimerkiksi pissaa pulloissa.”

Jakautuneessa kaupungissa ihmiset asuvat lähekkäin, mutta erikseen toisistaan. Palestiinalaiset kortteleissaan ja kylissään, siirtolaiset aseiden kanssa vartioiduilla asuinalueillaan. Samalla maalla, niin eristettyinä toisistaan kuin mahdollista. Pääkadulle sijoitettu muuri osoittaa palestiinalaisille ja siirtokuntalaisille omat kulkuväylänsä. Siirtokuntien asukkaat hyötyvät suoraan Israelin syrjivästä alueiden jaotteluun liittyvästä politiikasta esimerkiksi maa-alan, luonnonvarojen ja infrastruktuurin osalta.

Seurauksena on esimerkiksi se, että palestiinalaisia pakotetaan muuttamaan kodeistaan. Tuore Pew-tutkimuskeskuksen raportti viittaa siihen suuntaan, että maan jakautuneisuus poliittisten ja uskonnollisten asenteidenkin tasolla olisi syvenemässä entisestään.

Katukuvassa selkeästi näkyvä eriarvoisuus, jolla kansalaisia kohdellaan, on oppaani mukaan varsin johdonmukaisesti aina läsnä myös silloin, kun oikeutta jaetaan. Hän muistelee kävellessämme viimevuotista tuhopolttoa lähellä Nablusin kaupunkia, jossa perheen äiti, lapsi ja isä kuolivat. Tapauksesta syytettiin joukkoa siirtokuntalaisia. Se oikeustapaus sujui itse asiassa ihan hyvin, Nidal muistelee; palestiinalaiset tavallaan voittivat.

”Tosin useammasta hyökkääjästä vain pari taisi saada tuomion. He joutuivat vankilaan kahdeksikymmeneksiyhdeksi vuodeksi.”

Se ei ole niin paljoa jos vertaa vaikka siihen, että palestiinalaiset voivat saada esimerkiksi kivien heittämisestä yli kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen.

”Palestiinalaiset joutuvat vankilaan minkä tahansa syyn vuoksi, ei heidän oikeasti edes tarvitse heittää kiviä.”

Viime kuukausien aikana administrative detention, eli hallinnollisen pidätyksen käsite, on noussut esille herättäen keskustelua niin Israelissa kuin kansainvälisestikin. Syyksi pidätykseen riittää silloin se, että Israelin turvallisuuspalvelu arvelee, että vangittava saattaa olla vaarallinen tulevaisuudessa.

”Niin on tapahtunut esimerkiksi isälleni ja veljelleni”, Nidal kertoo. Minkälainen olisi yleensä riittävä syy siihen, että täällä epäillään ehkä vaaralliseksi tulevaisuudessa

Hänen sukulaisensa ovat tehneet vastaavanlaista työtä kuin hän itsekin: olleet järjestämässä mielenosoituksia, toimineet ihmisoikeusaktivisteina, kieltäytyneet olemasta hiljaa.

”He ovat olleet vankilassa lähes kahden vuoden ajan, ilman oikeudenkäyntiä tai mitään”, Nidal selittää samalla, kun tervehtii suunnilleen joka kolmatta vastaantulijaa.

Umpimähkäinen pidätyskulttuuri on herättänyt arvostelua niin kansainvälisesti kuin Israelin sisälläkin palestiinalaisen toimittajan Mohammed al-Qiqin vast’ikään päättyneen, kolme kuukautta kestäneen omaa pidätystään seuranneen nälkälakon seurauksena. Kyseenalainen käytäntö antaa Israelille valtuudet pidättää ketä tahansa ilman syytöksiä tai oikeudenkäyntiä määräajan. Nidalin mukaan määräajan loppuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pidätetty pääsisi vapaaksi.

“Joskus heidät vain kirjataan ulos ja sitten takaisin sisään samalla ovenavauksella.”

Kysyessäni mitä hänen isälleen ja veljelleen tapahtui, läheiseltä katolta kuuluu laukaus. Se saa Nidalin näyttämään etäisesti huolestuneelta.

”Kuulitko sen? Tuolla on jotain meneillään. Kerron sinulle heidän tarinansa vähän myöhemmin.”

Jatkamme siis matkaa hiljaisuuden vallitessa, joka rikkoutuu jo parin sekunnin kuluttua, kun saavumme Shuhada-kadulla sijaitsevalle tarkastuspisteelle. ”Shuhada tarkoittaa kuolevaista. Kutsumme siis Israelin armeijan tappamia ihmisiä sillä nimellä.” Tarkemmin sanottuna termi tosin viittaa marttyyreihin.

”Tällä portilla on kuollut viime lokakuusta alkaen yhteensä 12 ihmistä.” 

Hän osoittaa kauempana avautuvaa asuinaluetta. “Siellä asuu enää vain murto-osa aiemmista palestiinalaisperheistä. Jotkut heistä ovat yksinkertaisesti vain lähteneet, koska, no, elämä täällä on rankkaa.” Silloin katolta kuuluu toinen laukaus. Katsoessamme viistosti ylöspäin näemme siellä kolme sotilasta.

Viime lokakuusta lähtien yltyneet väkivaltaisuudet ovat herättäneet keskustelua mahdollisesta “kolmannesta kansannoususta”, josta käytetään usein sen arabiankielistä termiä intifada. Epätoivoisissa iskuissa ympäri maata palestiinalaiset ovat hyökänneet — yleensä puukkojen tai käsintehtyjen aseiden kanssa — israelilaisten kimppuunNidalin mielestä Hebronissa väkivaltaisuuksien uusi aalto näkyy voimistuneena pelkona erityisesti tarkastuspisteillä: osa sotilaista on ryhtynyt myös käyttäytymään epätavallisen kohteliaasti ja varovaisesti, pahoitellen sitä, että joutuvat tekemään perinpohjaisia tarkistuksia.

Tilanteen vaarallisuutta tai minkään osapuolen kärsimystä ei tietenkään voi vähätellä, mutta tuntuisi siltä, että esimerkiksi Hebroniin johtavilla teillä näkyvien varoitusmerkkien tarkoituksena on leimata kaikki palestiinalaiset terroristeiksi. Varokaa, olette astumassa palestiinalaisalueille. Täällä on vaarallista.

Hebronin keskustassa kaikki autot vaikuttavat tööttäilevän samanaikaisesti. Ääni on huumaava.

”Tämä paikka on varmaan aika lähellä maanpäällistä helvettiä”, Nidal toteaa rauhallisesti, hieman anteeksipyytelevään tapaan hymyillen. Hänen serkkunsa antaa minulle karkin. Olemme kävelleet ammuskelun lomassa juteltuamme eräänlaisen ostoskeskuksen läpi parkkihalliin etsimään yllättävän vaikeasti tavoitettavaa vapaata taksia, jonka kyydissä pääsisimme Nidalin sukulaisten luokse Hebronin lähellä sijaitsevaan kylään. 

”Tervetuloa Palestiinaan!” Nidal toivottaa metelin yli.

”Olen muuten todella iloinen siitä, että kävit ensin Israelissa. Toivoisin kovasti, että voisin kertoa myös ihmisille Tel Avivissa siitä, mitä täällä oikein tapahtuu, mutta en saa tuoda heitä tänne. He eivät halua, että ihmiset tulevat ja näkevät sen, mitä täällä tapahtuu.”

Jordaniasta saapuu ensi viikolla sen sijaan kylään parinkymmenen ihmisen ryhmä. Nidal oli matkannut puhumaan heille etukäteen jo pari viikkoa sitten.

“Siellä ei ollut tarkastuspisteitä. Herranjumala miten paljon kaipaan sellaista tunnetta.”

Sitä voisi kai kuvailla vapaudeksi.

“Ihmiset täällä kamppailevat jonkin sellaisen puolesta, josta eivät tiedä mitään. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, minkälaista olisi olla vapaa.”

Osassa 2 löydämme vapaan taksin, kuulemme Nidalin perheen tarinan ja jatkamme pohdiskelua muun muassa siitä, minkälaista on olla nuori miehitetyssä Länsirannan kaupungissa, jossa lähimmäisten menettäminen on jotain arkipäiväistä.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa