Jaa

IMG_7134

Kuva: Ilmar Metsalo

Ensi vuonna Vladimir Putin ylittää venäläisen miehen eliniänodotteen. Matematiikan valossa elämme Putinin vallan loppupuolta, joten on perusteltua kysyä, mitä Putinin jälkeen. Kuinka syvälle Venäjän talouden alamäki viettää? Vaatiiko sisäpoliittinen tilanne uusia ulkopoliittisia temppuja?

Suomalaisdiplomaatit pähkäilivät samojen teemojen ääressä vuonna 1991. Ulkoasiainhallinnon dokumenttien 25 vuoden salausaika on nyt päättynyt. Arkistot avaavat uusia näkökulmia mullistavaan vuoteen 1991, mutta myös meidän aikaamme: tältä näytti lähietäisyydeltä, kun hallitsemattoman muutoksen kourissa kamppaileva itänaapuri romahti.

Artikkelin pohjana toimii Suomen Moskovan suurlähetystön poliittisten raporttien R-sarja 1991.

Neuvostoliitto oli vuoden 1991 alussa ajautunut pisteeseen, jossa Gorbatšov oli varautunut viemään aloittamansa reformit loppuun väkipakolla. Kansallismielisyyden nousu oli ollut johdolle ikävä yllätys, ja suomalaisarvioiden mukaan uudistunut Neuvostoliitto päätettiin saavuttaa ”perinteisin keinoin”.

Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli menettänyt jalansijaa monissa neuvostotasavalloissa kansallisten puolueitten lähdettyä omille teilleen. Neuvostoliiton säilymisestä kiinnostuneet viranomaiset olivat armeija, sisäministeriö ja KGB, joiden arveltiin Gorbatšovin tuesta huolimatta toimivan ainakin osin presidentin tietämättä. Suurlähettiläs Heikki Talvitie uskoi Gorbatšovin tukeutuvan valtataistelussa Jeltsiniä vastaan yhä selvemmin turvallisuusviranomaisiin. Hän arveli herrojen tähtäävän ”tyrmäysvoittoon” vastustajasta.

Joulukuussa 1990 Neuvostoliiton kansanedustajien kokous oli valinnut varapresidentiksi vanhoillisen linjan Gennadi Janajevin. KGB:n puheenjohtaja syytti kokouksessa CIA:ta yrityksistä sabotoida neuvostotaloutta sekä pilaantuneen viljan toimittamisesta elintarvikepulasta kärsivään Neuvostoliittoon. ”Puheenvuorojen yleissävy oli vanhoillinen; vaadittiin kurin ja järjestyksen palauttamista maahan”, Katajanokalle kerrottiin.

Huomio rajojen sisäpuolelle

Gorbatšov ilmoitti, että mikäli ”kansalaisuuskiistat” uhkaisivat valtion tai kansalaisten turvallisuutta, alueella julistettaisiin hätätila tai suora presidentinhallinto. Baltian tammikuisten verilöylyjen jälkeen järjestysvallan toimivaltaa lisättiin – nimellisesti talous- ja väkivaltarikollisuuden hillitsemiseksi. Käytännössä tämä tarkoitti miliisin ja sotilaiden yhteispartiointia kaupungeissa helmikuun alusta lähtien.  Suomalaisdiplomaatit pelkäsivät Baltian tapahtumien olevan osa laajempaa vallanpönkitysoperaatiota.

Talvitien arvion mukaan Baltian väkivallan kärjistyminen ”pilasi mahdollisuudet hallittuun kurinpalautukseen” Neuvostoliitossa – reaktiot aseellisen voiman käyttöön olivat voimakkaammat kuin ehkä oli odotettu. Gorbatšov tuki viranomaisten tiukkaa linjaa, mutta Talvitie epäili, etteivät tapahtumat olleet enää hänen hallinnassaan.

Neuvostoliiton katsottiin siirtävän painopisteen ulkopolitiikasta omien rajojensa sisäpuolelle. Kevään kuluessa hallituksen arveltiin keskittyvän talouskysymyksiin.
”Uusi maailmanjärjestys on amerikkalainen järjestys”, arveli Talvitie Gorbatšovin oppineen.

Ulkopolitiikka hakee suuntaa

Gorbatšovin politiikan perusajatukseksi nousi näkemys siitä, että vain yhtenäinen Neuvostoliitto voisi säilyä supervaltana. Uusien järjestelyjen myötä hallitus oli alistettu presidentille. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka keskitettiin suoraan presidentin alaiselle turvallisuusneuvostolle. Vanhan järjestelmän kannattajien asemat nähtiin vahvoina.

Neuvostoliiton ulkoministeriön MIDin vuosikatsaus perattiin suurlähetystössä tarkasti. Suomesta mainittiin Karjalan menetetyistä alueista käyty keskustelu ja Baltian maille annettu apu. Ulkoasiainhallinto oli selkeästi jättänyt kylmän sodan taakseen: länsimaat nähtiin ”kilpailijoina ja yhteistyökumppaneina – ei vastustajina”.

Vain pari viikkoa katsauksen jälkeen Moskovasta viestittiin, että MID on menettänyt vaikutusvaltansa Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikkaan. Sotilasbudjettia kasvatettiin kuluvalle vuodelle 30 miljardilla ruplalla. Ulkopolitiikka oli tuuliajolla.

”En enää erityisemmin usko, että presidentti voisi korjata sisäpoliittista asemaansa ulkopoliittisella menestyksellä”, kirjoitti Talvitie. Gorbatšovin poliittinen liikkumatila arvioitiin kapeaksi. Ulkopolitiikkaan ei odotettu uusia avauksia, sillä Neuvostoliitto oli ”olemassaoloa koskevien peruskysymysten” äärellä.

Tapaus Suomi

Neuvostoliiton arveltiin pyrkivän turvaamaan suhteensa Itä-Euroopan valtioihin kahdenvälisin järjestelyin, joiden esikuvana saattaisi toimia Suomen YYA-sopimus. Luonnonvarojen uskottiin avaavan uusia ”manipulointimahdollisuuksia” hegemoniansa menettäneelle Neuvostoliitolle.

Talvitie oli pyrkinyt yksinkertaistamaan YYA-sopimuksen huhtikuisen vuosipäivän juhlallisuuksia, mutta MIDin vaatimuksesta juhlinnassa näkyi ”neuvostotahon halu osoittaa päivän merkitykselle huomiota”. Varsovan liiton lakkauttamisesta oli juuri päätetty, eikä suomalaisten haluttu keikuttavan venettä yhtään enempää.

Kesän lähestyessä Talvitie katsoi Gorbatšovin onnistumiseksi sen, ettei Neuvostoliitto ollut vielä ajautunut sisällissotaan, diktatuuriin tai molempiin. Raportteihin alkoi ilmestyä huomioita ”rikkaan ja pienen Suomen suurista ja köyhistä lähialueista”. Viisumipakko oli Suomen intresseissä, mutta sen pelättiin hiertävän idänsuhteita.

Neuvostoliiton taloudellinen integraatio Eurooppaan antoi Talvitien mukaan Suomelle ”liikkumavaraa, jota ei tule käsittää väärin”. Turvallisuus oli elintasoa tärkeämpää, joten Suomen tulisi integraatiossa jatkossakin nojautua erityisjärjestelyihin ja vaihtoehtojen avoinna pitämiseen.

Vallankaappaus 

Elokuun vallankaappausta seurattiin Suomessa tarkasti. Poikkeustilakomitea oli vakuuttanut Suomen ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden jatkumista, eikä demokratian puolesta haluttu sanoa liian painavaa sanaa idänsuhteiden kustannuksella. Suomalaisten piti huomioida totalitaarisen vallan paluu ”aivan eri määrässä kuin muiden läntisten demokratioiden”.

Kaappauksen toisena päivänä odotettiin hyökkäystä Venäjän parlamenttitaloon, jossa Jeltsin piti päämajaansa. Talvitie arvioi parlamentin kokoontumisen tuovan merkittävää tukea presidentille – ainakin ”mikäli Jeltsiniä ei eliminoida väkivaltaisesti lähipäivinä”. Koivistolle välitettiin numero, josta Jeltsinin saisi tarvittaessa kiinni: 205 42 02.

Kolmannen päivän iltana vallankaappaus voitiin todeta epäonnistuneeksi. Talvitie katsoi Jeltsinin nousseen valtatekijäksi, mutta arveli valtatyhjiön vallitsevan vielä jonkin aikaa. Jeltsinin hallinnon kanssa tuli solmia suhteet mahdollisimman korkealla tasolla. Suurlähettiläs lähes vaati viestiä presidentti Koivistolta vietäväksi Jeltsinin varaulkoministerille kaappausyrityksen päätyttyä.

Katajanokkaa tiedotettiin Yhdysvaltojen käymistä neuvotteluista Viron tunnustamiseksi. Suomen tulisi Talvitien mukaan tunnustaa Baltian maat kun niiden ”kansainvälinen tunnustaminen alkaa”. Suurlähettilään luotto uusiin tuuliin itänaapurissa oli maltillista:
”Nopeita muutoksia on kuitenkin turha odottaa. Venäläinen ihminen pysyy venäläisenä suurissakin murrosvaiheissa.”

Saattohoito

Elokuun lopussa alkoi Neuvostoliiton alasajo. Talvitie arvioi, että Venäjän ulkoministeri Kozyrev tulisi johtamaan Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa ”kaikissa suurissa linjakysymyksissä” – ohi varsinaisen ulkoministerin.Venäjän nousu Neuvostoliiton heikentyessä alkoi näyttää varmalta.

Riippumatta Kremlin hallinnosta, oli Suomessa totuttu ainakin retoriikan tasolla hyviin idänsuhteisiin. Valtatyhjiö suuressa ja mahtavassa naapurissa oli kuitenkin uutta.
”Suomen ja Venäjän suhteista ei voi tällä hetkellä antaa mitään tyhjentävää kokonaiskuvaa. Tilanne muuttuu erilaisten osatekijöiden välillä koko ajan.”

Oman mausteensa Neuvostoliiton luhistumisen soppaan toi ympäri unionin aluetta sijoitetut asevoimat. Ydinaseet olivat luonnollisesti suurimman huomion kohteena. Ukrainan ja Kazakstanin todettiin olevan ”ainakin lähimmän ennustettavan ajan” ydinasevaltoja. Armeijan asennoituminen muuttuvaan tilanteeseen oli suomalaisille arvoitus – sisällissotaa pidettiin yhä mahdollisena.

Talvitie kertoi demokraattien väärinkäyttäneen valtaa ”vanhaan venäläiseen malliin” ja pohti vanhoillisten voimien voimistumisen mahdollisuutta varsinkin eteläisissä tasavalloissa.
”Summa summarum. Poliittisella ja viranomaistasolla entistä suurempi sekaannus ja valtatyhjiö.”

Viimeinen raportti sai dramaattisen otsikon: Jäähyväiset Neuvostoliitolle.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa