Jaa

Stryker-miehistönkuljetusvaunuista saatiin aikaan keväinen turpo-myrsky. Kuva: Flickr.com/US Army Europe Images

Stryker-miehistönkuljetusvaunuista saatiin aikaan keväinen turpo-myrsky. Kuva: Flickr.com/US Army Europe Images

Peräsin tammikuun kirjoituksessani konkretiaa suomalaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Viimeisten päivien aikana sitä on saatu jopa liiankin kanssa, kun yhdysvaltalaisten kanssa järjestettävät sotaharjoitukset ovat saaneet valtakunnan kuohuksiin. Helmikuun alussa kerrottiin, että Oregonin kansalliskaartin F-15C-hävittäjät harjoittelevat Karjalan lennoston kanssa toukokuussa. Keväällä järjestettävään Arrow-harjoitukseen on puolestaan tulossa puolustusministeri Jussi Niinistön mukaan parikymmentä miehistönkuljetusvaunua.

Niinistön ilmoituksen jälkeen on kiistelty viestinnästä (joka Osmo A. Wiion mukaan epäonnistuu aina paitsi sattumalta), eduskunnan informoinnista, Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan muuttumisesta ja on itse keskustelustakin keskusteltu. Venäjän vastainen provokaatiokin ennätettiin jo mainita.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ”palautti” kohisijat ruotuun kokoamalla, rutiininomaisesti tietenkin, puoluejohtajat Mäntyniemeen. Niinistön mukaan tulevan kevään sotaharjoitukset eivät muuta Suomen poliittista linjaa, vaan ne ovat ”teknisiä ja sotataidollisia harjoituksia”.

Niinistön tiedotustilaisuuden annin voi tiivistää siihen, mitä Kainuun Sanomat pääkirjoituksessaan jo edellisellä viikolla (20.2.) totesi: ”Turhaa hysteriaa sotaharjoituksista”. Pääkirjoituksessa kohun paisumista ihmeteltiin ja (muu) media sai oman osansa ”taistolaisen Tiedonantaja-tyylin” reaktiosta.

Julkinen keskustelu on demokraattisen yhteiskunnan tunnusmerkki

Poliittinen keskustelu on aina hyvästä, eikä ulko- ja turvallisuuspolitiikan pidä olla tässä mitenkään erillinen tai erityinen osa-alue. Kylmän sodan ajan luurangot kuitenkin kolisevat kaapissa edelleen, ja oikeastaan vallitsevassa epävakauden ajassa niitä on kaiveltu esiin kiihtyvällä tarmolla. Viimeisimmän ryöpyn aikana tämän ovat panneet merkille esimerkiksi puolustusministeri Jussi Niinistö ja SDP:n entinen kansanedustaja Ulpu Iivari.

Keskustelu yhdysvaltalaisista miehistönkuljetusvaunuista ja hävittäjistä onkin ollut pohjimmiltaan keskustelua Suomen paikasta Euroopan muotoutuvassa turvallisuusjärjestyksessä. Ukrainan konfliktin, Syyrian sodan ja Venäjän toiminnan myötä palaset ovat liikkeessä enemmän kuin kertaakaan kylmän sodan päättymisen jälkeen.

On ymmärrettävää, että epävakauden ja epävarmuuden aika ruokkii kaikenlaisia spekulaatioita eritoten herkäksi tulkitulla turvallisuus- ja puolustuspolitiikan sektorilla. Kaipuu vakauteen näyttää kulminoituvan ulko- ja turvallisuuspoliittisen konsensuksen vaalimiseen. Demarivaikuttajat Eero Heinäluoma ja Antti Rinne lähtivät harjoituskohun myötä mukaan kuoroon vaatimaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan yksiäänisyyden vahvistamista.

Vaikka yhdysvaltalaisten joukkojen osallistuminen harjoituksiin Suomen maaperällä ei ole arkipäiväistä toimintaa, ei se osoita suurempaa linjamuutosta Suomen politiikassa. Yhteistyö sekä Naton puitteissa että kahdenvälisesti Yhdysvaltojen kanssa on ollut keskeinen osa Suomen kylmän sodan jälkeistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.

Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa todetaan, että ”hallitus vahvistaa transatlanttista yhteistyötä sekä kahdenvälisesti että EU:n kautta.” (s. 34) Sotaharjoitukset ovat mitä suurimmassa määrin tällaista kahdenvälistä yhteistyötä ja osa suhteen tiivistämistä. Kuten valtiovarainministeri Alexander Stubb totesi blogikirjoituksessaan, ”kumppaneiden kanssa kannattaa harjoitella”.

Sotaharjoitukset kalskahtavat toki rumalta sanalta, sillä kukapa sotaa haluaisi. Silti ne ovat juuri sitä puolustus- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa, hallitusohjelmissa ja muissa poliittisissa linjanvedoissa tarkoitettuja yhteistyön muotoja, joita Suomi on määrätietoisesti pyrkinyt viimeisen kahden vuosikymmenen aikana rakentamaan. Paperille kirjoitetut ja tulostetut sanat materialisoituvat kahdessakymmenessä miehistönkuljetusvaunussa tai vajaassa kymmenessä hävittäjässä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan itsetuotettua sameutta

Presidentti Niinistö totesi tiedotustilaisuudessa, että Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan kannalta tärkeämpiä ovat ns. karttaharjoitukset, joissa määritetään Nato-maiden ja rauhankumppanien paikkaa erilaisissa tilanteissa.

Kohu taisteluharjoituksista osoittaa, että Suomen paikasta, asemasta ja roolista Euroopan turvallisuusjärjestyksessä ei vallitse yksimielisyyttä. Lisääntynyt puhe puolueettomuudesta ja jonkinlaisen erityisaseman korostamisesta on lisääntynyt Ukrainan konfliktin myötä. Muuttuneessa turvallisuustilanteessa monelle näyttäisi riittävän ”läntiseksi” yhteistyöksi vain moneen kertaan eduskuntaa myöten hyväksytyt kirjaukset selonteoissa, mutta minkäänlaista konkreettista toimintaa ei pitäisi harrastaa.

Sotilaallisen liittoutumattomuuden, tai sotilasliittoon kuulumattomuuden, yhteensovittaminen Venäjä-suhteen ja erilaisten yhteistyön konkreettisten muotojen kanssa näyttää olevan monelle yhtä vaikeaa kuin kuuluisa ympyrän neliöinti.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan sameus on pitkälti itsetuotettua ja sisäsyntyistä. Kun harjoitustoiminta tai muu yhteistyön muoto ei sovi omaan näkemykseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusluonteesta, alkaa yleensä historiapoliittisella retoriikalla ja kansalliseen konsensukseen vetoamiselle ryyditetty valitus siitä, miten Suomi lipsuu historialliselta linjaltaan.

Tuohtumus ja sen aikaansaama keskustelu ovat terveen yhteiskunnan merkkejä. Ei ulko- ja turvallisuuspolitiikan pidä enää olla mikään tabu, josta ei saisi julkisesti olla eri mieltä. Älyllisesti rehellisen keskustelun kannalta olisi toivottavaa, että keskustelijat erottaisivat omat näkemyksensä poliittisesti määritellyistä linjanvedoista.

Suomessa ei ole tarvetta, kuten Matti Pesu kirjoittaa, kylmän sodan kaltaiselle betonoidulle linjalle ja siitä johdetulle liturgianomaiselle pakkotoistolle, vaan pikemminkin johdonmukaiselle toimintamallille vastata moninaistuviin haasteisiin.

Konsensusvaatimuksesta pitäisi päästä kompromissihalukkuuteen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei voi olla sellaista ennalta määrättyä liittosuhteisiin ja yhteistyömuotoihin liittyvää kansallista etua, johon kaikki eriävät näkemykset tulisi sovittaa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on muiden sektoreiden tavoin kompromissin tulosta, eli erilaisten näkemysten hyväksymistä ja pyrkimystä niiden yhteensovittamiseen eli toimintamallin luomiseen.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa