Jaa

Demokraattien presidenttiehdokkaat karikatyristin kuvaamina: Sanders, Clinton ja O'Malley. Kuva https://www.flickr.com/photos/donkeyhotey/with/22391436666/

Demokraattien presidenttiehdokkaat karikatyristin kuvaamina: Sanders, Clinton ja O’Malley. Kuva: DonkeyHotey / Flickr

Yhdysvaltain demokraattisen puolueen lähenevät esivaalit ovat viimeisen puolen vuoden aikana jääneet mediassa jossain määrin vähemmälle huomiolle kuin kilpailijapuolue republikaanien. Yksi syy tähän on se, että republikaanien esivaalikatraasta (jota The Ulkopolitist käsitteli jo syksyllä) riittää lukuisien ehdokkaiden ja ennen kaikkea Donald Trump -show’n myötä väkisinkin enemmän kirjoitettavaa, toinen syy puolestaan se, että muutamaa loka-marraskuista käännettä lukuunottamatta demokraattirintamalta ei ole juurikaan kuulunut mitään uutta. Uuden vuoden myötä myös demokraattien vaalikuvioihin on alkanut tulla säpinää, ja kun esivaalitkin alkavat ensi jo maanantaina, on puolueen tilanteen ruotimiseen  korkea aika.

Aluksi taustat: Aasia maskottinaan käyttävät demokraatit ovat Yhdysvaltain kahdesta mahtipuolueesta vanhempi. Sen juuret ulottuvat tulkinnasta riippuen joko maan kolmannen presidentin, yksilönvapauksien puolestapuhujana (ja ironista kyllä myös orjanomistajana) tunnetun Thomas Jeffersonin demokraattis-republikaaniseen puolueeseen, tai vähintäänkin Jeffersonin puolueen hajottua omaan ylivoimaisuuteensa yhteen sen perillisistä, 1829-37 presidenttinä toimineen legendaarisen populistin Andrew Jacksonin  ympärille syntyneeseen demokraattiseen puolueeseen. Puolue oli Yhdysvaltain alkuvaiheiden politiikassa dominoivassa asemassa aina sisällissotaan saakka, jolloin sen kohtaloksi koitui se, että etenkin etelävaltioissa suosittuna puolueena demokraatteja löytyi molemmilta puolilta rintamaa, kun taas orjuutta yksituumaisesti vastustaneet Lincolnin republikaanit olivat poikkeuksetta voittajan puolella. Pitkälti tästä syystä demokraatit menettivät johtavan puolueen aseman ja sisällissotaa seuranneiden seitsemän vuosikymmenen aikana vain kaksi puolueen edustajaa, historian ainoana comebackin Valkoiseen taloon vaalitappion jälkeen tehnyt Grover Cleveland ja Kansainliiton isänä tunnettu Woodrow Wilson onnistuivat voittamaan presidentinvaalit.

Vaakakuppi kääntyi taas demokraattien suuntaan suuren laman myötä Franklin D. Rooseveltin voittaessa murskalukeminen 1932 presidentinvaalit. Rooseveltin nk. New Deal-koalitiossa olivat edustettuina demokraattien perinteisen tukialueen etelävaltioiden lisäksi mm. ammattiyhdistysliike sekä juutalaisten ja mustien kaltaiset vähemmistöt. Pitkälti samalla reseptillä demokraatit voittivat seuraavista kahdeksasta vaalista kuusi, kunnes vaaka kääntyi vuonna 1968 republikaanien Richard Nixonin napattua ”Southern strategyllaan” demokraattien kansalaisoikeustaistelua puolustaneeseen linjaan tympiintyneet konservatiiviset etelävaltiot taakseen. Republikaanit saivat jälleen yliotteen, ja seuraavien neljänkymmenen vuoden aikana puolueesta nousi Valkoiseen taloon vain kaksi etelävaltioiden kuvernööriä, Jimmy Carter ja Bill Clinton.

Barack Obaman voitto kahdeksan vuotta sitten antoi kuitenkin osviittaa siitä, että pelikenttä olisi jälleen muuttumassa demokraateille suosiollisempaan suuntaan. Aasipuolueen pelikirja ei ole juuri muuttunut vuosikymmeniin, vaan demokraatit nojaavat edelleen arvoliberaalien kansanosien, vähemmistöryhmien sekä ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen vasemmiston tukeen. Koska Yhdysvallat kuitenkin muuttuu jatkuvasti etnisesti monimuotoisemmaksi ja nuoret ikäpolvet ovat vanhempia liberaalimpia, on puolueella pullat hyvin demografisessa uunissa. (Näin ainakin presidentinvaalissa: kongressissa ja osavaltiotasolla ongelmaksi on muodostumassa se, että demokraattien kannatus keskittyy nykyään pitkälti rannikon suurkaupunkeihin republikaanien kerätessä enemmistön äänistä valtaosassa osavaltioita.) Kun vielä republikaanien kenttä on melkoisessa käymistilassa, luulisi demokraateilla olevan nyt hyvät mahdollisuudet lujittaa asemansa Valkoisessa talossa pidemmäksikin aikaa. Näin yksinkertainen tilanne ei kuitenkaan ole.

Prologi: Kaksi syksyistä viikkoa

Kuten kirjoituksen alussa mainittiin, loppuvuoden 2015 merkittävimmät käänteet demokraattien esivaalikilvassa nähtiin lokakuun lopulla ja marraskuun alussa. Silloin kolme kisassa mukana ollutta ehdokasta pudottautui yksi toisensa jälkeen pelistä ja pitkään spekulaatioissa mukana ollut varapresidentti Joe Biden ilmoitti ettei asetu ehdolle. Näin jäljelle jäivät käytännössä vain ennakkosuosikki Hillary Clinton, haastaja Bernie Sanders sekä kolmas pyörä Martin O’Malley.

Demokraattien ensimmäisessä, lokakuun puolivälissä käydyssä vaaliväittelyssä osallistujajoukko oli suurempi, sillä mukana olivat myös puolueen oikeistosiipeä edustaneet ex-virginialaissenaattori Jim Webb sekä Rhode Islandin entinen kuvernööri, republikaaneista leiriä vaihtanut Lincoln Chafee. Molemmat kuitenkin luopuivat kilvasta ensimmäisen väittelyn jälkeen huomattuaan kannatuksensa riittämättömyyden. Webbin kohdalla ongelmaksi osoittautui se, että hänen edustamansa puolueen konservatiivisiipi, nk. ”Blue Dog Democrats”, alkaa olla sukupuuttoon kuoleva laji, jonka jäljellä oleva ekologinen lokero demokraattien sisällä ei takaa paria prosenttia kummempaa kannatusta. Kuvaavaa on, että spekulaatioissa Webbin paluusta presidenttikisaan sitoutumattomana ehdokkaana hänen ehdokkuutensa on arvioitu haittaavan republikaaneja yhtä paljon kuin demokraatteja. Mitä Chafeehen tulee, juuri kukaan ei edes tuntunut käsittävän, miksi hän ylipäätänsä oli mukana kisassa. Kiinnostavin elementti miehessä kun tuntui olevan se, että hän on jo pitkään ajanut metrijärjestelmän käyttöönottoa myös Yhdysvalloissa. Promillen tienoille jämähtänyt kannatus ei näillä linjauksilla lähtenyt nousuun ja niin Chafeekin siirtyi seuraamaan kisaa katsomon puolelta.

Kolmas kisasta samoihin aikoihin luopunut ehdokas ei edes ollut päässyt tv-ruutuihin. Korruption vastustajana tunnettu Harvardin oikeustieteen professori Lawrence Lessig käynnisti kampanjansa vasta syyskuulla, jäi ulos valtaosasta syksyn kannatusgallupeja ja siksi myös ensimmäisestä vaaliväittelystä, johon vaadittiin vähintään prosentin kannatus kolmessa eri valtakunnallisessa gallupissa. Kun kutsua myöskään toiseen väittelyyn ei kuulunut, myös Lessig päätti ratkaisua protestoituaan jättää vaalirahoituksen ja äänestyskäytäntöjen uudistamisella ratsastaneen kampanjansa kesken. (Lyhyen kampanjan ja poliittisen kokemattomuuden lisäksi merkittävä kanto Lessigin kaskessa lienee ollut se, että Bernie Sanders oli jo ehtinyt vetää ruohonjuuritason aktivistien huomion itseensä.)

Jo Webbin ja Chafeen luopumisilmoitusten välissä oli julkaistu myös paria kertaluokkaa kovempi vaaliuutinen, kun istuva varapresidentti Joe Biden ilmoitti jättävänsä kilvan väliin. Bidenin ratkaisua oltiin spekuloitu useamman kuukauden ajan, ja yleisesti ottaen arvioitiin, että hänen mukaan lähtönsä riippuisi pitkälti siitä, kuinka hyvin esivaalien ylivoimainen ennakkosuosikki Hillary Clinton selviää ensimmäisestä vaaliväittelystä sekä häneen kohdistetuista monenkarvaisista syytteistä. Kun vastaus lokakuussa oli ”melkoisen hyvin”, ei Biden lähtenyt haastajaksi. Tämän katsotaan yleisesti ottaen auttaneen Clintonia Sandersia vastaan, sillä Biden ja Clinton kalastelevat paikka paikoin samoilta apajilta (esim. afroamerikkalaisten keskuudessa molemmat ovat olleet selvästi Sandersia suositumpia) ja siinäkin tapauksessa, että Biden ei Clintonia olisi kyennyt uhkaamaan, olisivat hänen Clintonilta viemänsä äänet saattaneet nostaa Sandersin iskuetäisyydelle. Kun tästä ei ollut pelkoa, piti Clintonin valinnan esivaaleissa olla jos nyt ei varmaa, niin ainakin hyvin todennäköistä.

O’Malley: Kolmannen korvapuusti

Ennen Clintonin käsittelyä otettakoon tarkasteluun demokraattien vakavastiotettava ehdokas numero kolme, Marylandin ex-kuvernööri Martin O’Malley. (Ei-niin-vakavastiotettavia ehdokkaita demokraateilta löytyy siinä missä republikaaneiltakin: esimerkkeinä vaikkapa entinen rangaistusvanki ja omien sanojensa mukaan myös supersankareiden liiton ex-jäsen Keith Russell Judd, shakkiammattilainen Sam Sloan sekä saapasta hattunaan käyttävä, vain taiteilijanimellään Vermin Supreme tunnettu performanssiesiintyjä, joka edellisissä vaaleissa kampanjoi tietoisuuden nostattamisella zombapokalypsin vaaroista, aikakoneen kehittämiseen kohdennettavalla tutkimusrahoituksella sekä lupaamalla jokaiselle amerikkalaiselle oman ponin.) O’Malleyn suuri ongelma on se, että vakavastiotettavuudesta huolimatta hänen kannatuslukemansa ovat jääneet parin prosentin tuntumaan.

Se, miksi näin on käynyt, on hyvä kysymys. O’Malley ei ole poliittiselta profiililtaan mikään marginaaliryhmien ehdokas vaan sijoittuu päinvastoin poliittisella kartalla varsin näppärästi Clintonin ja Sandersin väliin: hän on Clintonia selvästi vasemmistolaisempi vaihtoehto joka ei kuitenkaan vaikuta yhtä radikaalilta kuin Sanders. Myöskään saamattomuudesta O’Malleyta ei voi syyttää, sillä hänellä on takanaan kahdeksan vuotta sekä Marylandin kuvernöörinä että Baltimoren pormestarina. Viimeksi mainitussa tehtävässä hänen nähdään toimineen inspiraationa The Wire -sarjan Tommy Carcettille. Rinnastusta ei välttämättä voi pitää mairittelevana (ja O’Malley inhosi joka tapauksessa sarjaa, jonka hän näki mustamaalaavan Baltimorea), mutta yhtä kaikki O’Malley oli jo kuntapolitiikassa mieleen jäävä ja huomiota herättävä hahmo.

O’Malleyn kohtaloksi muodostuneekin loppupeleissä se, että ainakin nykyisessä esivaalikaartissa hän on yksinkertaisesti liian vaikeassa seurassa, ja juuri näissä esivaaleissa häneltä puuttuvat ne piirteet, joilla hän kykenisi kiinnittämään huomion itseensä. Asiaa ei yhtään auta se, että demokraatit käyvät ainoastaan kuusi virallista esivaalivälittelyä (republikaaneilla niitä on tuplamäärä ja 2008 demokraateilla reilusti yli 20). Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että kampanjan nousuun saattaminen hyvillä väittelyesityksillä on hyvin vaikeaa – minkä taas O’Malley on syyttänyt olleen väittelyt järjestäneen demokraattien puoluekomitean tarkoituskin. Yhtä kaikki establishmentin äänet ovat valuneet Clintonille, ja häntä vastaan suunnatut protestiäänet taas Sandersille, joka pystyy aidommin esiintymään puolue-eliitin ulkopuolisena toimijana kuin O’Malley. Puun ja kuoren väliin jääneen O’Malleyn ainut mahdollisuus (ja sekin hyvin hatara) lieneekin siinä, että Clinton kompastuu johonkin suuren mittaluokan skandaaliin ja hätääntynyt demokraattikoneisto runnoo O’Malleyn väkisin Sandersin ohi ehdokkaaksi. Ei missään tapauksessa todennäköinen skenaario, mutta parempaakaan ei ole tarjolla.

Clinton: viekö ylivoima mielenkiinnon skandaaleista?

Siltä varalta että joku tämän tekstin lukijoista on vastikään nokosiltaan herännyt Rip van Winkle tai viettänyt viimeiset 25 vuotta tynnyrissä keskellä Mato Grossoa, tässä lyhyt kertaus Hillary Rodham Clintonin urasta: lapsuus konservatiivisessa chicagolaiskodissa, opiskeluaikainen siirtyminen demokraattien leiriin kansalaisoikeusliikkeen vaikutuksen myötä, oikeustieteen opinnot Yalessa, jossa tapasi tulevan miehensä Billin, avioliitto, muutto Arkansasiin, jossa kovan luokan uraa useissa eri tehtävissä sekä julkisella ja yksityisellä sektorilla miehen toimiessa osavaltion kuvernöörinä, muutto Washingtoniin Bill Clintonin voitokkaan presidentinvaalikampanjan 1992 myötä, kahdeksan vuotta Yhdysvaltain ensimmäisenä naisena, valinta senaattiin New Yorkin osavaltion edustajana miehen presidenttikauden loppuessa syksyllä 2000, kahdeksan vuotta senaatissa, hyvin alkanut oma presidentinvaalikampanja 2008 joka kuitenkin päättyi pettymykseen Barack Obaman pyyhkäistyä ohi delegaateissa, neljä vuotta Obaman hallituksen ulkoministerinä, siirtyminen syrjään politiikasta pariksi vuodeksi ja uuden presidenttikampanjan avaus keväällä 2015.

Vaikka Clintonin vaalikampanjassa ei maalata niin suurella pensselillä kuin kilpailevan puolueen gallupkärjen Donald Trumpin show’ssa, ei Hillary 2016 -kampanjaakaan voi värittömäksi kutsua. Erilaiset pienet ja suuret skandaalit ovat tunnetusti olleet osa Clintonin perheen brändiä jo Billin kuvernööri- ja presidenttikausilta lähtien, ja vuosien varrella myös Hillaryn maine on kärsinyt joltisestikin kolhuja, mitä rehellisyyteen tulee. Kampanjan alusta alkaen yksi Clintonin suurimmista kompastuskivistä on ollut se, että äänestäjät eivät pidä häntä luotettavana. Yleisten imago-ongelmien lisäksi esille on noussut ainakin kolme spesifimpää skandaalinpoikasta.

Ensimmäinen kiistakapula liittyy Clintonin käytökseen hänen aviomiehensä vaalikampanjansa ja presidenttikautensa aikana saamien seksuaalista ahdistelua koskevien syytösten johdosta. Clinton otti tuolloin hyvin voimakkaasti miestään tukevan kannan arvostellen julkisuudessa syytösten esittäjiä hyvinkin tylyin sanankääntein ja joidenkin väitteiden mukaan myös pyrki lakaisemaan ongelmaa maton alle. Tähän verrattuna Clintonin viimeaikaiset lausunnot, joissa hän on mm. todennut, että jokaista seksuaalirikoksen kohteeksi joutunutta ”tulee kuulla, uskoa ja tukea” ovat herättäneet voimakasta kritiikkiä kaksinaismoraalista. Erityisen ikävältä Clintonin 90-luvun käytös näyttää siksi, että yksi Bill Clintonia syyttäneistä naisista kertoi tämän raiskanneen hänet.

Asian nousemisen (tuskin kovin yllättäen) jälleen pintaan vaalikampanjan aikana arvioidaan jossain määrin heikentäneen Clintonin suosiota (etenkin nuorten) naisäänestäjien keskuudessa. Toisaalta mikäli Clinton voittaa esivaalit, on hyvin epätodennäköistä, että tapaus olisi varsinaisissa vaaleissa merkittävä riippakivi – republikaanien tämänhetkiseen kärkikaartiin Trump-Cruz-Rubio verrattuna kun Clinton on joka tapauksessa feministinen unelma. Korkeintaan se näkynee tasa-arvokysymysten esille nostamisen vähentymisenä Clintonin kampanjassa.

Kaksi muuta tapetilla ollutta aihetta liittyvät Clintonin ulkoministerikauteen. Ensimmäinen niistä koskee Yhdysvaltain edustustoon Libyan Benghazissa 2012 tehtyä hyökkäystä, jossa kuoli neljä amerikkalaista, heidän joukossaan maan Libyan-suurlähettiläs. Ulkoasiainhallinnon johtajana Clinton ilmoitti ottavansa vastuun tapahtuneesta (todennäköisesti lähinnä estääkseen asiaa kaatumasta uudelleenvalintansa puolesta paraikaa kampanjoineen Obaman niskaan). Asian selvittäminen ministeriötasolla ei republikaaneille riittänyt, vaan he vaativat myös kongressin tekemää erillistutkintaa aiheesta. Puolitoista vuotta jatkunut tutkinta on kuitenkin alkanut yhä useamman amerikkalaisen silmissä vaikuttaa Clintonia vastaan suunnatulta ajojahdilta, jossa tarkoituksena on vain mustata hänen maineensa, ei selvittää, mikä Benghazissa meni vikaan. Clintonin oma aihetta koskeva kuulustelu lähinnä vain nosti hänen osakkeitaan (ja tarjosi erinomaista GIF-materiaalia meemeihin).Huomattavasti suuremman riskin Clintonille tuottaakin toinen ulkoministerikauden skandaaleista. Clinton nimittäin käytti työssään henkilökohtaista yksityistä sähköpostia ja kotonaan sijainnutta, perhepiirin käytössä ollutta palvelinta, jonka tietoturvallisuus oli kauniisti ilmaistuna vähintäänkin puutteellinen. Asian tultua julki vajaa vuosi sitten Clinton antoi kaikki ulkoministerikautensa aikana lähettämänsä sähköpostit tutkittavaksi ja kiisti lähettäneensä mailistaan mitään luottamuksellista tietoa. Tämänhetkisten tietojen mukaan väite saattaa pitää paikkansa, mutta sitä vastoin Clintonin saamat sähköpostit ovat sisältäneet runsaastikin luottamuksellista ja vieläkin salaisempaa aineistoa, mikä ei tietoturvallisuuden näkökulmasta ole yhtään sen parempi asia. Clinton pyysi jo julkisesti anteeksi menettelyään viime elokuussa, mutta jupakasta on tullut hänelle riippakivi, joka kiskoo kannatuslukemia alaspäin aina, kun jotain uutta tapaukseen liittyvää tulee esiin.

Ottaen huomioon Clintonin skandaaliherkkyyden joku saattaa kysyä, miksi ihmeessä hän on demokraattien kärkiehdokas. Syitä on useita. Ensinnäkin Clinton on niin näkyvä ja prominentti ehdokas, että hänen varjostaan on vaikea päästä esille – etenkin silloin, jos potentiaalinen kilpailija ei profiililtaan eroa Clintonista kovin paljoa (kts. O’Malley). Tästä syystä Clintonin merkittävimmät potentiaaliset haastajat ovat olleet joko häntä selvästi vasemmistolaisempia (Bernie Sandersin lisäksi kategoriaan kuuluu kisasta oikopäätä kieltäytynyt senaattori Elizabeth Warren) tai sitten sellaisia toimijoita, joilla näkyvyyttä piisaa omastakin takaa (varapresidentti Biden). Toisekseen Clinton on poliittiselta profiililtaan puolueen establishmentin kannalta kutakuinkin täydellinen ehdokas. Sosiaalisissa ja arvokysymyksissä Clinton on melko vasemmistoliberaali, mutta talouspolitiikassa hän on riittävän oikealla ollakseen tekemättä hallaa puolueen suhteille Wall Streetiin. Ulkopolitiikassa Clinton on tehnyt pesäeroa Obamaan ottamalla selvästi haukkamaisemman linjan – tarpeellinen linjaus, sillä siinä missä Obaman ensimmäisellä presidenttikaudella (jolloin Clinton toimi ulkoministerinä) ulkopolitiikka sai kansalta sisäpolitiikkaa korkeammat arvosanat, on tilanne jälkimmäisellä kaudella kääntynyt päälaelleen.

Kokonaisuutena Clintonin linjoista, näkyvyydestä ja hyvästä suhdeverkostosta koostuva mix on ainakin puolueen sisäpiirin mielestä niin vakuuttava, että pari potentiaalista skandaalia ei sitä pilaa. Niinpä Clinton onkin jo tässä vaiheessa kerännyt taakseen kolme neljäsosaa demokraattien senaattoreista, edustajainhuoneen jäsenistä ja kuvernööreistä koostuvasta sisäpiiristä. Kuten jo republikaanien tilannetta käsiteltäessä todettiin, tämä nk. endorsement primary on perinteisesti ollut huomattavasti parempi indikaattori esivaalin lopputuloksesta kuin esimerkiksi galluplukemat – ja Clintonilla on suosituksia kasassa ennen esivaalien alkua enemmän kuin yhdelläkään toisella ehdokkaalla koskaan. Tästä näkökulmasta tappion ei pitäisi olla mahdollinen kuin jonkin Watergate-tason skandaalin seurauksena. Toisaalta on syytä muistaa, että republikaanien kisaa dominoi tällä hetkellä Donald Trump, joka ei ole saanut puolueen nykytoimijoilta yhtä ainutta suositusta, ja että kahdeksan vuotta sitten Clinton oli myös reilussa johdossa puolueen sisäpiirissä ennen esivaalien käynnistymistä, eikä tämä estänyt Barack Obama tulemasta rinnalle ja ohi. Samaa yrittää nyt Bernie Sanders.

Sanders: Vermontin vasuri

Brooklynissa syntynyt, mutta Uuden Englannin pieniin osavaltioihin kuuluvassa Vermontissa koko miltei viisikymmenvuotisen poliittisen uransa tehnyt Bernie Sanders edustaa sitä samaa tiedostavien nuorten punavihreiden suosiota nauttivien harmaahapsisten vasemmistointellektuellien sarjaa johon lukeutuvat myös Britannian oppositiojohtaja Jeremy Corbyn ja Suomessa Erkki Tuomioja. Juuri nuorten ikäluokkien suosio on ollut keskeisenä tekijänä Sandersin ruohonjuuritason kampanjatyössä, jolla hän on kerännyt itselleen esimerkiksi monien eri kansalaisjärjestöjen tuen (tosin maan merkittävin seksuaalivähemmistöjen etujärjestö antoi vastikään tukensa Clintonille, mistä Sandersin tukijoukot olivat selvästi käärmeissään). Pitkälti juuri ruohonjuuritasolla tehdyn tehokkaan kenttätyön ansiosta jo hyvän matkaa päälle seitsemänkymmenen oleva Sanders on noussut kuluneen vuoden aikana kongressin vasemman laidan marginaalista demokraattisen puolueen gallupkakkoseksi. Sanders tituleeraa itseään ”kongressin ainoaksi sosialistiksi”, mutta eurooppalaisella mittapuulla lienee oikeutetumpaa puhua sosialidemokraatista ”demokraattisen sosialistin” sijaan. (Yhdysvalloissa ”Social Democrat” voisi olla hieman hankala termi, semminkin kun Sanders on miltei koko poliittisen uransa toiminut demokraattipuolueen ulkopuolella sitoutumattomana.) Sanders ei näet kannata pankkien kansallistamista, tuotantovälineistä puhumattakaan, eikä hänen ihanneyhteiskuntansa ole Kuuba tai Venezuela vaan Tanska, maa jossa miltei koko 2000-luvun on vallassa ollut oikeistohallitus. Sandersin tukijoukoissa onkin mietitty, mistä vermontilaisdemarille löytyisi jokin ”sosialistia” kätevämpi epiteetti: viimeksi mainittu kun ei Amerikassa ole varsinaisesti kovinta huutoa.

Nimitysjupakka on yksi niistä asioista, joihin perustuen Clintonin kampanja on (todennäköisesti puolue-establishmentin aitoja pelkoja heijastellen) yrittänyt esittää, että amerikkalaisessa poliittisessa kentässä Sanders on niin kertakaikkisen vasemmalla, että hänen on aivan mahdotonta voittaa varsinaisia vaaleja. Väite on sinällään looginen, mutta siinä on se Clintonin kannalta ikävä vika, että empiirinen data osoittaa täysin toista: Sanders kun on gallupeissa saanut vähintään yhtä hyviä lukuja republikaanien ehdokkaita vastaan kuin Clinton. Tähän Clintonin tukijoukot ovat reagoineet väittämällä gallupien osoittavan lähinnä sen, että aika harvalla suuresta yleisöstä on juuri minkäänlaista kuvaa Sandersista. Tämä voi pitää paikkansa, mutta toisaalta niin pitkään kuin GOP:n puolelta vastaan voi tulla Donald Trump, ei se, että demokraattien ehdokas vaikuttaa liian radikaalilta presidentiksi, vaikuta kovin suurelta ongelmalta.

Sandersilla on siis takanaan erittäin aktiivinen ruohonjuuritason kampanja sekä hyvät galluplukemat republikaaneja vastaan. Yksi häneltä kuitenkin puuttuu ja sen mukana mahdollisesti kaikki: nimittäin demokraattien sisäpiirien tunnustus. Kuten mainittua, Sanders on käytännössä koko uransa ollut puolueisiin sitoutumaton, vaikka onkin istunut senaatissa osana demokraattiryhmää. Sitoutumattomuus ei ole mitenkään vähentänyt hankalan outsiderin mainetta, jota Sanders on demokraattiestablishmentin silmissä jo hankkinut poliittisilla linjanvedoillaan, jotka suhteellisesta maltillisuudestaan huolimatta ovat puolueen valtavirran mielestä liian radikaaleja. Demokraattien kohdalla edes osan establishmentista tuki olisi tarpeen ennen kaikkea siksi, että presidenttiehdokkaan viime kädessä valitsevista puoluekokousedustajista lähes viidennes on nk. ”superdelegaatteja”, joita ei valita esivaaleissa, vaan jotka ovat oikeutettuja paikkaan siksi, että istuvat kongressissa tai jossakin korkean tason puolue-elimessä. Clintonilla on jo tällä hetkellä takanaan lähestulkoon puolet superdelegaateista, joten jollei Sanders saa tätä etumatkaa kurottua kiinni, joutuu hän Clintonin voittaakseen saamaan esivaaleissa jopa kuusikymmentä prosenttia vaaleilla valittavista valitsijamiehistä.

Sandersin onneksi vaalijärjestelmästä löytyy myös häntä edesauttavia tekijöitä. Näistä oleellisin on se, että esivaalit käynnistyvät nyt jo vuosikymmenisen perinteen mukaisesti Iowan vaalikokouksilla ja New Hampshiren esivaalilla. Molemmissa mainituista osavaltioista demokraattien äänestäjäkunta koostuu valtaosiltaan valkoisista hyvinkoulutetuista liberaaleista, jotka sattuvat myös olemaan Sandersin ydinkannattajakuntaa. Kun vielä varapresidentti Biden on viime aikoina vertaillut Sandersia positiivisesti suhteessa Clintoniin, ei Sandersin pyrkimys napata momentum Clintonilta Iowassa ja rynnistää sen avulla rinnalle myös koko esivaaleissa ole mahdottomuus.

Iowan vaalikokousten ennakkoasetelmia molempien puolueiden osalta, samoin kuin esivaalijärjestelmää kokonaisuutena, käsitellään The Ulkopolitistissa maanantaina.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa