Syksyinen yö on niin pimeä ja tuulinen, kuin se vain Suomessa voi olla. Viima pääsee painamaan Seurasaarenselältä luihin ja ytimiin. The Ulkopolitist saapuu sovitusti portille, joka on jätetty raolleen. Vaivihkaa livahdamme metalliportista sisään.

Edessämme seisoo jyhkeänä Tamminiemi – tuo paikka, josta maatamme niin monta vuotta johdettiin. Kaukana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin huvilan pihaan kurvasi edustusauto toisensa jälkeen tuoden politrukkia ja muuta yhteiskunnallista vaikuttajaa maan isän luo neuvoa kysymään.

Samalla asialla olemme mekin. Kun ajat ovat kovat, neuvoa tarvitaan.

Emme kuitenkaan mene sisälle huvilaan vaan kävelemme alas kohti rantaa. Tamminiemen saunassa nimittäin palaa valo.

Koputamme varoen oveen. Välittömästi sisältä kuuluu varmalla ja terävällä äänellä ”sisään”. Teemme työtä käskettyä ja astumme peremmälle pyhättöön. Delegaatiomme valtaa hämmennys. Huhut pitivät kuin pitivätkin paikkansa. ”Herra presidentti”, saa joku tokaistuksi. Siinä hän nimittäin on, tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen, joka virnuilee peloissaan olevalle seurueelle, että ettekö te ole ennen kummitusta nähneet.

”Noh, mennäänpä saunaan”, kehottaa yllättävänkin verevä presidentti Karhun verryttelypuvussaan. ”Juoksin Seurasaaren juuri kymmenen kertaa ympäri. Löylyt tekevätkin poikaa”. Riisuudumme ja kipuamme kuuman saunan lauteille. Presidentti harmittelee, ettei voi turistilaumojen takia viettää aikaa Tamminiemessä niin paljon kuin haluaisi. Esimerkiksi kesän hän oli Zavidovossa, jossa oli kuulemma runsaasti seuraa ja poikkeuksellisen hyvä villisikavuosi. ”Putin on herättänyt Neuvostoliiton haamut henkiin”, löylyä viskova Kekkonen sanoo. Hän jatkaa, että oli mukava tavata vanhoja tuttuja. Paikalla olivat sekä Kosygin että Hruštšev, joiden kanssa hän tunnetusti tuli erityisen hyvin toimeen.

Kiitämme kohteliaasti audienssista ja aloitamme haastattelun. Hyvän aasinsillan kautta pääsemmekin suoraan ytimeen  – idänsuhteisiin.

”Ottaa aivoon, että olen viime aikoina estynyt johtamasta tätä maata”, tuhahtaa hikinen valtionpäämies. ”Minulla olisi erittäin hyvä kosketus Kremlin silovikeihin, olinhan tiedustelumies itsekin”, muistuttaa Kekkonen viitaten uraansa Etsivässä keskuspoliisissa. Samalla hän voivottelee nykyisten eurooppalaisten johtajien ”munattomuutta”. ”Kun Varsovan liitto miehitti Tshekkoslovakian, soitin Kossulle [Kosygin] ja haukuin neukkujohdon pystyyn”, presidentti sanoo aavistuksen rehvastellen. ”Kenelläkään nykyjohtajalla, varsinkaan Suomessa, ei ole samanlaista luottamussuhdetta ja kontakteja, kun minulla oli aikoinaan Moskovaan. Minua kuunneltiin.”

Suomen nykyinen ulkopoliittinen johto saa presidentiltä myös kiitosta. ”Ei siinä, kyllähän Sauli Väinämöllä on jotain yritystä lämmitellä erityissuhdetta Vladimir Vladimirovitsiin, se täytyy myöntää.’” Urho Kalevan haamu heittää lisää löylyä, ja alkaa höyryn haihtuessa avautua suomalaisten kiittämättömyydestä. ”Se kuuden vuoden kuuliaisuus on kyllä perin koskettava laulu ainakin sisällön puolesta.” Seuraa lyhyt hiljaisuus, minkä jälkeen Kekkonen jatkaa: ”Mutta on se kumma, että neljännesvuosisadan kuuliaisuudesta ei ole elokuvaa tehty. Edes sen Koivusalon ohjaamaa filmiä”.

”Jos jatkaisimme seuraajienne ulkopolitiikasta keskustelemista, herra tasavallan presidentti’, toimittajamme yrittää ohjata keskustelua nöyristelevään sävyyn takaisin uomaan. ”Niin ei minulla mitään Sotshissa käymistä vastaan ole, jos se edistää kansallista etua. Ja omaa uudelleenvalintaani.” Kekkonen nauraa makeasti omalla vitsilleen, ja toimittajat kunnon perässähiihtäjän tavoin nauravat makeasti presidentin murjaisulle. ”Mutta Venäjän kanssa pitää olla realisti. Kokemus opettaa, että vaikka vierailulla saisi jopa kissan lahjaksi, tämä ei välttämättä ennakoi kahdenvälisten suhteiden lauhtumista. Kissa pitää myös välillä nostaa pöydälle. Itse tiukaan paikkaan joutuessani usein uhkasin jättäväni presidentin tehtävät. Tällaistä päättäväisyyttä ei enää näe.”

Käännämme keskustelua turvallisuuspolitiikan nykyilmiöihin. Kysymme Lepikon torpan kasvatilta, mitä mieltä hän on infosodasta ja erityisesti trolleista. Presidentin naaman valtaa leveä hymy, ja hän hörähtää: ”Trollaaminen on h*****in hauskaa hommaa. Tein sitä itsekin.” Totta tosiaan. Kekkonen tunnettiin aktiivisena kirjoittajana, ja hän raapusteli usein nimimerkin takaa ottaen kantaa mitä moninaisimpiin kysymyksiin. Sanan säilä sivalsi terävästi, kuten moni presidentin ajovaloihin joutunut poloinen muistaa. ”Eihän siinä ole mitään uutta, että Venäjällä osataan paskaa puhua. Sitä ne ovat tehneet aina”, Kekkonen sanoo topakasti. Presidentin mielestä olisi laitettava kova kovaa vastaan. Hän ehdottaakin, että Suomi perustaisi oman trollitehtaansa, mieluiten Kainuuseen. ”Näin lama-aikana tehtaan perustaminen olisi myös hyvä elvyttävä toimi. Mutta eihän sitäkään täällä ymmärretä”, vanha valtiokapitalisti ja aluepolitiikan taitaja harmittelee.

Löylyt ovat olleet ankarat. Onneksi siirrymme seuraavaksi uima-altaan läheisyydessä oleville kansituoleille vilvoittelemaan. Kekkonen ojentaa vieraille saunaoluet. Juomavalinta on Saimaan juomatehtaan Kekkonen Keskiolut. Aura-oluesta on näemmä luovuttu. ”Johdin s*****a pienen iän tätä maata ja nimesivät mukaani keppanan. Olisivat nyt muistaneet edes lentokentällä. Monella totaalisella tunarillakin on omansa”. Delegaatiomme yrittää lohduttaa selvästi hieman katkeraa presidenttiä, että Yleisradio haki taannoin uutta liputuspäivää, ja eräs ehdotus oli, että presidentin syntymäpäivänä liputettaisiin suomalaisen demokratian kunniaksi. Edes presidentin pokka ei tässä kohtaa pitänyt.

Olut tyhjenee presidentin käsissä totutun kovaa vauhtia, minkä jälkeen hän pulahtaa altaaseen. Kauaa hän ei vedessä viihdy, ja pian UKK ohjaa porukan takaisin lauteille.

”Haluan nyt vielä muistuttaa, kun jopa siitä yliarvostetusta rantaruotsalaisestakin ollaan tekemässä elokuvaa, että kylmän sodan loppuminen oli Suomen – ja minun presidenttikauteni– ansiota.” Toimittajat pyytävät presidenttiä tarkentamaan. ”Siis huolimatta väitteistä, että sen turkulaisen fundeeraajan kirjeenvaihto Bushin ja Gorbatshovin kanssa olisi ollut merkittävää, niin kyllä se on fakta, että ilman 1975 ETYK-konferenssiin huipentunutta liennytysprosessia Berliinin muuri ei olisi koskaan kaatunut.” Presidentti jatkaa avautumistaan ja korostaa sitä, kuinka Suomi hänen kaudellaan toimi riippusiltana lännen ja idän välillä. ”On valitettavaa että nuoriso on unohtamassa Paasikiven-Kekkosen linjan saavutukset maailmanrauhan edistämisen kannalta. Vaikka eipä se tainnut Nobel-komiteallekaan selvää olla. Ei sillä, että minä väittäisin Euroopan vakauttamisen olevan saman tason valtiomiesteko kuin rauhan neuvotteleminen johonkin indonesialaiseen maakuntaan”. Viimeisen lauseen ironista kitkeryyttä eivät peitä edes illan kovimmat löylyt, jotka suivaantunut Kekkonen paiskaa kiukaalle.

Tilanne tuntuu hivenen kiusalliselta, mutta onneksi kuumentunut tunnelma lauhtuu löylyjen myötä ja presidentti alkaa kiitellä sitä, että K-linjan ulkopolitikka ei sentään ole vielä kaikonnut kokonaan Arkadianmäeltä. Puheet Suomesta rauhanturvaamisen suurvaltana ja sillanrakentajana Euroopan ja Moskovan välillä heijastelevat Kekkosen mukaan oikeanlaista, aktiivisen ulkopolitiikan kunnianhimoa.

Juttu tunnetun seuramiehen kanssa on alkanut pikkuhiljaa soljua vapaammin, kunnes Kekkonen yllättäen keskeyttää. ”Nyt teidän on lähdettävä. Ette ole yön ainoat vieraat”. Menemme pikapikaa suihkuun ja puemme päällemme. Kekkonen ilmestyy vielä vilvoittelutilaan pahoittelemaan pikaista lähtöä. Yön toinen tapaaminen on kuulemma tärkeä. Presidentti tyrmää heti kättelyssä utelut siitä, että kylään olisi tulossa naisvieraita. ”Ei tässä enää mitään sutinaa ole”. Asia liittyy kuulemma politiikkaan. ”Puhumme vuoden 2018 presidentinvaaleista”, paljastaa Kekkonen.

Presidentti ei suostu paljastamaan vieraan nimeä, mutta lipsauttaa vahingossa jotain, mikä saattaa paljastaa jotain mystisen vieraan henkilöllisyydestä. Presidentti nimittäin harmitteli, että aikaa tapaamiselle on vähän, koska ”vieraan pitää olla jo aamupäivästä Keminmaalla”.