Jaa

Tekijä: Bundeswehr-Fotos Wir.Dienen.Deutschland. (Flickr: Transport von Großgerät nach Afghanistan) [CC BY 2.0 (http://creativecommons.org/licenses/by/2.0)], lähde: Wikimedia Commons

Tekijä: Bundeswehr-Fotos Wir.Dienen.Deutschland. (Flickr: Transport von Großgerät nach Afghanistan) [CC BY 2.0], lähde: Wikimedia Commons

Ajatus Euroopan unionin omista asevoimista, ns. eurooppalaisesta armeijasta on noussut tämän vuoden aikana uudelleen esiin. Perusajatukseltaan kyseessä on vanha asia, joka ei kuitenkaan ole saanut missään vaiheessa riittävästi tuulta siipiensä alle. Euroopan komissiossa ainakin on tarkasteltu nykytilannetta sopivana aikana luoda uutta uskoa eurooppalaiseen armeijaan, erityisesti kun komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ryhtyi maaliskuussa 2015 ajamaan asiaa julkisuudessa. Asiaan vaikuttanevat myös Ranskan viimeaikaiset tapahtumat ja maan presidentin François Hollanden vaatimus aktivoida Lissabonin sopimuksen turvatakuut kaikesta mahdollisesta tuesta, jos jäsenvaltio joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Nykytilanteessa on helppo nähdä yhteisten turvallisuuteen liittyvien haasteiden pahentumista. Yhteiset turvallisuushaasteet oikeuttavat tiivistyvää puolustusyhteistyötä sillä perusteella, että yksin on vaikea pärjätä. Euroopan komission näkökulmasta eurooppalainen armeija ei olisi Naton kilpailija, vaan pikemminkin täydentäjä Euroopassa. Se on sitten eri asia, miten eri Nato-maat suhtautuisivat asiaan. Käytännössä erilaiset yhteistyön muodot epäilemättä kiinnostavat, koska Euroopassa koettu turvattomuuden tunne on lisääntynyt. Kaivataan Junckerin tapaan keinoja vahvistaa EU:ta nimenomaan arvoyhteisönä, jopa sellaisena joka olisi valmis sotilaallisesti puolustamaan arvojaan. Eurooppalaisen armeijan tehtävät ovat kuitenkin tässä vaiheessa vielä epäselvällä pohjalla. Puhutaan erityisesti kriisinhallinnasta, mutta eurooppalaisen armeijan avaintehtävä olisi kyky ja valmius suojella EU:n rajoja. Eurooppalaisen armeijan muodostaminen vaatisi niin kansallisia satsauksia yhteiseen puolustukseen, tarpeen vaatiessa kansallisten lainsäädäntöjen muuttamista sekä esimerkiksi huomattavaa ilmakuljetuskykyä, joka on tarvittaessa riippumaton yksityisistä operaattoreista. Kiinnostava näkökulma on myös se, miten mahdollisimman pitkälle integroitu yhtenäinen armeija vähentäisi aseteollisuuden menekkiä Euroopassa ja siten uhkaisi monille Euroopan maille tuiki tärkeitä työpaikkoja.

Ukrainan kriisistä huolimatta on edelleen hankalaa nähdä, että jokin EU:n jäsenmaista joutuisi suoran aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ja valtioiden sisällä tapahtuvat konfliktit eivät välttämättä rauhoitu ulkomaisella sotilaallisella väliintulolla. Kyse on kuitenkin erityisesti arvoyhteisön vahvistamisesta aikana, jolloin turvattomuuden tunne on aiempaa vahvemmin läsnä. Käytännön toteutuksen tasolla Nato antaisi epäilemättä esimerkin eurooppalaisen armeijan rakentamiselle, koska Naton myötä suurimmalla osalla EU:n jäsenmaita on jo olemassaoleva vahva transatlanttinen suhde, josta ei haluta eroon. Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan luomisen historia on melko pitkä, jossa erityisesti WEU, Länsi-Euroopan unioni, näytteli merkittävää osaa. Keskeinen viimeisin mittapuu oli vuonna  2007 allekirjoitettu Lissabonin sopimus. Tämän sopimuksen puitteissa EU on myös ylläpitänyt nopean toiminnan taisteluosastoja, joita ei ole kuitenkaan vielä käytetty. Arvoyhteisön vahvistamiseen liittyvät syvemmät tunteet ja ajatukset siitä, missä määrin arvoyhteisöön kuuluu tietynlaisen militarismin läsnäolo. Yhtenä perspektiivinä eurooppalaiselle arvoyhteistyölle voidaankin nähdä se, millainen identiteetti tällaiselle eurooppalaiselle armeijalle haluttaisiin luoda, vai katsottaisiinko yhteisen, yleiseurooppalaisen identiteetin rakentamista edes tarpeelliseksi.

Entäs se käyttö?

Jotta eurooppalaista armeijaa kyettäisiin käyttämään mahdollisimman tehokkaasti, tulisi se tavalla tai toisella erottaa kansallisista voimankäyttöoikeuksista ja saattaa Euroopan unionin instituutioiden, mahdollisesti ministerineuvoston alaisuuteen, jossa komissio tai Euroopan parlamentti toteuttaisi jonkinlaista valvontaa ja liittyisi myös lainsäädännöllisten mandaattien luomiseen. Monikansallisten yhtenäisten asevoimien käyttö olisi parhaiten mahdollista, jos niiden hallinnassa on mukana mahdollisimman vähän erilaisia poliittisia instituutioita, joilla olisi oikeus, tai positiivisesti katsottuna jopa velvollisuus asettaa kapuloita rattaisiin. On syytä muistaa, että Euroopan unionissa on seitsemän erilaista instituutiota, joissa käytetään unioniin liittyvää valtaa; näistä keskeisimmät lienevät Eurooppa-neuvosto, ministerineuvosto, komissio ja Euroopan parlamentti.

Sitten törmätäänkin kansallisiin intresseihin, joita tunnetusti on yhtä monta kuin unionissa on jäsenmaita. Kansallisten asevoimien vähintään osittainen alistaminen yhteisen, monikansallisen poliittisen päätöksenteon alle on hankala asia, jossa tartutaan myös kansalliseen suvereniteettiin liittyviin puolustuskysymyksiin. Siihen ei tarvitse lähteä täysin puhtaalta pöydältä, koska jo vuosikymmenien ajan sotilasoperaatioiden kohdalla on selvästi suosittu monikansallista osallistumista ja siten riskin kantoa. Myös Nato on aurannut tietä valmiiksi suurimmalta osalta EU:n jäsenmaita, mutta erityisesti Suomen kaltaiset liittoutumattomat maat arastelevat yhteisten asevoimien kautta luotavaa Euroopan unionin laajuista sotilaallista liittoutumista, ja siten todellisten turvatakuiden luomista. Ei tällaista sotilaallista yhteistyötä oikein muullakaan termillä kuin liittoutumisella kyetä kutsumaan, jos EU:sta halutaan luoda uskottava sotilasmahti ja siten ns. kolmas mahti Euroopassa. Yhtä kaikki, ilman ylikansallista suvereniteettia kaavailtu EU-armeija törmää hyvin helposti kansallisiin parlamentaarisiin instituutioihin, mikä vaatisi EU:n omilta prosesseilta monipuolista yleiseurooppalaista tarkastelua tai mahdollisuuksien mukaan politiikan käytäntöihin, ei siis suoraan lainsäädäntöön puuttumista. Tätä on pohdittu esimerkiksi Saksan kohdalla.

Saksa on erityisen kiinnostava esimerkki oman vahvan parlamentaarisen kontrollinsa vuoksi. Kuten tunnetaan, toinen maailmansota johti Saksan jakaantumiseen kahdeksi valtioksi ja muihin mullistuksiin. Samalla lopetettiin Saksan ennen niin mahtava sekä sodan aikana runneltu sotakone. Kylmän sodan poliittinen ja sotilaallinen vastakkainasettelu johti kuitenkin siihen, että Länsi-Euroopassa mietittiin keinoja luoda toimiva sotilaallinen puolustus kommunismin piilevää, tai pikemminkin aggressiivisen avoimeksi koettua uhkaa vastaan. Se johti kakisteluun erityisesti Ranskassa, mutta vuodesta 1949 saakka olemassa ollut Saksan liittotasavalta alkoi erityisesti Yhdysvaltojen paineen ansiosta aseistautua uudelleen 1950-luvulla. Länsi-Saksan asevoimat rakennettiin alusta lähtien uudelleen. Niiden oli tarkoitus olla tyystin erilaiset verrattuna natsiajan asevoimiin, tällä kertaa vahvemmin osana yhteiskuntaa, jopa sellaisina että niitä saattoi hyvin luonnehtia demokraattisiksi asevoimiksi, varsinaiseksi kansanarmeijaksi. Tämä päti myös siihen, miten asevoimien poliittinen kontrolli rakennettiin. Sittemmin Saksan liittotasavaltana tunnetun alueen miehittäjävaltiot sopivat keväällä 1948 reunaehdoista, joilla Saksan valtion poliittinen perusta rakennettiin. Keskeisenä elementtinä oli parlamentaarisen demokratian vahvistaminen; natsien aikana juuri tämä osa-alue oli työnnetty syrjään valtakunnan politiikan keskiöstä. Länsiliittoutuneiden erityinen vaade oli toimeenpanovallan mahdollisten hätätilavaltuuksien kahlitseminen lainsäädännöllisen elimen kontrolliin.

Tänä vuonna julkaistiin Saksan entisen puolustusministerin Volker Rühen johtaman komission selvitys Bundeswehrin parlamentaarisen kontrollin tilasta. Komission selvityksen taustalla oli kysymys siitä, pystyikö Saksa toimimaan tehokkaasti osana Naton yhteisiä operaatioita nykyisen lainsäädäntönsä turvin. Oppositio oli pelännyt, että komissio päätyisi supistamaan parlamentaarista kontrollia. Kävi kuitenkin toisin kuin oli pelätty. Komissio päätyi ehdottamaan parlamentaarisen kontrollin vahvistamista, esimerkiksi siihen asti hyvin salaisena pidettyjen erikoisjoukkojen operaatioiden kohdalla. Keskeistä oli, että edelleen haluttiin pitää yllä Bundeswehrin poliittisen kontrollin keskeistä ajatusta; kaikki operaatiot hyväksytettäisiin edelleen Saksan parlamentilla, kuten laki oli säätänyt jo vuosikymmeniä. Parlamentaarisen prosessin hitaus on johtanut vuosien aikana tilanteisiin, jossa Saksan asevoimat ovat vetäytyneet Naton operaatioista kesken kaiken. Nyt todettiin, että Saksa pystyy edelleen olemaan osa Naton operaatioita myös  nykyisillä poliittisen prosessin reunaehdoilla, ja sama liittyy myös eurooppalaisen armeijan tulevaisuuteen. Jos eurooppalainen armeija saataisiin koottua ja sitä haluttaisiin käyttää johonkin, törmäisi asia Saksassa parlamentaarisen prosessiin, ja tällaisen päätöksenteon lopputulos on usein riippuvainen huomattavan monista tekijöistä. Se on parlamentaarisen ja siten varsin pitkälle demokratisoidun päätöksenteon muodon vahvuus ja samalla sen huomattava heikkous.

Saksassa vaikuttaa yleisesti ajatellen olevan haasteita siinä, miten sitouttaa kansa osallistumaan aseiden käyttöön – edes osana Naton operaatiota. Kesällä toteutetun mielipidemittauksen mukaan esimerkiksi enemmistö kansasta (58%) vastusti voimankäyttöä Venäjää vastaan osana Naton operaatiota. Kyseessä on poliittisen päätöksenteon kannalta ongelma, koska parlamentaarinen päätöksenteko nojaa voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen. Sotilaalliset keinot eivät myöskään ole kuuluneet saksalaisen ulkopolitiikan työkalupakkiin enää pitkiin aikoihin, ja tämä näkyy esimerkiksi Saksan suhtautumisessa Ukrainan kriisiin. Olisiko Saksassa, tai sen puoleen kaikissa muissakaan Euroopan unionin jäsenmaissa valmiutta puolustaa sotilaallisesti mitä tahansa unionin jäsentä aseellisen kriisin aikana? Jos on, miten kauan kansalliset päätöksentekoprosessit kestävät? Ja miten päätöksentekovalmius realisoidaan sotilaalliseksi kyvyksi paikassa X aikaan Y, jotta kyetään toteuttamaan tehtävää Z?

Saksan rooli on kiinnostava suhteessa Euroopan unionin suuriin jäsenmaihin. Britannian pysyminen unionin jäsenenä ei ole lainkaan itsestään selvää. Jos britit lähtevät takaoven kautta pois manner-Euroopan politiikan ytimestä, tarkoittaa se myös sitä, että yksi ns. EU-armeijan suurimmista vastustajista katoaa. Saksassa liittokansleri Angela Merkel on ajanut EU:n sotilaallista ulottuvuutta tämän vuoden aikana, ja Britannia tiedetään ongelmaksi eurooppalaisen armeijan kannalta. Toisaalta Merkelin oma tulevaisuus Saksassa on siirtolaiskriisin myötä vaakalaudalla. Saksan ja myös Ranskan aktiivinen rooli on käytännössä elinehto millekään vakavasti otettavalle hankkeelle luoda eurooppalainen armeija. Vaikka Britannian asevoimia on luonnehdittu erilaissa kommenteissa Afganistanin konfliktin rasitusten myötä sotaan väsyneiksi ja kuluneiksi, on edelleen selvää, että briteiltä löytyisi vahvoja sotilaallisia resursseja. Mutta löytyykö heiltä jatkossakaan valmiutta lisätä tällä tavoin muutenkin parjattua Euroopan integraatiota? Sama kysymys on oleellinen monen muunkin jäsenmaan kohdalla.

Entäs muu syvenevä integraatio?

Eurooppalainen armeija on edelleen siis hyvin epäselvällä pohjalla. Loppujen lopuksi herääkin kysymys, pitäisikö eurooppalaisen sotilaallisen turvallisuuden keskiössä olla kuitenkin tahto puolustaa itseään, kuten esimerkiksi amerikkalaisessa konservatiivijulkaisussa The Federalistissa peräänkuulutettiin maaliskuussa. Tämän ajattelun mukaan ei tarvittaisi uusia poliittisia rakenteita kilpailemaan Naton kanssa, vaan yksinkertaisesti lisäsatsauksia jo olemassa olevaan kansalliseen puolustukseen EU:n jäsenmaissa.

On syytä pohtia tarkasti, missä määrin halu luoda eurooppalainen armeija olisi ennen kaikkea symbolinen ele, ja missä määrin siitä voitaisiin luoda todellinen poliittinen työkalu. Tätä keskustelua voidaan ryhtyä käymään toden teolla, kun EU:sta alkaa kuulua konkreettisia suunnitelmia yhteisen armeijan toteuttamiseksi ja Lissabonin turvatakuujärjestelmää testataan nyt käytännössä Ranskan avunpyynnön kautta. Eurooppalaiseen armeijaan liittyy vahvasti kysymys laajemmista syvenevän integraation prosesseista unionissa, asioista jotka ovat myös talouskriisin vuoksi esillä.  Kyetäänkö EU:ssa luomaan laajaa kannatusta saava esitys syvenevästä integraatiosta sekä turvallisuus- että talousasioissa?

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa