Jaa

9789511291893
Harvoinpa turvallisuuspolitiikkaa käsittelevä kirja saa niin paljon huomiota kuin sotatieteiden tohtori Saara Jantusen lokakuussa julkaistu opus Infosota. Vähemmän yllättäen teoksen ympärillä on ollut jos jonkinlaista möykkää ja ölähtelyä.  Kirja teemoineen on saanut onneksi aikaan myös sanan varsinaisessa merkityksessä kriittistä keskustelua, mistä Johanna Vuorelman ja Katri Pynnöniemen tekstit käyvät esimerkkinä.

Tässä arviossa sanon jokusen sanan Jantusen kirjasta ja pohdin sen pohjalta Suomen asemaa suhteessa informaatiovaikuttamiseen.

Onnistunut kokonaisuus

Jantusen Infosota on tärkeä kirja ja palvelus suomalaisille, kuten Unto Hämäläinen arviossaan totesikin. Jantunen osaa informaatiosodan ja -vaikuttamiseen liittyvän tematiikan erittäin hyvin. Informaatiosodan iso kuva piirtyy selkeänä, ja kokonaisuus on toimiva.  Plussaa pitää antaa myös ajankohtaisista esimerkeistä, kuten siitä, miten ”Novorossiya” käytännössä luotiin tyhjästä tyydyttämään Venäjän poliittisia tarpeita.

Mutta alkuun myös pari kriittistä sanaa kirjasta, jotka oikeastaan liittyvät muihin seikkoihin kuin itse pääargumentin ja -ilmiön käsittelyyn.

Jantunen on tunnettu suorapuheisesta tyylistään, ja säilä heiluu kirjassa ahkeraan. Vaikka paikoin poleeminenkin kirjoitustyyli elävöittää lukukokemusta, säilä myös sivaltaa jotain pois kirjan analyyttisyydestä. Useampi asia kuvataan turhan mustavalkoisesti, ja Jantunen linjaa muun muassa kansainvälispoliittisesta tilanteesta ja Venäjästä välillä liiankin suurella varmuudella. Epävarmuuden näkemiselle ja varovaisuudelle, jotka eivät välttämättä ole kansainvälistä politiikkaa pohtiessa pelkkiä paheita, ei jää tilaa. Eräänlaisena kuriositeettina ja esimerkkinä mutkien oikomisesta voidaan tuoda esille kohta, jossa John Mearsheimerin huomiota saaneen artikkelin käsittelyn yhteydessä Jantunen kuittaa virkkeellä tai parilla, mitä ”oikean realismin politiikan” tulisi sisältää. Tämä saa kansainvälisen politiikan tutkijan aavistuksen hymähtämään ottaen huomioon sen, että debatointi realistisen koulukunnan sisällä ja lisäksi sen sekä muiden koulukuntien välillä on jatkunut kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa vuosikymmeniä ja tuottanut tuhansia sivuja tekstiä.

Jantunen myös oikoo jonkin verran kirjoittaessaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja siitä keskustelemisesta.  On esimerkiksi sangen vaikea niellä Jantusen väitettä siitä, että vielä vuoden 2015 Suomessa on radikaalia sanoa, että Suomi ei ole puolueeton valtio. Ei asian laita ihan näin kuitenkaan ole. Kaksi edellistä pääministeriä (Katainen & Stubb) ovat voineet sanoa sen ääneen.

Kirjan lopussa myös Paasikivi nostaa päätään, mutta valitettavasti valtiomiehellä on hieman olkinukkemainen olomuoto. Ei voida sanoa, että suomalaisessa keskustelussa Paasikiven, tai Kekkosen, ajattelumaailmalla olisi sellaista merkitystä, mitä Jantunen antaa kirjassaan olettaa. Kyseistä myöntyväisyyspoliittista orientaatiota edustaa Suomessa nimittäin yhä harvempi, ja tästä snellmanilaisen realismin alennustilasta kertoo jo sekin, että Venäjän trolliarmeija -ryhmästä on tullut joillekin kirjassakin mainituille virkahenkilöille perinteistä ulkopoliittista linjaa vaaliva taho.

Infosodan ekosysteemi

Palataanpa taas kirjan ansioihin.

Erityisen ansiokasta nimittäin on niin sanotun informaatiosodan ekosysteemin tai rihmaston hahmottaminen. Ekosysteemillä viitataan eräänlaiseen kaoottiseen ja ennalta-arvaamattomaan järjestelmään, jonka osia ovat trollit, resonaattorit, botit, Venäjän valtiomedia ja sen rinnalle syntyneet sekä sitä kannattelevat vaihtoehtomediat, jotka tuottavat Venäjän narratiivin mukaista sisältöä. Täten itseni on oltava eri mieltä jo mainitun Johanna Vuorelman arvostelun kanssa, jossa ekosysteemin hahmottaminen aavistuksen laiskasti torpataan ”turvallistamisena”.

Tutkijan näkökulmasta Suomi varmaankin on herännyt informaatiovaikuttamisen todellisuuteen liian myöhään. Toisaalta ilmiö on yhä vahvemmin julkisessa keskustelussa esillä, mistä esimerkiksi tasavallan presidentin kommentit ja Jantusen kirjakin kertovat. Ei tässä onneksemme liian myöhässä olla.

Venäjän pitkän tähtäimen päämäärät Suomen suhteen ovat varsin hyvin tiedossa. Ne liittyvätkin pitkälti Suomen turvallisuuspoliittisiin valintoihin, esimerkiksi sen politiikkaan Euroopan unionissa tai maan Nato-suhteeseen. Tapauksiin, jotka voidaan nähdä informaatiovaikuttamisena ja -operaatioina, on vastattu jämäkästi, ja virkamiestasolla ollaan selkeästi hereillä.

Kirjan lukeminen jätti kaikesta huolimatta se kuvan, että Suomi on lopulta varsin hyvässä asemassa, mitä ainakin näkyvään vaikuttamisen tulee. Suomalaiset aktivistit, trollit ja resonaattorit voidaan lähestulkoon kaikki nimetä, ja lähes poikkeuksetta he eivät ole yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa. Kuten Jantunen itsekin toteaa, ”venäjämielinen kampanjointi kaatuu sitä edustavien kyvyttömyyteen käydä oikeaa keskustelua”.

Valtaosa suomalaisista myös käyttää uutistarpeidensa tyydyttämiseen muita lähteitä kuin ”vaihtoehtomedioita”. Informaatiosodan ympärille on lisäksi syntynyt hyvää journalismia, joka on informoinut kansaa entistä enemmän. Jotain kertoo jo sekin, että viime vuoden MTS:n tutkimuksen mukaan lähes 75 prosenttia suomalaisista oli Venäjän kehityskuluista jonkin verran tai paljon huolissaan. Sivuhuomautuksena muuten voi sanoa, että MTS:n tutkimukset voisivat olla tulevaisuudessa eräs keino, joilla Venäjän informaatiovaikuttamisen vaikuttavuutta kansalaisiin on mahdollista mitata.

Tuudittautumiseen asian suhteen ei kuitenkaan ole varaa, ja Jantusen teoksessa tuleekin hyvin esiin, miksi tietoisuus informaatiovaikuttamisen todellisuudesta ja sen potentiaalisista vaikutuksista on tärkeää. Kirjassa selitetty Columbia Chemicals -tapaus osoittaa, mihin informaatiosodankäyntiin rakennettua infrastruktuuria voidaan käyttää vaikkapa mahdollisen konfliktin harmaassa tai SIETO-vaiheessa. Tämän infrastruktuurin ja ekosysteemin kehittymistä tulisi ehdottamasti tarkkailla, ja voidaan jopa sanoa, että siitä pitäisi tulla osa turvallisuusympäristömme arvointia. Saa nähdä, puututaanko asiaan tulevassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa.

Nato-selvitys ja sosiaalisen median kosmonautit

Eräs mahdollisuus ekosysteemin toiminnan tarkastelemiseen tulee viimeistään ensi vuonna. Ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon tekeminen on nimittäin jo täydessä vauhdissa, ja selonteon yhteydessä luvattiin tehdä myös erillinen arvio mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksesta Suomelle. Oma käsitykseni on se, että ulkopoliittinen johto haluaa saada aiheesta aikaan kansalaiskeskustelua, vaikka selvityksen perimmäisenä tarkoituksena on todennäköisesti luoda kiintopiste, johon voidaan tarvittaessa vedota ja johon oma kanta voidaan ankkuroida.

Kun tämä Nato-selvitykseksi tituleerattu hengentuotos saadaan julkaistuksi ja keskustelu alkamaan, se aiheuttaa informaatiovaikuttamisen ekosysteemissä taatusti samanlaisen kuhinan, mitä kevätauringon lämpimät säteet kusiaispesään. Keppiä ja porkkanaa sekä suostuttelua ja uhkailua yritetään käyttää Suomeen ja suomalaiseen keskusteluun vaikuttamiseksi. Äänessä ovat sekä ”vaihtoehtomediat”, Kremlin viralliset äänenkannattajat että sosiaalisen median omat kosmonautit. Ehkä asiaan puututaan myös Venäjän ulkopoliittisen johdon suulla.

Tärkeää olisikin sulkea tämä vaikuttaminen ulos toivottavasti laadukkaasta julkisesta mielipiteenvaihdosta. Samalla pitää kuitenkin tehdä sen olemassaolo tiettäväksi. Suomalaisten keskustelijoiden tarvitsee itse myös pitää keskustelun tasosta huoli. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että on pidättäydyttävä kiusauksesta käyttää Venäjä-korttia kriittisten Nato-kommenttien kohdalla. Leimakirves kannattaakin jättää liiteriin.

Saara Jantunen (2015), Infosota – ”Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan”. Helsinki: Otava.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa