Jaa

At the No More War event at Parliament Square in August. A Creative Commons stock photo.

Kuva: Wikipedia

Britannian työväenpuolueen yllättävä puheenjohtajakisa lähestyy loppusuoraa. Labourin sisäinen kamppailu tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman saarivaltion ulkopolitiikkaan, sillä gallup-suosikki Jeremy Corbynin ulkopoliittiset näkökulmat ovat herättäneet poikkeuksellisen vilkasta keskustelua. Tällä viikolla konservatiivihallituksen valtiovarainministeri George Osborne kutsui Corbyniä uhkaksi kansalliselle turvallisuudelle, koska tämä vastustaa Britannian ydinaseiden uusimista. Mitä Corbynin ympärille rakentunut ulkopoliittinen keskustelu kertoo Britanniasta ja mitä merkitystä tällä on Euroopalle ja Suomelle?

Vaikka gallupit voivat olla väärässä –gallupfirmat epäonnistuivat pahasti Britannian kevään parlamenttivaalien tuloksen ennustamisessa– tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että vuodesta 1983 parlamentissa istuneella rivikansanedustaja Jeremy Corbynilla on hyvät mahdollisuudet nousta Labourin puheenjohtajaksi. Siitä huolimatta, että puolueen entiset puheenjohtajat Neil Kinnock, Tony Blair ja Gordon Brown ovat ilmoittaneet vastustavansa tämän valintaa. Corbynin kannattajien mukaan ainoastaan suorapuheisen vaihtoehtoista politiikkaa puhuva johtaja kykenee muuttamaan Britannian yhä oikeistolaisemmaksi muuttunutta poliittista keskustelua. Skeptikkojen –mukaan lukien entiset pääministerit Blair ja Brown– mielestä Corbynin valinta olisi virhe kahdesta syystä. Blairin mukaan tämän selkeän vasemmistolaiset ajatukset edustavat epärealistista ’Liisa ihmemaassa’ -politiikkaa. The Guardianin Polly Toynbee kirjoittaa, että Labour ei  kykene voittamaan enemmistöä parlamenttiin, ellei se pysy poliittisessa keskustassa tarjoamalla jotain myös keskiluokalle. Tämä kirjoitus keskittyy ainoastaan Labourin puheenjohtajakisan ulkopoliittiseen ulottuvuuteen. Millaista olisi Corbynin ulkopolitiikka?

Erityisesti kolme asiaa Corbynin ulkopoliittisessa ajattelussa ovat herättäneet keskustelua ja kritiikkia Labourin oikeamman laidan kannattajien keskuudessa: suhtautuminen ydinaseisiin, Natoon ja Euroopan unioniin. Esimerkiksi vaalit hävinneen Ed Milibandin varjokabinetin elinkeinovastaava Chuka Umunna on nostanut nämä keskeisiksi ulkopoliittisiksi kynnyskysymyksiksi. Tämän lisäksi Corbynia, joka on tunnettu Palestiinan itsenäisyyden puolesta kampanjoimisesta, on syytetty yhteyksistä antisemitismiin. Corbyn on kiistänyt tämän ja nämä väitteet eivät ole ottaneet tulta alleen. Corbyn on myös luvannut puheenjohtajana pyytää anteeksi Labour-hallituksen päätöstä 2003 viedä Britannia mukaan Irakin sotaan. Tämä kanta sotaan, jonka tarpeellisuus kyseenalaistetaan Britanniassa nykyään laajasti, selittänee osaksi nykyisin melko epäsuositun Blairin nihkeyttä Corbynin kampanjaa kohtaan. Corbyn kuului 2003 sotaa vastustaneen rauhanliikkeen keskeisiin johtajaa, ja tämä tausta auttaa ymmärtämään Corbynin kielteistä kantaa Britannian ydinaseohjelmaan.

Corbynin mukaan ydinaseet ovat moraalittomia ja tarpeettomia, koska ne eivät tuo oikeaa arkielämän turvallisuutta maailman väestölle ja ovat päinvastoin vaaraksi. Tämän lisäksi Britannian ydinaseohjelman uusimiseen käytettävät rahat tulisi käyttää köyhyyden ja ympäristöongelmien aiheuttamien haasteiden ratkaisemiseen. Tämä kanta yksipuolisen ydinaseriisunnan puolesta asettaa Corbynin brittien ulkopoliittisen konsensuskulttuurin ulkopuolelle. Britannian ydinasepelote pohjautuu neljään Trident-luokan sukellusveneeseen, jotka pystyvät kuljettamaan mannertenvälisiä ohjuksia ja joiden kotitukikohta on Faslanen vuonossa Skotlannissa. Kylmän sodan aikana rakennetun järjestelmän tarkoituksena on varmistaa, että ainakin yksi sukellusveneistä on tälläkin hetkellä jossain Atlantin valtameren pohjassa. Keskinäisen peloteajattelun logiikan pohjalta tämä kuudellatoista mannertenvälisellä ydinohjuksella aseistettu sukellusvene, jota on hyvin vaikea havaita ja tuhota, estää mitään muuta suurvaltaa –toisin sanoen Neuvostoliittoa– kohdistamasta ydinaseiskua Britanniaa kohtaan. Ainoastaan Skotlannin kansanpuolue (SNP) kannattaa ydinaseohjelmasta luopumista. Konservatiivit ja UKIP kannattavat nykymuotoisen ydinaseen uusimista kokonaisuudessaan, kun taas Labour ja liberaalidemokraatit kannattavat ydinaseen uusimista mutta pitävät mahdollisena uusia pelote halvemmassa muodossa. Esimerkiksi rakentamalla ainoastaan kolme uutta sukellusvenettä korvaamaan nykyistä neljää.

Ongelmallista Britannian ydinasekeskustelussa on, että aseohjelman strategisesta merkityksestä ja vaihteoehtoiskustannuksista konventionaalisen maanpuolustuksen suhteen ei oikeastaan keskustella. Onko ydinaseilla ylipäätään merkitystä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa? Miten yksipuolinen ydinaseriisunta vaikuttaisi esimerkiksi Naton toimivuuteen tai suhteeseen Yhdysvaltoihin? Strategian sijaan keskustelua käydään joko periaatetasolla siitä, ovatko (Britannian ydin)aseet hyvä vai huono asia, ja hintalapputasolla siitä, voisiko valtavan rahasumman käyttää muiden politiikka-alueiden rahoittamiseen. Tridentin uusimisen kustannuksia on vaikea arvioida, mutta ylimmät 100 miljardin punnan hinta-arviot tulee suhtauttaa siihen, että sukellusveneiden suunniteltu käyttöikä tulee olemaan neljäkymmentä vuotta. Nykyisellä vuositasolla Trident tulee maksamaan noin 5.6% puolustusbudjetista, 0.3% valtion budjetista, ja 0.1% kansantuotteesta. Valtiovarainministeri Osbornen kritiikki Corbynia kohtaan kuvastaa keskustelua. Ydinaseet kuvataan maan perimmäisenä vakuutuksena pohtimatta yksityiskohtaisemmin, millaisissa olosuhteisssa ja millaisia uhkakuvia vastaan niitä saatettaisiin käyttää. Osborne, joka saattaa hyvin olla Corbynin vastapeluri seuraavissa vaaleissa, haluaa antaa äänestäjille kuvan Labourista turvallisuuspoliittisesti epäluotettavana puolueena.

Mielenkiintoista Corbynin ulkopolitiikassa on, että hän vastustaa paitsi spesifisti ydinaseita mutta myös yleisesti pyrkimystä pitää puolustusbudjetti Naton suosimalla 2%:n tasolla suhteessa kansantuotteeseen. Tämä suhtautuminen puolustusbudjettiin on herättänyt kritiikkiä ottaen huomioon Ukrainan kriisin sekä lännen ja Venäjän välisten suhteiden merkittävän kylmentymisen. Tämä tuo meidät Corbynin näkemyksiin Britannian Nato- ja EU-jäsenyyksistä. Corbyn vastustaa Britannian jäsenyyttä Natossa. Itäeurooppalaisesta näkökulmasta tämän näkemykset Naton –ja laajemmin lännen– roolista Ukrainan kriisissä ovat perin mielenkiintoisia. Corbyn on sanonut, että Yhdysvaltojen pyrkimys laajentaa Natoa itäänpäin on Ukrainan kriisin takana ja että EU:sta ja Natosta on tullut Yhdysvaltojen politiikan välineitä Euroopassa. Tämän lisäksi Corbyn on huomauttanut, että Ukrainan kansalliset rajat ovat muuttuneet monesti historian saatossa ja että maa on ’venäläisen sivilisaation’ alkuperäinen sydänmaa. Krimin niemimaa on ollut historiallisesti erillinen Ukrainasta. Corbynin mukaan lännen ylimielisyys Ukrainan kriisissä on uskomatonta, ja hänen mukaansa Naton pyrkimys ympäröidä Venäjä on yksi aikamme suurimmista uhkista. Corbynin mielenkiintoiset Ukraina-lausunnot heijastelevat laajempaa ajattelusuuntaa Stop the War Coalition -rauhanjärjestössä, jonka puheenjohtajana hän toimi Irakin sodan aikana. Tämä näkemys Ukrainan kriisistä, joka myötäilee monilta osin Russia Todayn narratiivia, herättää joltain osin laajempia kysymyksiä Corbynin ulkopoliittisen vision luonteesta. Entinen pääministeri Gordon Brown mainitsi Corbyn-kritiikissään ’Putinin totalitaarisen Venäjän’ esimerkkinä maasta, jonka kanssa Britannialla ei voi olla läheisempää ystävyyssuhdetta. Kolmas asia Corbynin ulkopoliittisessa ohjelmassa, joka on herättänyt paljon kritiikkiä Labourin sisällä on tämän ambivalentti suhtautuminen Britannian jäsenyyteen Euroopan unionissa. Sittemmin Corbyn on sanonut kannattavansa Britannian jäsenyyttä kansanäänestyksessä siitä huolimatta, onnistuuko konservatiivihallitus neuvottelemaan EU:n jäsenehtoja uusiksi.

Onko Corbynin ulkopoliittisilla kannoilla merkitystä? Vaikka Corbynista tulisikin Labourin puheenjohtaja tällä tulisi olemaan pitkä matka muuttaa puolueen perinteisiä kantoja suhteessa eurooppalaisiin instituutioihin (EU, Nato) tai Britannian yksipuoleiseen ydinaseriisuntaan. Vielä pitempi matka Corbynillä olisi vaikuttaa Britannian ulkopolitiikkaan. Ei ole ollenkaan selkeää, miten Labour ylipäätään kykenisi muodostamaan enemmistöhallitusta seuraavien vaalien jälkeen. Yhtäältä puolue on vuotanut oikealla Englannissa –konservatiiveihin ja jopa UKIPiin– ja toisaalta puolue on menettänyt valtavasti kannatustaan Skotlannissa vasemmistolaisemmaksi koetulle Skotlannin kansanpuolueelle. Uuden Labourin johtaman hallituksen olisi kovin vaikeaa muuttaa yksipuoleisesti ulkopolitiikan suuria linjoja. Ironisesti Britannian ulkopolitiikan kehittymiseen tullevat vaikuttamaan Jeremy Corbyniä enemmän kaksi vaikeasti arvioitavaa sisäpoliittista tapahtumaa: luvattu EU-kansanäänestys ja mahdollinen toinen kansanäänestys Skotlannissa. Britannian ero Euroopan unionista tai Yhdistyneen kuningaskunnan loppuminen ovat tapahtumia, joilla olisi vaikeasti arvioitavia sisäpoliittisia vaikutuksia, jotka saattaisivat johtaa myös ulkopolitiikan konsensuksen linjan reivaamiseen suuntaan tai toiseen. Toinen asia ovat sitten ulkopoliittiset kriisit, jotka ilmaantuvat saarivaltion horisonttiin: Britteihin kohdistuva jihadistinen terrorismi, jolla on kytköksiä IS-järjestöön, nostaa hallituksen paineita käyttää enemmän sotilaallista voimaa IS-järjestöä vastaan, vaikka britit eivät yksin voi paljoakaan tehdä. Syyrian tilanteesta kumpuava Euroopan paheneva pakolaiskriisi voi myös alkaa vaikuttaa enemmän Britannian ulkopoliittiseen keskusteluun. Tällä viikolla Labourin entinen ulkoministeri David Miliband arvosteli hallituksen kalseaksi kokemaansa suhtautumista pakolaisiin ja muistutti brittien roolista nykyisen pakolaisregiimin pystyttämisessä maailmansodan jälkeen.

Corbynin valtava suosio Labourin kannattajakunnassa on suureksi osin reaktiota Blairin johtaman ’New Labourin’ oikeistolaiseksi koettua politiikkaa kohtaan. Corbynin uudenlainen ulkopoliittinen visio on näin ollen houkutteleva niitä ihmisiä kohtaan, joille New Labourin ulkopolitiikka on yhtä kuin unilateraali, turha ja traaginen Irakin sotaretki. Julkisessa keskustelussa on välillä unohtunut Britannian tärkeä rooli (konservatiivipääministeri Edward Heathin lanseeraamaa käsitettä lainaten) ’ensimmäisen luokan keskivaltana’ yhteisten eurooppalaisten instituutioiden kehittämisessä. Perinteisesti eurooppalaiset instituutiot ovat olleet konservatiivien eivätkä työväenpuolueen akilleenkantapää. Juuri konservatiivipuolueen hajaannus Euroopan suhteen johti euroskeptisen Margaret Thatcherin syrjäyttämiseen pääministerinä 1990. Nykyinen pääministeri David Cameron, joka yrittää pitää Britannian EU:ssa sisäpoliittisista syistä järjestämässään kansanäänestyksessä, joutuu edelleen tasapainoilemaan puolueen euroskeptisen siiven kanssa. Sen sijaan Clement Attleen Labour-hallituksen, jota pidetään vastuussa Britannian hyvinvointivaltion rakentamisesta, ulkoministeri Ernest Bevin oli mukana perustamassa Natoa 1949 länsivaltojen puolustuspoliittisen yhteistyön institutionaaliseksi viitekehykseksi. Labourin entinen valtiovarainministeri Roy Jenkins on ainoa tähän mennessä Euroopan komission puheenjohtajana toiminut britti. Euroopan –ja Suomen– kannalta on hyvä että Corbynin, Blairin ja Thatcherin ulkopoliittisille linjoille on ollut saarivaltiossa olemassa muitakin vaihtoehtoja.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa