Jaa

2015-06-06 13.27.03

Beirutin designviikon satoa kesäkuussa 2015. Kuva: Jussi Heinonkoski

Kuukauden sisään olemme saaneet lukea kansalaisprotesteista niin Irakissa kuin Libanonissa. Maista jälkimmäisessä on vast’ikään osoitettu mieltä jätevuorien täyttämillä Beirutin kadulla, kun istuva hallitus ei ole päässyt sopuun uuden kaatopaikan avaamisesta ja toimittajasta, vaikka ongelma on ollut tiedossa jo pitkän tovin. Poliittisessa järjestelmässä, jossa päättävä eliitti ei ole kyennyt valitsemaan uutta presidenttiä 27. yrittämälläkään on jätekriisi perin oikeutetusti nähty niin ulkomailla kuin kansan keskuudessa täydellisenä esimerkkinä eliitin kyvyttömyydestä tehdä edes itsestäänselviä, alimman yhteisen nimittäjän päätöksiä.

YouStink-liikkeen järjestämät jäteprotestit eivät alkuun ottaneet tuulta alleen tai nauttineet suurta huomiota, mutta tilanne muuttui täysin viime lauantaina kun ympäristöministerin, ja paikoin hallituksen, eroakin vaatinut tuhansien ihmisten mielenosoitus kohtasi Beirutin yössä lähinnä kyynelkaasun ja kumiluotien muodostaman vastaanoton poliisilta ja turvallisuuselimen joukoilta. Protesti jatkui sunnuntaina molemminpuolisen väkivallan keskellä, minkä tiimoilta mielenosoittajat esittivät väitteitä soluttautujista, jotka olisivat olleet agitoimassa mielenosoituksesta väkivaltaista. Koko poliittisen kentän tuomitessa mediakohun keskellä mielenosoittajien kaltoinkohtelun, YouStink-liike päätti laittaa organisoimansa mielenosoitukset toistaiseksi tauolle ainakin lauantaihin asti.

Paatuneimpia politiikan analyytikkojakin järisyttänyt episodi on ollut huomattava maassa, jossa kansalaisyhteiskuntaa ei ole nähty näin aktiivisena käytännössä sitten maan entisen pääministerin, Rafik Haririn, attentaatin vuonna 2005, josta nykyiset poliittiset blokit (Maaliskuun 8. & Maaliskuun 14.) ovat muodostuneet. Protestit ovat tässä mielessä antaneetkin aihetta toivolle siitä, että Syyrian sisällissodan lopputulosta ja siten uutta, ulkoisten toimijoiden määrittelemää vallan tasapainoa kuin Godot’ta odotteleva poliittinen eliitti vihdoin tarttuisi toimeen ja lähtisi toteuttamaan välttämättömiä toimenpiteitä, aina maan uuden presidentin valinnasta lähtien. Tämä olisi erittäin suotavaa – maata pitkään vaivanneet ja ratkaisematta jääneet infrastrukturaaliset (paitsi sähkö, myös vesi on maassa kortilla) ja taloudelliset (korkea velkaantuneisuus, korruptio) haasteet ovat nousseet akuuttiudessaan aivan toiselle tasolle maan Syyrian sisällissodan aiheuttaman pakolaisvirran (arviot liikkuvat 1,2 miljoonasta kahteen) jälkeen. Pula julkisista palveluista on huutava, eikä näköpiirissä ole protesteihin mennessä ollut mitään, mikä rikkoisi Libanonin poliittisen stasiksen.

Onko toivolle siis aihetta Libanonin suhteen?

Paradoksaalisesti sektaarista poliitista järjestelmää vastaan protestoiminen saattaa ilman tarkempia suunnitelmia tai ehdoksia vahvistaa luonteeltaan sektarianistista (eli uskontokuntien poliittiseen representaatioon nojaavaa) poliittista järjestelmää. Eräänlaisena noidankehänä toimiva ongelma on, että kansallisen tason poliittista kenttää (ts. muita poliittisia toimijoita) syyttävät poliitikot ja uskontokuntien johtajat (za’im) voivat aina halutessaan palata järjetelmässä “perustehtäväänsä” oman uskontokunnan jäsenten etujen vaalijana. Tällöin poliittinen kenttä muuttuu yhä enemmän siiloutuneeksi ja eräänlaiseksi kokoelmaksi eri tasoisia vallan vertikaaleja. Pahimmillaan tämä vetäytyminen politiikan kansalliselta tasolta johtaa jopa pitkittyneeseen väkivaltaan, kuten vuosina 1975-1990 käydyssä sisällisodassa. Toistaiseksi vastaavaa ei ole näkyvissä, vaikka tiettyjä historiallisia paralleleja sisällissodan aattoon onkin.

Kun kansallisen tason politiikan ylimpiä virkoja (presidentti, pääministeri) ei ole siunattu toimintakyvyllä (pääministeri) tai ylipäätänsä nimitetyllä henkilöllä (presidentti) on itse poliittisten instituutioiden kritiikki lähes merkityksetöntä. Toisaalta sisällissodan lopettaneeseen Taif-sopimukseen ja epäformaalihin suhteisiin, kulissientakaisiin (ad hoc) sopimuksiin ja korruptioon pohjaavalla poliittisen eliitin keskinäisellä vallanjaolla ei ole yhtä osoitetta tai insituutiota. Koska kyseessä on toimintatapa, eräänlainen modus vivendi, on se kritiikin ja protestin kohteena huomattavasti abstraktimpi kuin virallisen Libanonin poliittisten instituutioiden kärki. Näin ollen vaatimukset yksittäisten ministereiden (vaikka esimerkiksi kyynelkaasun ja kumiluotien ampumisen ilmeisesti valtuuttaneen sisäministerin kohdalla tämä kenties onkin moraalisesti oikein) tai koko hallituksen erosta eivät edesauta toivottuja poliittisia uudistuksia. Näistä ensimmäinen on riittämätön saamaan aikaan pintapuolista syvempiä uudistuksia, siinä missä jälkimmäinen lähinnä pönkittää ongelmasta alunperin vastuussa olevaa sektaarista järjestelmää ja sen päätoimijoita. Kun kansallisen tason politiikan (ja samalla julkisten palveluiden) kulissitkin romahtavat, kasvaa uskontokuntien poliittisten johtajien valta omiensa keskuudessa entisestään, kiitos poliittisen järjestäytymisen vaihtoehtojen puutteen. Vaihtuvuuden kannalta hallituksen eroamista vaivaa myös eräs muotoseikka:  eron jälkeistä hallituksen muodostajaa on hankalaa nimetä, sillä protokollan mukaan tämän tekee presidentti, jonka virkaa tilapäisesti hoitaa nykyinen pääministeri Tammam Salam.

Poliittisten uudistusten kannalta onkin äärimmäisen tärkeää, että mikä tahansa kansalaisyhteiskunnan tuottama protestiliike lähtee vaatimuksissaan selkeistä ja saavutettavissa olevista tavoitteista. Näistä ensijaisia lähtökohtia ovat uuden presidentin valinta sekä parlamenttivaalien järjestäminen, istuvan parlamentin päätettyä viime vuonna pidentää omaa toimikauttaan äänestäjiä liiemmin vaivaamatta. Nämä pelkällään ovat tietenkin riittämättömiä uudistuksia, mutta tarjoavat minimitason lähtökohdan, jonka päälle kansalaisyhteiskunta toivon mukaan voi lähteä rakentamaan uusia vaatimuksia, joista totisesti pulaa ei löydy.

Libanonin valtiolliset instituutiot ja niiden kapasiteetti ovat eittämättä heikoissa kantimissa. Maan kansalaisyhteiskunnan aktivoituminen ei kenties saa optimistisiakaan vedonlyöjiä liikkeelle, mutta se edustaa joka tapauksessa suurimpia mahdollisuuksia molemmille maille suorittaa kipeästi kaivattuja uudistuksia. On syytä olla varovaisen toiveikas, unohtamatta kuitenkaan valtiotieteilijä Michael Suleimanin aiemminkin Ulkopolitistissa esiintynyttä kiteytystä, joka voisi aivan yhtä hyvin olla kirjoitettu 50 vuotta myöhemmin:

Parties in Lebanon do not meaningfully represent the interests of the population, a function which parties in a democratic system are supposed to perform. Because they are sectional-confessional in their strength and composition, they are not capable of aggregating interests on a national level.

-Michael Suleiman, Political Parties in Lebanon (1966)

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa