Jaa

Kansantalouden saavutusten näyttelyn paviljonki Moskovassa ei ole muuttunut.

Kansantalouden saavutusten näyttelyn paviljonki Moskovassa ei ole muuttunut. [Kuva: EYM]

Boris Nemtsovin salamurhan välitön seuraus oli hämmennys. Yhtäältä jatkuvasta epätietoisuudesta ja toisaalta virallisen linjan kivikasvoisesta toistosta on tullut pysyvin osa nyky-Venäjän poliittista järjestystä. Nemtsovin tapauksessa murhan motiivi ja tekijä ovat yhtä tiedossa tai pimennossa tänään kuin ne olivat viime lauantaina. Kysymysten esittämisestä tunnuttiin kuitenkin luovuttavan nopeasti. Vain kaksi päivää Nemtsovin murhan jälkeen Moskovassa marssi kymmenien tuhansien hiljainen massa. Muistomarssilla kannettiin uhmakkaasti iskulauseita, vaikka ne oli tapahtumaluvassa kielletty. Iskulauseet eivät kuitenkaan uhanneet yleistä järjestystä. Ne olivat kuin marssijat – vaisuja ja päättäväisiä kuitenkaan loukkaamatta ketään. “Emme pelkää.” “Emme unohda.” “Emme anna anteeksi.” Keneltä pelko ja anteeksianto kielletään, sitä ei tiedetä, tai ainakaan sanota.

Hiljainen kulkue heijastaa osaltaan sitä itsesensuuria, joka Venäjällä liian usein erottaa yksityisen kokemuksen julkisesta. Virallinen kertomus määrää sallitun julkisen kokemuksen – Nemtsovin murhan jälkeen odotettiin jännityksellä Kremlin virallista versiota tapahtumasta. Murhaa seuraavana päivänä tutkimuskomitea spekuloikin julkaisemassaan tiedonannossa laajasti ja perusteellisesti murhan mahdollisia motiiveja. Näiksi nimettiin maan vakauden horjuttaminen, ääri-islamistinen henkilökohtainen isku, Ukrainan sisäpolitiikka sekä Nemtsovin liiketoiminta ja yksityiselämä. Sanan ‘oppositio’ sijaan tiedotteessa kuvatiin “tahoja, jotka eivät pidättäydy käyttämästä mitään keinoja poliittisten päämääriensä saavuttamiseksi”. Poliittisen opposition olemassaoloa ei virallisessa tarinassa tiedosteta. Erilaisuus ja erimielisyys selitetään vaarallisena radikaalina aineksena. Keskiviikkona sisäministeriölle pitämässään puheessa presidentti Putin varoitti yhteiskunnassa yhä hienovaraisemmin ilmenevästä “ekstremismistä”, jonka tarkoitus on käännyttää erityisesti nuoria. On tuomittavaa, kun normaali poliittinen toisinajattelu ja aktivismi leimataan vaaralliseksi radikaaliksi toiminnaksi.

Jatkuva epätietoisuus poliittisena strategiana vaatii toimiakseen järkähtämättömän kivikasvoisen virallisen tarinan, mistä ei poiketa missään olosuhteissa, erityisesti niissä, jotka ensi katsomalta sitä vaatisivat. Occamin partaveitsen periaate, minkä mukaan yksinkertaisin selitys on usein paras, ei Venäjän politiikassa tunnu pätevän. Virallinen tarina on tosi, ja siitä poikkeavan on joko kadottava, myönnyttävä tai elettävä näkymättömässä marginaalissa. Perinteisesti näiden vaihtoehtojen hyväksymistä kutsutaankin venäläiseksi poliittiseksi fatalismiksi. Nemtsovin murhan yhteydessä tämä realiteettien hyväksyminen ilmeni opposition vähäisissä odotuksissa murhan tekijöiden vastuuseen saattamisesta. On tavallista, että todisteiden puuttuminen tekee uskottavan keskustelun mahdottomaksi. Nemtsovin tapauksessa opposition onnistui kuitenkin kiertää todistustaakan vaatimus pitäytymällä kokonaan murhan suoran vastuun osoittamisesta. Kohdistamalla syytökset suoran vastuun sijaan Kremlin epäsuoraan poliittiseen vastuuseen, jolloin Kremlin polarisoiva äärikansallinen pelon politiikka on sallinut väkivallan ja jopa kannustanut siihen, opposition on onnistunut jatkaa ja jopa hallita keskustelua.

Syyllisiä epäillään – taas

Boris Nemtsovin murha oli itsessään täysin odottamaton ja monella tapaa käsittämätön teko. Toisaalta tutkimuskomitean ajamat teoriat murhan motiiveista olivat täysin odotettavissa ja edustivat viimeisen 15 vuoden kehitystä esitetyistä valtion vihollisista.

2000-luvun alussa valtion vihollisia olivat tšetšeenit ja oligarkit. Virallisen kertomuksen mukaan Venäjää uhkasi sen federaation hajoaminen itsenäisyyttä tavoittelevien murhanhimoisten ääri-islamistien käsissä, ahneiden oligarkkien köyhdyttämänä. Moskovan kerrostaloräjäytykset, jotka FSB:n uskotaan järjestäneen, ja Beslanin koulukaappaus toivat tšetšeenien ja ääri-islamin uhan kaukaa Kaukasiasta lähelle kansalaisia, koteihin ja kouluihin ympäri Venäjän. Alueiden autonomiaa rajoitettiin ja presidentin valtaoikeuksia laajennettiin. Mihail Hodorkovskin oikeudenkäynti teki oligarkeista ja hänestä erityisesti syntipukin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiselle taloudelliselle kurimukselle, ja hänen tuomionsa sekä useiden oligarkkien pako ulkomaille lisäsivät kannatusta talouden keskitetylle julkiselle kontrollille.

2000-luvun puolivälissä suhteet länsimaihin kylmenivät ja valtion viholliset tulivat USA:sta ja Iso-Britanniasta. Virallinen kertomus pelkäsi länsimaiden yrittävän hajottaa Venäjän “demokraattisin” keinoin. Ukranian ja Georgian värivallankumoukset sekä EU:n ja Naton laajeneminen Itä-Eurooppaan entisen Neuvostoliiton alueelle koettiin erityisen uhkaavina ja ulkovaltojen tiedustelupalvelujen järjestäminä. Antipatia Iso-Britanniaa kohtaan oli jo kasvanut oligarkkien ja oppositiopoliitikkojen sekä entisten FSB-agenttien turvapaikkana. Lopullisesti se tahriintui kiviskandaalissa, kun Britannia jäi kiinni vakoilusta ja demokratiaa tukevien kremlinvastaisten kansalaisjärjestöjen salaisesta rahoittamisesta. Nämä uhkakuvat mahdollistivat median ja opposition valtiollisen kontrollin, sekä demokratialiikkeiden ja kansalaisjärjestöjen demonisoinnin “ulkomaisina agentteina”. Georgian sota 2008 oli Venäjän uuden ulkopoliittisen doktriinin symboli ja osoitus “venäläisen maailman” rajoista.

2010-luvulla sisä- ja ulkopolitiikka ovat Venäjällä sulautuneet yhteen valtion vihollisia etsittäessä. Imperialistista valtaa perustellaan erityisellä euraasialaisella identiteetillä, jonka suojelija Venäjä on. Venäjän päävihollisia ja yleisimpiä pahanteosta epäiltyjä ovat ääri-islamistit (erityisesti Kaukasiassa), kaikenlaiset ekstremistit (kts. yllä), venäläistä maailmaa uhkaavat fasistit ja “bandiitit” (länsirajoilla), länsivaltojen tiedustelupalvelut, korruptio ja “rosvot”, sekä seksuaalivähemmistöt tai muut “perinteisistä venäläisistä arvoista” poikkeavat.  Näyttää, että talouskasvun hidastuttua Kreml on ajautunut vallan oikeutuksessa ahtaalle, ja vakautta haetaan taloudellisten kannustimien sijasta eriävien intressien tukahduttamisella, äärinationalistisella yhteishengellä, uskonnolla ja erilaisuuden syntipukittamisella.

Viimeisen vuoden aikana informaation aseellistamisesta Kremlin vallan välineenä on kirjoitettu usein ja hyvin. Kremlin politiikka täysipäiväisenä propagandana ja tahallisena postmodernina epätodellisuutena on laajasti hyväksytty, ja sitä on vauhdittanut entisen nykytaiteilijan, kirjailijan ja oligarkkeja brandanneen mainosmiehen Vladislav Surkovin rooli strategian ideologina. Sivustakatsojana etsimme politiikasta järkeä järjettömyytenä, koska ajatus sen vilpittömyydestä on liian pelottava. Tässä jatkuvasti muuttuvassa politiikan esityksessä on vaikea arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Onneksi kuitenkin voimme kurkistaa Kremlin sielunmaisemaan emme politiikan, vaan sen ajaman kulttuurin kautta.

Venäjän kulttuuriministeriö julkaisi viime viikolla listan valtionrahoitteisille elokuville hyväksytyistä aiheista vuodelle 2015. Valtion rahoitusta havittelevien elokuvaprojektien on käsiteltävä kulttuuriministeriön vuosittain ennaltamääräämiä aiheita. Tämä kulttuurin avoimesti politisoiva prosessi on vuodelta 2012, jolloin kulttuuriministeriö otti elokuvarahaston haltuunsa.

Hyväksyttyjen teemojen listalla on tänä vuonna pääasiassa perinteisiä, patrioottisia ja historiallisia aiheita. Näitä ovat muun muassa Venäjän imperialistinen historia, Neuvostoliiton synty ja hajoaminen, Venäjän voittoisat sodat ja sotapäälliköt, sekä kirjallisuuden suurteokset ja neuvostoajan klassikoiden jatko-osat. Teemoissa venäläisyys näyttäytyy menestyksenä töissä ja sodassa – korruptiosta, rikollisuudesta tai kehitysvammaisuudesta huolimatta. Tähän Venäjään kuuluu monta kansallisuutta, ja on kuulunut jo tuhannen vuotta. Teemojen kuvaamien venäläisten menestystä kannattelevat vahvat perhearvot.

Kulttuuriministeriön hyväksymät teemat 2015:
1. Menestystarinat (teollisuuden, yrittäjyyden tai yhteiskunnallisen työn alalla)
2. Krim ja Ukraina Venäjän tuhatvuotisessa historiassa
3. Venäjän sotilaallinen kunnia (voitot ja voittajat)
4. Kirjallisuus elokuvissa: klassikkoteokset nykyaikaisina elokuvina
5. Aikamme sankarit korruption ja rikollisuuden vastaisessa taistelussa
6. Rajaton yhteiskunta: itsensä toteuttaminen kehitysvammaisena
7. Vuosipäivät: 100 v. 1917 tapahtumista, 25 v. elokuun 1991 vallankaappausyrityksestä
8. Perhearvot yhteiskunnan perustana
9. Venäjä – monikansallinen maa

Kremlin politiikka saattaa perustua jatkuvan epätietoisuuden ylläpitämiselle. Tämän listan perusteella seuraavien vuosien politiikka näyttäytyy kuitenkin hyvin ennustettavana. Voimme vain arvailla tulemmeko näkemään neuvostoajan jatko-osan. Varmaa on, että teos on klassikko, jo syntyessään.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa