Jaa

markka

 

Eduskuntavaalien lähestyessä The Ulkopolitist pohtii kuinka paljon ulkopolitiikasta kannattaa maksaa. Kannattaako pienen Suomen ylipäätään yrittää vaikuttaa nopeasti muuttuvaan eurooppalaiseen ja globaaliin viitekehykseen? Siitä huolimatta, että eräät tahot – kuten esimerkiksi Mikkelin torilla EU-lipun polttaneet Perussuomalaisten Nuoret – ovat asioista eri mieltä, niin aktiivinen ulkopolitiikka on pitkällä tähtäimellä halpaa lystiä. Tämä kirjoitus käy läpi sitä, kuinka Suomi käyttää rahaa ulkopolitiikkaan, ja onko tässä parantamisen varaa. Erityisesti perinteinen diplomatia ja sitoutuminen kansainvälisiin järjestöihin voivat auttaa pientä valtiota ennaltaehkäisemään kalliita riskejä. Pitemmällä aikavälillä oikeanlaiset panostukset koulutukseen auttavat pärjäämään muuttuvassa maailmassa. Lyhyen tähtäimen hintalapun lisäksi kannattaa pitää mielessä ulkopoliittisien ratkaisujen inhimillinen hinta.

Vaikka ulkopolitiikalle on tietysti vaikeaa laittaa yksiselitteistä hintalappua, valtion talousarvioesitystä selailemalla voi päästä jonkinlaiseen käsitykseen siitä, miten Suomi käyttää rahaa ulkosuhteisiin. Valtio käyttää noin 53 miljardia euroa vuonna 2015 (joista 4,5 rahoitetaan velanotolla). Julkinen sektori on paljon tätä summaa suurempi johtuen siitä, että kunnat ovat vastuusta suuresta osasta koulutus- ja terveyspalveluita. Tätä taustaa vasten suurin ’ulkopoliittinen’ menoerä on sotilaallinen maanpuolustus (2291 milj.). Toiseksi suurin on Euroopan unionin jäsenmaksut (2015 milj.), joista suurimman osan Suomi saa takaisin erilaisina tukina. Kolmanneksi suurin menoerä koostuu kehitysyhteistyöstä (811 milj.). Itse ulkoministeriön ja lähetystöjen pyörittäminen maksaa ainoastaan 277 miljoonaa. Onko tämä sitten aivan liikaa?

Puolustusmenot tuntuvat olevan ainoa budjetin kohta, joiden pitämisestä nykyisellä tasolla tuntuu olevan konsensus (vasemmistoliittoa lukuun ottamatta) kaikkien puolueiden kesken. Tämä on ymmärrettävää Ukrainan kriisin seurauksena. Voidaan kuitenkin kysyä, onko rahan käyttäminen perinteisen suuren reserviläisarmeijan ylläpitämiseen tehokkain tapa ennaltaehkäistä Suomeen kohdistuvan poliittisen tai sotilaallisen painostuksen riskiä. Ukrainassa käytävän hybridisodan kaltaisiin uusiin uhkakuviin varautuminen edellyttää sekä korkeamman valmiuden joukkoja että parempaa tiedustelua ja tiedotusta. Esimerkiksi Charly Salonius-Pasternak on kirjoittanut korkeamman valmiuden joukkojen ja modernien asejärjestelmien merkityksestä. Myös Naton Euroopan joukkojen varakomentaja Adrian Bradshaw on korostanut nopeamman valmiuden joukkojen ja Venäjän propagandaan vastaamisen merkitystä Venäjään liittyvien uhkakuvien ennaltaehkäisyssä. Toisin kuten Giorgij Alafuzoff on  todennut, lienee selvää, että Nato-jäsenyys parantaisi suomalaisen tiedustelun laatua antamalla varmemman pääsyn vertailla omia havaintoja isompien länsimaiden laajempaan tilannekuvaan. Nato-jäsenyyden hinta –noin 40 miljoonaa– on perin mitätön lisä yli kahden miljardin euron puolustusmenoihin. Jos Nato-jäsenyys auttaa ennaltaehkäisemään Suomeen kohdistuvan sotilaallisen kriisin riskiä, täytyy laskutoimituksessa ottaa huomioon sotilaallisen kriisin valtava taloudellinen ja inhimillinen hinta. Ukrainan kriisissä on kuollut jo ainakin 5000 ihmistä.

Kehitysyhteistyöhön käytettävät määrärahat (811 milj.) ovat tippuneet 10 % viime vuodesta. Samoin kriisinhallintaan käytettävät rahat (52 milj.) ovat pudonneet 29%, ja sotilaalliseen kriisinhallintaan (38 milj.) 38%. Ajatus rauhanturvaamisen suurvallasta vaikuttaa olevan olemassa ainoastaan suomalaisessa nostalgiassa (kannattaa myös muistaa että leikkaukset kriisinhallintaan ja ulkomailla harjoitteluun vaikuttavat puolustusvoimien yhteistoimintakykyyn). Vaikka kehitysyhteistyön tuloksellisuutta voi aiheellisesti kritisoida ja lienee selvää, että tehostamisen varaa löytyy, peruslähtökohtaa on vaikea kyseenalaistaa – Suomen vauraana valtiona on kannettava vastuuta ja autettava köyhemmissä maissa asuvien ihmisten olojen parantamisessa. Kehitysyhteistyöhön käytettävät varat ovat murto-osa Suomen sisällä tapahtuvista sosiaalisista tulonsiirroista. Suomi käyttää ainoastaan 61 miljoonaa vastaanottokeskuksiin ja turvapaikanhakijoiden tukiin vuonna 2015. Syyrian sisällissodan jatkuessa viidettä vuotta, ja ottaen huomioon, että Ruotsi on ottanut monenkertaisesti vastaan pakolaisia Syyriasta, kannattaa ehkä muistaa että yli 80 000 suomalaislasta pääsi ulkomaille sotaa pakoon.

Kannattaako Suomen käyttää peräti kaksi miljardia euroa vuodessa Euroopan unionin jäsenmaksuun siitä huolimatta, että suurin osa rahasta tulee takaisin Suomeen erilaisina siirtoina? Jos perussuomalaisten nuoria on kuunteleminen niin ei, koska vallan keskittäminen epäonnistuu, näin kävi esimerkiksi natsi-Saksan ja Neuvostoliiton. Kaikista heikkouksistaan ja epäonnistumisistaan huolimatta Euroopan liberaali integraatio on ollut valtava menestystarina. Eikä ole sattumaa, että nykyisen EU:n edeltäjä Euroopan hiili- ja teräsyhteisö sekä Nato perustettiin natsi-Saksan aloittaman sodan jälkimainingeissa Neuvostoliiton varjossa. Ei ole myöskään sattumaa, että Viro ja muut kommunismista vapautuneet itä-Euroopan valtiot liittyivät niin innokkaaksi osaksi EU:ta ja Natoa. Kansainväliset järjestöt eivät keskitä valtaa vaan sitovat niiden vahvimmat jäsenvaltiot –Saksan ja Yhdysvallat– osaksi poliittista päätöksentekojärjestelmää, joka perustuu kansainväliselle oikeudelle. Aikana, jolloin Eurooppa on jakaantunut entistä selvemmin liberaaliin länsi-eurooppalaiseen malliin sekä vallan keskittämiseen perustuvaan Venäjän poliittiseen malliin, EU:n jäsenmaksu on halpa kustannus. Varsinkin, kun EU on myös Suomen nykyisen turvallisuuspoliittisen mallin keskeisin institutionaalinen pilari.

Perinteinen diplomatia –johon kansainvälisissä järjestöissä vaikuttaminen ja niiden jäsenmaksujen maksaminen kuuluu– on paras ja kustannustehokkain tapa pienelle valtiolle ennaltaehkäistä kalliita ulkopoliittisia riskejä. Ulkoministeriön pyörittäminen maksaa ainoastaan noin 277 miljoonaa tänä vuonna. Ulkomaanedustustojen lakkauttaminen voi johtaa ulkopoliittista päätöksentekoa tukevan tiedon heikentymiseen. Esimerkiksi entisen Neuvostoliiton alueella Suomella on edustustot ainoastaan Baltian maissa, Venäjällä, Ukrainassa ja Kazakstanissa. Toisaalta Suomella on edelleen edustustot kaikissa Euroopan unionin jäsenvaltioissa siitä huolimatta, että suuri osa päätöksenteosta on keskittynyt Brysseliin. Ulkoministeriö ei kuitenkaan saa olla ainoa tiedonlähde ulkopoliittiselle päätöksenteolle. Suojelupoliisin uudistaminen siviilitiedustelupalveluksi auttaisi parantamaan ulkopoliittista tilannekuvaa ja vastaamaan uudenlaisiin uhkakuviin. Ulkopoliittinen instituutti, jonka tarkoituksena on tuottaa soveltavaa kansainvälisen politiikan tutkimusta ja jonka tutkijoiden kritiikki on onnistunut ärsyttämään ulkoministeriä viime aikoina, maksaa veronmaksajille vuosittain alle neljä miljoonaa euroa. Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitos maksaa vielä vähemmän.  Yleisradion venäjänkieliset uutiset ovat halpa investointi tiedotustoimintaan.

Pidemmällä aikavälillä koulutukseen käytettävä raha mahdollistaa ulkopolitiikan, joka kykenee reagoimaan odottamattomiin muutoksiin. Jos Suomi jämähtää menneeseen, niin sekä taloudellinen että sosiaalinen lasku tulee olemaan suuri. Kielten opetuksen pohjoismaisesta ja eurooppaisesta kuplasta tulisi päästä vähitellen eroon. Ruotsin kielen valinnaisuus vapauttaisi rajallisia resursseja sellaisten kielten opiskeluun, jotka avaavat kokonaisia uusia kulttuurialueita Pohjois-Euroopan ulkopuolelta; esimerkiksi venäjä, arabia, kiina, espanja ja ranska. Suomalainen korkeakoulutus kaipaisi laajalti levinneiden eurooppalaisten vaihto-ohjelmien lisäksi enemmän malleja, jotka kannustaisivat suomalaisia opiskelemaan tutkintoja ulkomailla ja palaamaan kotimaahan työskentelemään. Yksityiset toimijat vaikuttavat olevan tässä julkista sektoria kaukonäköisempiä. Samanaikaisesti suomalaisia yliopistoja tulisi kansainvälistää tarjoamalla enemmän opetusta englanniksi. Pätevien ulkomaalaisten työllistyminen on edelleen liian hankalaa Suomessa.

Vaikka Suomenlinnan kuninkaanportissa lukeekin, että jälkimaailman on syytä seistä omilla jaloillaan eikä luottaa vieraan apuun on hyvä pitää mielessä että linnoitus rakennettiin Ranskan taloudellisen tuen avulla. Suomalaisten sivistys, vauraus ja turvallisuus on rakentunut kanssakäymiselle ulkomaailman kanssa aina Pohjanmaan 1700-luvun tervanviennistä lähtien. Tämä ei ole muuttumassa, ja aktiivinen ulkopolitiikka on hintansa väärti. Useat kiivasta keskustelua herättävät ulkopoliittiset kysymykset –potentiaalinen Nato-jäsenyys, osallistuminen kriisinhallintaan, pakolaisten vastaanottaminen– ovat itse asiassa kovin pieniä budjettivaikutuksiltaan. Maailma, jossa asiat hoidetaan kansainvälisissä järjestöissä ja heikompia autetaan voimapolitiikan sijaan, mahdollistaa vapaakaupan ja pienen valtion hyvinvoinnin.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa