Jaa

China Shipping Container Linesin alus Egyptin rannikolla (Oliver Gartmann, flickr)

China Shipping Container Linesin alus Egyptin rannikolla (Oliver Gartmann, flickr)

Matti Puranen on juuri valmistunut maisteriksi valtio-opista (YTM) ja yleisestä historiasta (FM)
Jyväskylän yliopistosta. Hän on erikoistunut opiskeluissaan Aasian ja erityisesti Kiinan asioihin.

Islamilaisen valtion esiinmarssi on vuoden 2014 merkittävimpiä ja näkyvimpiä maailmanpoliittisia tapahtumia. Länsimaat ovat olleet niin sanotusti ”puun ja kuoren välissä” suhtautumisessaan Irakin ja Syyrian kiristyneeseen tilanteeseen, ja erityisesti Yhdysvalloilta on odotettu suurempaa panosta alueen rauhoittamiseksi. Suurvalloista matalinta profiilia on pitänyt kuitenkin Kiina, joka on IMF:n tuoreiden laskelmien mukaan noussut ostovoimakorjatulla BKT:lla mitattuna jo peräti maailman suurimmaksi taloudeksi. Kiinan puolustusmenot (188 miljardia USD vuonna 2013) ovat myös kohonneet maailman toisiksi suurimmiksi, jättäen kolmanneksi sijoittuvan Venäjän (87,8 miljardia USD vuonna 2013) selkeästi taakseen. Yhdessä nämä ”kovan vallan” mittarien lukemat vahvistavat Kiinan aseman tärkeimpien globaalien suurvaltojen kerhossa, mutta yhä merkittävämpi kansainvälinen status ei ole juuri näkynyt ”vastuulliseksi suurvallaksi” itseään tituleeraavan Kiinan ulkopolitiikassa. Kiina on pitänyt Irakin ja Syyrian tapahtumien suhteen hyvin matalaa profiilia ja ilmaissut lähinnä varovaisesti kannattavansa terrorismin vastaisia toimia.

Kiinan vaitonaisuus ja hillitty suhtautuminen Isiksen vastaiseen taisteluun on sikälikin eriskummallista, että Lähi-idästä on vähitellen kehittynyt Kiinalle hyvin merkittävä alue. Kiinan nopean talouskasvun ylläpitäminen vaatii hirmuisia, ja alati kasvavia määriä energiaa, ja Kiinan tuontiöljystä jopa puolet tulee nykyään Lähi-idästä. Kiina on myös ohittanut Yhdysvallat Lähi-idän suurimpana öljyntuojaa, ja sillä on Lähi-itään suuntautuneiden investointiensa vuoksi huomattavasti enemmän kiinni alueen turvallisuuskehityksessä jo pelkästään taloudellisten intressiensä vuoksi. Voitaneenkin hyvin sanoa, että jos jonkun suurvallan tulisi olla Lähi-idän tilanteen suhteen ”vastuullinen” ja kiinnostunut, olisi se nimenomaan Kiina.

Miksi ”vastuullinen suurvalta” sitten jättäytyy taka-alalle? Kiinan ulkopolitiikan selkärangan on myös Lähi-idässä jo pitkään muodostanut niin sanottu puuttumattomuuspolitiikka, jonka mukaan valtioiden sisäisiin asioihin ei tule puuttua missään olosuhteissa. Kiina ei myöskään omien sanojensa mukaa halua levittää omaa järjestelmäänsä ja ideologiaansa, kuten ”hegemoniseksi” ja ”interventionistiseksi” parjaamansa Yhdysvallat. Virallisen retoriikkansa mukaan Kiinan tähtäimessä on paremminkin harmoninen maailma, jossa erilaisten kulttuurien ja poliittisten järjestelmien tulee voida kukoistaa rauhanomaisesti rinnakkain.

Interventioiden ja oman kehitysmallinsa tuputtamisen sijaan aiemmin vallankumouksellisesti hurmoksellinen Kiina tekeekin nykyään pragmaattisesti taloudellista yhteistyötä valtioiden ideologiaan ja poliittisen järjestelmän luonteeseen katsomatta. Se on veljeillyt sujuvasti myös diktatuurien kanssa (esimerkiksi Zimbabwe, Sudan), jotka ovat länsimaiden mustalla listalla räikeiden ihmisoikeusrikkomustensa vuoksi. Oikeastaan ainoa ideologinen kysymys, josta Kiina on ulkosuhteissaan millään tavoin kiinnostunut, on suhtautuminen Taiwaniin, ja Taiwanin tunnustavat valtiot saavatkin päälleen kaikki Kiinan käytössä olevat painostus- ja patoamiskeinot täydessä ankaruudessaan.

Myös Lähi-idässä Kiina on pyrkinyt olemaan kaikkien osapuolien ystävä. Vaikka se kallistuu esimerkiksi Israelin ja Palestinan välisessä konfliktissa Palestiinan puolelle, on sillä samalla toimivat suhteet ja kukoistavaa kauppaa myös Israelin kanssa. ”Arabikevään” myötä Kiinan ambivalentti puuttumattomuuslinja on näkynyt erityisesti Syyriassa, jossa Kiina on yhdessä Venäjän kanssa vastustanut viimeiseen asti ulkovaltojen puuttumista Syyrian sisällissotaan. Kiina on ehdottanut sotilaallisen väliintulon sijaan epämääräistä ”poliittista ratkaisua” ja ”Syyrian kansan tahdon kunnioittamista”, ja kritisoinut länsimaiden politiikkaa näköalattomaksi. Politiikan taustalla on erityisesti puuttumattomuuspolitiikka ja pyrkimys neutraaliuteen, mutta myös pelko ”arabikevään” laajenemisesta: Kiinaa hallitseva kommunistinen puolue ei yksinkertaisesti voi antaa siunaustaan keskushallinnon vastaisille vallankumouksellisille liikkeille.

Kiinan mutkaton Lähi-idän politiikka on toiminut pitkään varsin hyvin. Poliittisesti ja kulttuurisesti räjähdysherkän alueen vakauttamisen ja sotimisen on hoitanut Yhdysvallat, joka on kerännyt myös kaiken PR-loan harteilleen. Samaan aikaan Kiina on voinut nauttia Yhdysvaltain ”turvallisuustakuiden” hedelmistä: esimerkiksi vuoden 2003 Irakin sodan jälkeen se on sijoittanut Irakiin yli 10 miljardia US dollaria, ja Irakista on kehittynyt Kiinan viideksi tärkein tuontiöljyn toimittaja. Joidenkin irvileukojen esittämät väitteet, joiden mukaan Kiinaa tulee jopa pitää Irakin sodan todellisena voittajana, eivät ole selvästikään tyystin tuulesta temmattuja. New York Timesin haastattelussa elokuussa myös Yhdysvaltain presidentti Barack Obama kutsui Kiinaa ”vapaamatkustajaksi”, joka on hyötynyt Yhdysvaltain vakauttavasta läsnäolosta Lähi-idässä jo 30 vuoden ajan.

”Vapaamatkusteluun” on kuitenkin tulossa muutoksia kun liuskeöljyvallankumoustaan läpi käyvä Yhdysvallat on vähitellen siirtämässä ulkopolitiikkansa painopistettä Lähi-idästä Itä-Aasiaan. Yhdysvallat on yhä vähemmän riippuvainen Lähi-idän tuontiöljystä, eikä ole siten enää myöskään yhtä kiinnostunut alueen turvallisuuden takaamisesta. Kiinan riippuvuus Lähi-idän öljyyn sen sijaan kasvaa jatkuvasti. Lähi-idän epävakaus ja islamilainen valtio eivät kuitenkaan uhkaa ainoastaan Kiinan energiansaantia ja investointeja Irakin öljykenttiin, sillä myös Kiina kärsii kansainvälisen terrorismin seurauksista. Kiinalainen media säikähti pahanpäiväisesti elokuussa, kun Isisiä johtava Abu Bakr Al-Baghdadi julisti Kiinankin lukeutuvan Isisin vihollisiin, sillä Kiina ”sortaa muslimien oikeuksia”. Syksyn 2014 kuluessa Irakista on myös kantautunut yhä enemmän ja enemmän uutisia Isiksen riveihin liittyneistä kiinalaisista taistelijoista. Lähi-idässä muhiva terroristivaltio, joka levittää jihadistisesta ideologiasta hurmioituneita terrorisolujaan kaikkialle maailmaan on Xinjiangin uiguuriterroristien iskuista jo valmiiksi kärsivälle Kiinalle hyvin relevantti uhka.

Kuinka siis käy puolueettomuuspolitiikalle kun Islamilaisen valtion parrakkaat jihadistit marssivat kohti Kiinan miljardi-investointeja ja inspiroivat Kiinan omia uiguuriterroristeja uusiin veritekoihin? Olisiko Kiina viimeinkin ottamassa omaa suurvalta-asemaansa paremmin vastaavan ja vastuullisemman roolin Lähi-idän tapahtumiin? Joitain merkkejä puuttumattomuuspolitiikan pehmenemisestä on ollut nähtävissä jo ennen Isiksen nousuakin. Kiina esimerkiksi ”hyväksyi” länsimaiden vuoden 2011 intervention Libyaan Muammar Gaddafin kukistamiseksi äänestämällä tyhjää YK:n turvallisuusneuvostossa, ja Kiinan merivoimat ovat osallistuneet merirosvojen vastaisiin sotilasoperaatioihin Somalian aluevesillä. Molemmissa tapauksissa raja intervention ja ”puuttumattomuuden” välillä on hyvin häilyvä.

Kiinan suhtautuminen on ollut varovaisen myönteistä myös Yhdysvaltain ja sen johtaman liittouman aloittamiin ilmaiskuihin Irakissa. Kiina haluaa kuitenkin esittää Isisin vastaiset toimet puuttumattomuuslinjansa mukaisena terrorismin vastaisena operaationa – ei niinkään sotilaallisena interventiona toisen valtion alueelle. Irakin ja Syyrian tilanteen kiristymisen vaikutukset näkyvätkin epäilemättä ensisijaisesti Kiinan sisäpolitiikassa, sillä hyväksymällä Yhdysvaltojen toimet Kiina saa ikään kuin mandaatin kiristää entisestään omia terrorinvastaisia toimiaan Xinjiangissa.

Kiinan Syyrian ja Irakin politiikkaan on tuskin odotettavissa äkkinäistä muutosta, eikä Kiina tule osallistumaan Isisin vastaisiin iskuihin vastaisuudessakaan. Se korkeintaan jatkaa varovaista taloudellista tukeaan Irakin hallitukselle, mutta kannattaa yhä poliittisesti myös Bašar al-Assadin hallintoa, mikä pitää Syyrian sisällissodan asemalinjat entisellään. ”Vastuullinen suurvalta” seurannee siis Lähi-idän tilannetta taka-alalta, ja mikäli kriisi eskaloituu voi se aina heristää sormeaan ja tuomita länsimaiden ”interventionistisen” politiikan hedelmät kuten aina ennenkin. Mikäli tilanne taas rauhoittuu ja Isis saadaan kukistettua, vaikuttaa Kiina seisoneen johdonmukaisesti puuttumattomuutensa linjalla – ketään provosoimattomana harmonian rakentajana.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa