Jaa

Ainakin jotkut palestiinalaiset uskonevat olevansa olemassa. Kuva: Timo R. Stewart

Ainakin jotkut palestiinalaiset uskonevat olevansa olemassa. Kuva: Timo R. Stewart

Toisille otsikko kuulostanee kompakysymykseltä, toisille taas terävältä oivallukselta Lähi-idän poliittisesta tilanteesta. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat esimerkiksi muutamat The Ulkopolitistin Facebook-sivuilla tai artikkeleiden loppuun kommentteja jättäneet ja useat yleisötilaisuuksissa kohtaamani henkilöt. Vastaavia väitteitä löytyy helposti suomalaisesta blogosfääristä ja verkkojulkaisujen kommenttipalstoilta. Kyseessä ovat nykyisin ainakin Suomessa varsin marginaaliset, vaikkakin äänekkäät ryhmät. Niiden skeptisyyden perusteet tarjoavat silti hyvin mielenkiintoisen ikkunan Lähi-idän konfliktin hahmottamiseen uskonnollisnationalistisesta viitekehyksestä käsin. Mistä jo pääosin päättyneessä kiistassa palestiinalaisten olemassaolosta on oikeastaan kyse ja miten väitettä voi arvioida?

Ensin pari sanaa demografiasta: Jordanvirran ja Välimeren välissä asuu lähes 13 miljoonaa ihmistä. Heistä 8.3 miljoonaa on Israelin kansalaisia ja näistä 1.7 miljoonaa lasketaan Israelin väestölaskennassa ”arabeiksi”. Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa asuu lisäksi noin 2.7 miljoonaa ja Gazan kaistalla n. 1.7 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole Israelin valtion kansalaisuutta. Palestinian Central Bureau of Statisticsin (PCBS) väestöluvuista on käyty jonkin verran debattia, mutta kukaan ei sentään kiistä tämän arabiankielisen väestön olemassaoloa sinänsä. Kiistassa on kyse heidän identiteetistään, siitä ovatko he kansa ja mitä tämä status tarkoittaa.

Varhaisten sionistien iskulauseena oli ”maa ilman kansaa kansalle ilman maata”. Välimeren itäperukassa asuvat ihmiset oli Euroopasta katsoen toki mahdollista unohtaa ja ohittaa. Sen sijaan Palestiinaan muuttaneet varhaiset sionistit eivät voineet olla huomaamatta olevansa vähemmistö, joka kilpaili samasta maasta siellä jo valmiiksi asuvan paikallisen väestön kanssa. Britannian mandaatin aikana 1900-luvun alkupuoliskolla alueen tilanne nähtiinkin yleisesti kahden kansallisen liikkeen kilpailuna. Tämän heijastuksena YK:n jakoehdotus perustui Palestiinan jakamiseen kahteen kansallisvaltioon. Tuohon aikaan ”palestiinalaisella” – silloin kun termiä ylipäätään käytettiin – ei kuitenkaan viitattu ensisijaisesti arabeihin vaan yleisesti Palestiinan mandaatin asukkaisiin. Suomessakin puhuttiin esimerkiksi 1940-luvulla yleisesti ”arabeista” tai ”arabialaisista”, ei koskaan ”palestiinalaisista”.

Vuonna 1948 Israelin itsenäistyminen, Palestiinan arabiyhteisön totaalinen tappio sodassa, pakolaisongelman syntyminen (virallisesti Palestine refugees ei Palestinian refugees) ja Palestiinan rippeiden (Länsiranta ja Gazan kaista) joutuminen Jordanian ja Egyptin miehittämiksi asetti kysymyksen arabien kansallisvaltiosta Palestiinassa taka-alalle. Arabimaailmassa oli nosteessa panarabismi, joka oli laajempien kokonaisuuksien nationalismia ja pyrki periaatteessa yhdistämään myös olemassa olevia arabivaltioita toisiinsa. Vasta vuosien 1967 ja 1973 sotien jälkeen aloite siirtyi tappion kärsineiden arabivaltioiden ja sittemmin hiipuneen panarabismin ideologian käsistä niille pakolaisille, joilla oli juuret Palestiinassa. Nämä olivat PLO:n (Palestine Liberation Organization) nousuvuosia. Se teki kysymyksen palestiinalaisuudesta taas ajankohtaiseksi.

Samasta maasta kilpailevat nationalismit olivat parinkymmenen vuoden tauon jälkeen taas kasvokkain. Tällä kertaa Israelin valtio oli olemassa olevaa todellisuutta ja Palestiinan arabien edustajat elivät maanpaossa. He alkoivat kuitenkin puhua itsestään yhä selkeämmin palestiinalaisina erotukseksi jordanialaisista, egyptiläisistä ja libanonilaisista. Kyseessä oli silti prosessi, joka kilpaili yhä panarabismin kanssa. Tästä kertoo esimerkiksi erään ba’athilaista panarabismin ideologiaa edustavan PLO:n alajärjestön (As-Sa’iqa) edustajan, Zuheir Mohsenin, hollantilaiselle lehdelle vuonna 1977 antamaan haastattelu, jossa hän sanoi ”palestiinalaisuuden” olevan vain taktinen temppu. Kyseinen ”paljastus” kuuluu palestiinalaisten olemassaoloa epäilevien vakiolainauksiin.

Se, että Mohsen sanoi näin, ei tietysti todista mitään suuntaan tai toiseen, mutta asia haluttiin nähdä juuri samoin myös Israelissa. Pääministeri Golda Meir lausui tunnetusti vuonna 1969 ”ei ole olemassa palestiinalaista kansaa”. 1960- ja 1970-luvulla tämä kuvasi Israelin työväenpuolueen logiikkaa konfliktin ratkaisun etsinnässä. Esimerkiksi Yigal Allonin nimeä kantava suunnitelma olisi antanut osia Israelin vuonna 1967 miehittämästä Länsirannasta takaisin sitä aiemmin miehittäneen Jordanian haltuun, koska ”Jordania on Palestiina”. Palestiinalaiset nationalistit taas halusivat korostaa  kansallisen olemassaolonsa ja identiteettinsä pitkää historiaa, samaan tapaan kuin nationalistit kaikkialla.

Ratkaiseva muutos identiteettikysymyksen käsittelyn suhteen tapahtui vasta ensimmäisen intifadan (1987–1993) jälkeen Oslon sopimuksen ja PLO:n tunnustamisen yhteydessä. Israelin ja Jordanian rauhansopimus seuraavana vuonna sulki Jordania-option ratkaisuna Länsirannan tilanteeseen. Israelin hallitus ymmärsi joutuvansa ratkaisemaan konfliktinsa suoraan miehitettyjen alueiden asukkaiden kanssa. Nämä mielsivät itsensä tähän mennessä nimenomaan palestiinalaisiksi ja sittemmin myös Israelissa on ryhdytty puhumaan varsin laajalti ja luontevasti palestiinalaisista. Suurimpana poikkeuksena on Israelin poliittisen kentän oikea laita, jossa viitataan mieluummin ”arabeihin” ja halutaan estää palestiinalaisvaltion syntyminen. Muutoin palestiinalaisten kansallisvaltiolle on ainakin periaatteessa Israelin juutalaisten keskuudessa yhä edelleen enemmistön kannatus.

Palestiinalaisten kansallisen olemassaolon kiistäminen liittyykin nimenomaan kysymykseen heidän oikeudestaan valtioon. 1700-luvun lopulla Amerikoissa, 1800-luvulla Euroopassa ja sen jälkeen koko maailmassa kukoistukseen puhjennut nationalismi näkee maailman jakaantuneen kansoihin, jotka ansaitsevat omat itsenäiset valtionsa. Kaikki kansoiksi lasketut (kieli)yhteisöt eivät ole sellaista saavuttaneet, mutta nationalismin silmin itsenäisyyteen pyrkiminen näyttäytyy sinänsä oikeutetulta tavoitteelta. Suomalaiset ovat kansa, siksi suomalaisten kamppailu itsenäisyydestä oli oikeutettu ja itsenäisyyspäivää on syytä juhlia. Tämän ajattelun mukaan palestiinalaisten statuksesta kansana riippuvat myös heidän oikeutensa omaan kansallisvaltioon.

Nationalismissa on taipumusta nähdä kansat ellei ikuisina niin ainakin hyvin vanhoina yksikköinä. Historioitsijan näkökulmasta tämä sisältää usein anakronismeja, 1800-luvun käsitteiden siirtämistä aikakausille, joille ne eivät kuulu. Suomen suhteen tämä näkyy selvästi puheissa Ruotsi-Suomesta, jota aikalaiset eivät olisi lainkaan tunnistaneet. Historioitsija Eric Hobsbawm sanoikin historian väärentämisen olevan erottamaton osa nationalismia. Tsekkiläinen valtiotieteilijä Karl Deutsch (1912–1992) asetti sanansa vielä terävämmin: ”Kansa on joukko ihmisiä, jota yhdistää virheellinen käsitys menneisyydestä ja viha naapureitaan kohtaan.” Useimmat nationalistit eivät luonnollisesti itse halua nähdä asiaa näin. Koska niin monet nykypäivän kansat ovat kuitenkin kiusallisen läheisessä menneisyydessä olleet vailla ”kansallista heräämistä”, on juuri tämä unen ja heräämisen metafora ollut nationalisteille erittäin suosittu (Anderson 1983).

Palestiinalaisten suhteen heidän kansallisen asemansa kiistäjät ovat sikäli oikeassa, että mitään Palestiina nimistä kansallisvaltiota ei ole koskaan aiemmin ollut olemassakaan. Britit vetivät uusia rajoja hiekkaan luodessaan Palestiinan mandaatin ja muuttivat vielä myöhemmin omia rajojaan. Palestiina nimistä rajattua kokonaisuutta ei aiemmin ollut, vaikka näin voisi kyllä sanoa varsin monesta muustakin nykypäivän valtiosta, Israel mukaan lukien (Vanhan testamentin kuvaama valtakunta ei ollut millään tapaa moderni kansallisvaltio). Siinäkin kiistäjät ovat oikeassa, että palestiinalainen nationalismi on nuorta. Käytännössä kukaan ei ole ulottanut paikallisen protonationalismin syntymistä kuin aivan varhaisimmillaan 1830-luvun egyptiläisvalloituksiin (esim. Kimmerling & Migdal 2003), mutta useimmat katsovat ”kansallisen heräämisen” tapahtuneen jonkinasteisena reaktiona sionismiin vasta 1900-luvun kuluessa. Sitä ennen ei ollut ”palestiinalaisia”, mutta jälleen kerran näin voisi sanoa monista muistakin nykypäivän valtioista. Mieleen muistuvat esimerkiksi Italian yhdistymisen aikaan lausutut sanat: ”Olemme luoneet Italian; nyt pitää luoda italialaiset.”

Nationalismin tutkimuksen viestinä on, että kaikki modernissa mielessä ymmärretyt kansat ovat keksittyjä. Ne ovat, Benedict Andersonin termiä käyttääkseni, kuviteltuja yhteisöjä sekä siinä mielessä, että niiden jäsenet eivät kaikki voi tavata toisiaan, mutta myös siinä mielessä, että ne ovat ihmisten rakentamia myös aatteellisella tasolla. Tämä ei tarkoita, ettei kansoja ole olemassa, se tarkoittaa vain, että niillä ei ole aatehistoriasta irrallista olemassaoloa. On esimerkiksi aivan turha puhua sen enempää 900-luvun suomalaisista kuin palestiinalaistakaan. Niitä ei vielä tuolloin kuviteltu, siksi ne eivät olleet vielä olemassa. Tänä päivänä molemmista puhuminen on sen sijaan oikeutettua, koska miljoonat ihmiset kuvittelevat kuuluvansa kyseiseen yhteisöön ja niillä on johtajat, jotka määrittelevät tavoitteensa juuri kansana.

Mikäli yllä hahmoteltu lyhyt nationalismin kritiikki ei vakuuta, voi asian nähdä myös täysin eri kontekstissa. Jos halutaan pitää kiinni siitä varsin epähistoriallisesta ajatuksesta, että kansat ovat ikuisia, eikä niitä synny lisää, tai vaihtoehtoisesti että niitä syntyy, mutta palestiinalaiset eivät vastakkaisen näkemyksen hyvin laajasta kannatuksesta huolimatta ole ainakaan vielä syntyneet (tai heränneet) kansaksi tai ovat tehneet sen jotenkin väärin perustein, jää ratkaisematta vielä kysymys poliittisesta edustuksesta ja ihmisoikeuksista. Tällä hetkellä Itä-Jerusalemin, Länsirannan ja Gazan kaistan asukkaat ovat vailla täysiä poliittisia oikeuksia missään valtiossa. Vaikka ei ajattelisi heidän olevan olemassa ”kansana” vaan pelkästään jonkinlaisina geneerisinä arabeina, heidän rajalliset oikeutensa liikkua, muuttaa ja palata, nauttia samaa oikeusturvaa naapureittensa kanssa ja päättää omista asioistaan, ovat selvästi ongelmia. Näiden oikeuksien tulisi toteutua siellä, missä niitä vailla olevat ihmiset asuvat. Mahdollisia ratkaisuja tälle todellisille ongelmalle on varmasti useita. Yksi täydet oikeudet takaava vaihtoehto olisi oma valtio (eli niin sanottu kahden valtion ratkaisu). Se on varteenotettava käytännöllinen vaihtoehto siinäkin tapauksessa, ettei uskoisi tämän tulevan valtion asukkaiden kansalliseen olemassaoloon.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa