Jaa

Vasnetsov

Iivana IV:n muotokuva, 1897, Viktor Vasnetsov, Tretjakovin valtiollinen galleria, Moskova.

Venäjä, Venäjä, Venäjä. Silloisen puolustusministeri Jyri Häkämiehen puhetta vuodelta 2007 mukaillen lienee selvä, mikä on ollut suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun kuumin teema vuonna 2014. Kysymykset siitä, mihin suuntaan Venäjä on menossa ja mitä Suomen kannattaisi tehdä, ovat saaneet uudenlaisen merkityksen Ukrainan kriisin seurauksena. Toisin sanoen vaikeutuvan ulkopoliittisen päätöksenteon perustaksi tarvittaisiin hyvää asiantuntemusta ja tutkimusta. Kuitenkin ulkoministeri Erkki Tuomioja on valittanut että ”ulko- ja turvallisuuspoliittinen tutkimus ei palvele päätöksentekoa — Me saamme enemmän mielipiteitä kuin analyyseja.” Viitaten Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-ohjelman johtajaan Arkadi Moshekseen Tuomioja on sanonut, että ”jos Ulkopoliittisen instituutin niin sanottu asiantuntija kertoo, minä en panisi tällaiselle minkäänlaista arvoa. Poliittisia mielipiteitä esitetään aina suuntaan ja toiseen”.

Ovatko asiat niin huonosti, kuten Tuomioja katsoo niiden olevan? Ja miten voimme erottaa pelkät mielipiteet analyyseista, ja huonommat Venäjä-analyysit paremmista? Tämä kirjoitus argumentoi, että Venäjän ulkopolitiikan analyysi tulee nähdä osana kansainvälisen politiikan tutkimusta. Toisin kuten Tuomioja on todennut, Suomessa tehdään myös hyvää Venäjän ulkopolitiikan analyysia, esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-ohjelmassa ja yleisesti kansainvälisen politiikan oppiaineessa. Venäjää koskevia asiantuntija-arvioita tulisi arvioida sen mukaan, onko analyysi –tai jos heittäydytään  aivan postmoderniksi Tuomiojan tapaan, ’poliittinen mielipide’– ristiriidassa hyvätasoisessa Venäjän ulkopolitiikan tutkimuksessa ja yleisemmin kansainvälisen politiikan tutkimuksessa laajasti hyväksyttyjen käsitysten ja  viitekehysten kanssa. Kaikki ’Venäjä-analyysit’ eivät ole ole yhtä hyviä, ja voimme asettaa niitä paremmuusjärjestykseen sen mukaan kuinka hyvin ne ovat linjassa yleisesti tunnettujen tosiasioiden kanssa (samalla tavalla kun biologiassa voimme sanoa, että evoluutioteoria ehkä selittää enemmän maailmasta kuin kreationismi ja että uuteen evoluutioteorian kanssa ristiriidassa olevaan analyysiin kannattanee suhtautua vähän skeptisesti).

Aivan ensiksi on syytä korostaa, että Venäjä-asiantuntemus ja Venäjän ulkopolitiikan asiantuntemus ovat kaksi täysin eri asiaa. Ajatus ’Venäjä-asiantuntijasta’ olettaa, että Venäjä olisi jollakin tavalla aivan oma maailmansa, jossa asiat tapahtuvat täysin eri tavalla kuin muualla Euroopassa tai maailmalla. Tuloksena ovat usein valitettavan orientalistiset tulkinnat, jossa valtion ulkopolitiikkaa selitetään ikiaikaisilla kulttuurillisilla ja historiallisilla argumenteilla. Siis jotain tämän tapaista: Sauli Väinämö Niinistön ulkopoliittisen johtajuuden malli heijastaa Kalevalasta tuttua keskustelevaa väinämöisläistä suomalais-ugrilaisen johtajuuden mallia. Sehän on selvää, että Kreikassa on nyt näitä poliittisia levottomuuksia eurokriisin seurauksena. Keksittiinhän siellä demokratia, ja täytyy muistaa että esimerkiksi Sokrates päätti päivänsä väkivaltaisesti. Venäjän ulkopolitiikka on aina ollut laajentumishaluista, aina Iivana Julmasta saakka, koska maassa on ollut autoritaarinen kulttuuri mongoliajoista saakka. Putinia voi ymmärtää paremmin, kun on lukenut Katariina Suuren ja Stalinin elämänkerrat. Kuten The Ulkopolitist kepeästi kirjoitti asiantuntijoiden roolia ulkopoliittisessa keskustelussa kritisoineessa tekstissä  Suomen Kuvalehdessä 2012, ”se, että on tutkinut alkukielellä esimerkiksi Pushkinin runoutta, ei tee kenestäkään Nato-Venäjä suhteiden asiantuntijaa.”

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Katri Pynnöniemi totesi tähän, että vaikka Venäjä-keskustelussa on toki heikkouksia niin  ”Suomessa on tällä hetkellä ehkä eniten koskaan Venäjä-asiantuntijoita, joilla on akateeminen loppututkinto muussa kuin Venäjän kirjallisuudessa.” Tämä on varmasti totta, mutta se ei täysin poista ongelmaa, jos osa näistä Venäjä-asiantuntijoista huolimatta esimerkiksi valtiotieteen tai sotatieteen alan akateemisista tutkinnoistaan päätyy tekemään orientalistisia heittoja. Esimerkiksi puolustusvoimien entinen tiedustelupäällikkö Georgij Alafuzoff on  todennut Apu-lehdelle annetussa haastattelussa kysymykseen siitä, että haluaako venäläinen olla vahvan johtajan alainen ”Jo Nestorin kronikassa kirjoitettiin: Hyvä maa mutta huono järjestys. Vain hyvä johtaja voi luoda järjestystä.”  Opimme myös, että ”sananlaskun mukaan: ”Venäläiset valjastavat (satuloivat) hitaasti mutta ajavat kovaa.” Unohtamatta sitä, ”että Venäjällä on oma tiensä. Se ei ole länttä, ei itää vaan oma slaavilainen kulttuurinsa.” Entinen Moskovan suurlähettiläs Rene Nyberg kirjoitti taas hiljattain New York Timesissa, että ”vuosisadat Venäjän historiaa osoittavat että Moskovalla on kaksi lähestymistapaa naapurivaltioihin: Kazanin ja mantsujen mallit.” Ensimmäisessä mallissa Nybergin mukaan Venäjä joko liittää naapurin itseensä tai jatkaa sen kiusaamista, kuten Iivana Julma teki valloittaessaan Kazanin kaanikunnan 1552. Toisessa mallissa naapuri todetaan liian voimakkaaksi, kuten esimerkiksi Kiinan kanssa 1689 solmittu Nertsinskin rajasopimus osoittaa. Vuosisadat kuluvat ja ainoastaan ”Suomesta sodanjälkeisinä vuosina tuli poikkeus. Ei ole vaikeaa lajitella Venäjän nykyisiä naapureita” näihin kategorioihin.

Jos Venäjä-analyysien yhdessä ääripäässä on orientalismi, Nestorin kronikka ja Iivana Julma, niin toisessa on kansainvälisen politiikan tutkimuksen niin sanottu ”realistinen koulukunta”, jonka Ukrainan kriisin tulkinnoista The Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin. Tässä jälkimmäisessä viitekehyksessä kulttuuri ja arvot eivät selitä mitään, vaan kansainvälinen politiikka on jatkuvaa suurvaltojen välistä kamppailua hegemoniasta, jota määrittävät niiden väliset erot sotilaallisessa ja materiaalisessa kapasiteetissa. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva, Mika Waltaria mukaillen. Toisin sanoen suurvallat pyrkivät aina maksimoimaan valtansa, ja niiden sisäisen poliittisen järjestelmän kulttuurilla ei ole juuri merkitystä.  Yhdysvallat, Saksa ja Venäjä käyttäytyvät täysin samalla tavalla suhteessaan Kanadaan, Tanskaan ja Ukrainaan. Kuten Alafuzoff toteaa samassa mielenkiintoisessa Apu-haastattelussa:  ”Suurvallan mentaliteetti on varmasti sekin tosiasia. Myös amerikkalaisilla, briteillä, saksalaisilla ja ranskalaisilla on sellainen.”

Onko Suomessa sitten Venäjän ulkopolitiikan –ja laajemmin kansainvälisen politiikan– tutkimusta, joka onnistuu jotenkuten purjehtimaan orientalismin ja materialismin karikkojen välistä? Vai onko Tuomioja oikeassa ja hanskat pitänee heittää tiskiin? Helsingin Sanomat päätti taannoin kommentoida ulkoministerin kritiikkiä seuraavasti: ”Ulkopoliittisesta instituutista on viime aikoina haastateltu pääasiassa tutkijoita, joilla ei ole taustaa idäntutkimuksessa mutta ymmärrystä esimerkiksi Natoa kohtaan. Aleksanteri-instituutista taas ovat esillä Venäjää sisältäpäin katsovat ja siksi sen politiikkaan ymmärtäväisemmin suhtautuvat.” Hesarin mukaan ”Aleksanteri-instituutin tehtävä on tehdä akateemista tutkimusta. Ulkopoliittisesta instituutista taas piti tulla soveltava tutkimuslaitos”. Kyllä, Aleksanteri-instituutissa tehdään yhteiskuntatieteellistä akateemista Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimusta. Tällä yleisellä Venäjä-asiantuntemuksella, ”taustalla idäntutkimuksessa” ja ”Venäjää sisältäpäin katsomisella” ei kuitenkaan päästä kovin pitkälle Venäjän ulkopolitiikan ymmärtämisessä.

Sen sijaan että tuijotetaan instituutioita –esimerkiksi Aleksanteri-instituuttia– olisi syytä kuunnella suomalaisia Venäjän ulkopolitiikan ja kansainvälisen politiikan tutkijoita riippumatta siitä, missä heidän työpöytänsä sattuu sijaitsemaan. Myös ajatus siitä, että ”Ulkopoliittisesta instituutista on viime aikoina haastateltu pääasiassa tutkijoita, joilla ei ole taustaa idäntutkimuksessa mutta ymmärrystä esimerkiksi Natoa kohtaan.” on jokseenkin harhaanjohtavaa. Ensinnäkin ymmärrys kansainvälisistä järjestöistä yleisesti ja Natosta erityisesti auttanee kontekstualisoimaan ja ymmärtämään miksi Venäjä sanoo pelkäävänsä Naton itälaajentumista ja miksi sen omat instituutioprojektit kuten Itsenäisten valtioiden yhteisö 1990-luvulla ja Euraasian unioni 2010-luvulla eivät ole olleet valtavia menestyksiä.

UPIsta ei ehkä ole haastateltu ihmisiä, jolla on taustaa suomalaisessa ’idäntutkimuksessa’ mutta on selkeästi kokemusta Venäjän ulkopolitiikan tutkimuksessa yleisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen lisäksi (kuten Hesari ristiriitaisesti toteaa saman kirjoituksen lopussa UPIssa ”on Suomen paras Ukrainan-tuntija Arkady Moshes”). Tämä pätee myös esimerkiksi Katri Pynnöniemeen ja Sinikukka Saareen, Venäjän ulkopolitiikan tutkijoihin, jotka osaavat venäjää ja ovat opiskelleet kansainvälistä politiikkaa. Mielenkiintoisesti Aleksanteri-instituuttia vuodesta 1996 johtaneella Markku Kivisellä ja tutkimusjohtaja Markku Kangaspurolla ei kummallakaan ole taustaa kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, vaikka he ovat molemmat aktiivisia Venäjän ulkopolitiikan kommentaattoreja. Jos UPIn tarkoituksena on tuottaa ’policy’-analyysia, niin hyvää akateemisempaa Venäjän ulkopolitiikan tutkimusta ovat Suomessa kansainvälisen politiikan alalla tuottaneet esimerkiksi Hiski Haukkala ja Tuomas Forsberg.

Toisin sanoen Suomessa tuotetaan kyllä ihan hyvää Venäjän ulkopolitiikan tutkimusta. Meillä on monia tutkijoita, jotka täydentävät kansainvälisen Venäjä-tutkimuksen luomia tuloksia ja jotka voivat hyödyntää soveltavassa tutkimuksessaan kansainvälisen politiikan tutkimuksen oppiaineen teoreettisia viitekehyksiä. Meillä on ainakin yksi instituutio, UPI, joka tuottaa soveltavampaa Venäjän ulkopolitiikan tutkimusta. Meillä on kansainvälisen politiikan laitoksia ja tutkimusohjelmia, joiden tulisi ainakin tuottaa akateemisempaa Venäjän ulkopolitiikan tutkimusta. Se, jos nämä Venäjä-tutkijat välillä kritisoivat Suomen ulkopolitiikan linjan toimivuutta –esimerkiksi kyseenalaistamalla Sauli Niinistön Sotsin vierailun hyödyt, tai Erkki Tuomiojan EU-pakotteiden lykkäämisidean järkevyyden– palvelee nimenomaan parempaa ulkopoliittista keskustelua ja sitä kautta päätöksentekoa ja antaa epätoivon sijaan toiveikkuutta suomalaisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen ja Suomen ulkopoliittisen keskustelun tulevaisuudennäkymistä.

Kuten ministeri Tuomioja on itse sanonut viime vuonna ”otamme mielellään vastaan tutkimukseen perustuvia arvioita ja ehdotuksia Suomen ulkopolitiikan mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista. Kannustamme ”kertomaan totuus vallanpitäjille” – ”speaking truth to power”, kuten tunnettu sanonta kuuluu.” Toivomme, että ministerin muisti on pitkä.

 

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa