Jaa

2014-06-18T053434Z_1_LYNXMPEA5H06W_RTROPTP_4_RUSSIA

Aleksi Roinila on yhteiskuntatieteiden maisteri Tampereen yliopistosta pääaineenaan valtio-oppi.  Hän on myös opiskellut strategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla, kansainvälistä politiikkaa Aberystwyth Universityssä ja palvellut lähes kolme vuotta tutkijana ISAF- ja KFOR-operaatioissa.

Venäjä on viimeistään syyskuun alusta saakka käynyt täysimittaista sotaa Ukrainaa vastaan. Itä-Ukrainan Luhanskissa kuvattiin 2.9. kymmenien venäläisten rynnäkkö- ja taistelupanssarivaunujen ja kymmenien kuorma-autojen osasto, joka oli kuvaushetkellä edennyt Venäjän rajalta jo noin 15 kilometriä Ukrainaan. Muualta Ukrainasta raportoitujen tietojen perusteella Venäjän armeija on hyökännyt Ukrainan rajan yli useilla vastaavansuuruisilla osastoilla, yhteensä siis vähintään sadoilla panssarivaunuilla ja tuhansilla sotilailla.

Samaan aikaan kun Venäjän armeija aloitti laajamittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan, varasti Putin median huomion kunnon maskirovkan periaatteita noudattaen tarjoamalla Ukrainan presidentille tulitaukoa – minkä Kreml välittömästi sen julkitultua kiisti. Venäjän mukaan se ei voi sopia tulitauosta, koska se ei härskin ja valitettavan pitkään länsimedioihin uponneen propagandansa mukaan ole edes sodan osapuoli. Kremlin virallisen selityksen mukaan Putin ainoastaan kehotti Ukrainaa ja ”Itä-Ukrainan itsepuolustusjoukkoja” solmimaan tulitauon keskenään. Tämä Venäjän ”välittämä” tulitauko solmittiin lopulta perjantaina.

Vaikka Venäjä mielellään neuvottelijana ja rauhantekijänä esiintyykin, on tosiasia se, että Ukraina suostui lopulta sille epäedulliseen tulitaukoon vasta sen jälkeen, kun Venäjä oli laajamittaisella hyökkäyksellään lyönyt idässä Venäjän tukemaa ja johtamaa kapinallisarmeijaa vastaan taistelleen Ukrainan armeijan puolustuskyvyn. Päiviä ennen Venäjän hyökkäystä sota oli päättymässä kapinallisarmeijan kukistumiseen ja Ukrainan voittoon. Niinpä tulitauko, jonka myötä koko Ukrainan aluetta ei palauteta Ukrainan laillisen hallinnon valvontaan, on yksiselitteisesti Venäjän voitto. Nykytilanteen vakiinnuttava tulitaukosopimus merkitsee tosiasiassa Ukrainan ja Euroopan antautumista Venäjän voimapolitiikan edessä. Venäjä saavuttaa tulitauon myötä lähes kaikki tärkeimmät tavoitteensa Ukrainassa.

Mitä Venäjä voitti?

Vaikka Putin on puhunut ”historiallisesta Novorossijasta”, joka kattaa nyt venäläisjoukkojen hallussa olevien Luhanskin ja Donetskin alueiden lisäksi lähes puolet Ukrainasta, ei koko itäisen Ukrainan valtaus ole todennäköisesti ollut missään vaiheessa Putinin ensisijaisena tavoitteena. Konfliktin jäädyttäminen tulitauolla ilman lopullista ratkaisua ei liioin ole Venäjän taholta kompromissi, vaan todennäköisesti yksi sen tavoitteista.

Venäjän ensisijainen tavoite Ukrainassa on estää Ukrainaa pyrkimästä Euroopan unionin ja Naton jäseneksi. Tavoite on sama, joka Venäjällä oli kuusi vuotta sitten Georgiassa ja jonka se tuolloin onnistuneesti saavutti lyömällä Georgian itse provosoimassaan kuuden päivän sodassa ja tunnustamalla miehittämiensä Abhasian ja Etelä-Ossetian vasallivaltioiden ”itsenäisyyden”. Sama strategia on nyt käytössä Ukrainassa, jossa Venäjän avustuksella luodut Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavallat” ovat tosiasiassa Venäjän tiedustelupalveluiden johtamia vasallivaltioita. Tulitauon avulla Venäjä saa luotua Itä-Ukrainaan samanlaisen tilanteen, jonka se oli luonut Georgiaan ennen vuoden 2008 sotaa.

Tuolloin Georgiassa vallinneen aselevon tapaan myös Ukrainan tulitaukosopimus jättää maahan Venäjän komennossa olevia aseellisia joukkoja. Ne ovat Moskovalle vipuvarsi, jota se voi aina tarvittaessa vääntää Kiovan hallitusta kiristääkseen: Mikäli Ukraina ei jatkossa noudata Kremlin sanelemaa linjaa, saattaa se yllättäen huomata Itä-Ukrainan konfliktin leimahtaneen uudelleen liekkeihin.

Jos Venäjä näin toimimalla saa pidettyä Ukrainan tiukasti ohjaksissaan, ei sen edes tarvitse pyrkiä Ukrainan alueen laajempaan valtaamiseen saati niiden liittämiseen Venäjään. Näin se välttää ottamasta jo valmiiksi heikon taloutensa rasitteeksi uusia riippakiviä, mutta saa silti entistä suuremman vaikutusvallan Ukrainan sisä- ja ulkopolitiikkaan.

Jos taas Ukraina kaikesta huolimatta vastustaisi Moskovan tahtoa ja vastaisi tulitaukoa rikkoviin provokaatioihin voimalla, saisi Venäjä niin halutessaan tilanteesta tekosyyn laajamittaiseen avoimeen hyökkäykseen, jolla lyödä Ukrainan vastarinta. Tällöin se voisi myös ottaa haltuunsa entistä suuremman osan maasta.

Näin Venäjä toimi lopulta myös Georgiassa, kun maan länsimielinen presidentti Mikheil Saakašvili ei taipunut Venäjän painostukseen. Tuolloinkin avointa sotaa edelsivät Etelä-Ossetian ja Abhasian alueilta tehdyt ja kuukausia jatkuneet provokaatiot, joihin lopulta asevoimin vastannut Saakašvili sai huomata astuneensa Venäjän asettamaan ansaan. Vaikka Georgia säilyttikin itsenäisyytensä, päättyi sota Georgian asevoimien luhistumiseen ja Georgialle kuuluvien Abhasian ja Etelä-Ossetian entistä suorempaan venäläishallintaan. Samalla katkesi myös Georgian pitkään rakentama tie kohti Nato-jäsenyyden tarjoamaa turvaa. Vähintään sama kohtalo on edessään Ukrainalla, mikäli solmittu tulitauko pitää ja sota maassa todella päättyy Itä-Ukrainan asejoukot säilyttävään jäätyneeseen konfliktiin.

Mikään ei kuitenkaan takaa, että Venäjä tyytyisi Ukrainan kohdalla samaan kuin Georgiassa. Putin haluaa varmuudella pitää kiinni valtaamastaan Krimin niemimaasta, ja sen huoltoa helpottaisi merkittävästi suora maayhteys Venäjältä. Ennen tulitaukoa Venäjä ehti jo avata Itä-Ukrainassa kolmannen rintaman hyökkäämällä Mustanmeren rannikolla suoraan Venäjältä kohti Mariupolin kaupunkia, jonka vallattuaan se olisi niin halutessaan voinut jatkaa hyökkäystään suoraa tietä Krimille. Juuri Mariupolin rintamalla tulitaukoa on myös kaikkein räikeimmin rikottu – mahdollisesti Ukrainan provosoimiseksi ja seuraavan hyökkäysvaiheen oikeuttamiseksi.

Krimin maasillan lisäksi Putinin tähtäimissä on todennäköisesti Ukrainan aseteollisuus, josta Putinin käynnistämä Venäjän asevoimien kunnianhimoinen uudistamishanke on monin osin riippuvainen. Venäjälle tärkeää aseteollisuutta on eri puolilla Itä- ja Etelä-Ukrainaa, muun muassa juuri Venäjän valtaamassa Donbasissa. Venäläisjoukkojen hallussa olevasta Donetskista 200 kilometriä länteen sijaitsevassa Dnepropetrovskissa valmistetaan Venäjän käyttämiä mannertenvälisiä ohjuksia ja sen eteläpuolella sijaitsevassa Zaporizhiassa lähes kaikki Venäjän armeijan tilaamien helikoptereiden moottorit. Nyt solmitun tulitauon myötä valtaosa Ukrainan aseteollisuudesta pysyy Ukrainan hallinnassa, mutta tulitauko ja sen Ukrainasta Venäjälle suoma niskalenkki käytännössä takaavat, että Venäjä saa Ukrainalta tarvitsemansa asetoimitukset myös jatkossa.

Aseteollisuuttakin tärkeämpi syy Ukrainan sodan alkamiselle ja myös sen mahdolliselle jatkumiselle tulitauon jälkeenkin on kuitenkin Venäjän sisäinen. Putinin Venäjä on mafiavaltio, joka nojaa autoritääriselle ja yhä avoimemmin fasistisia piirteitä saavalle vallankäytölle, jossa kansalaiset ovat pelossa ja nuhteessa eläviä, viinan, propagandan ja kouluttamattomuuden voimin tyhminä pidettäviä valtaeliitin alamaisia. Kiovan kansannousu ja sen onnistuminen omaa mafiahallintoaan Ukrainaan rakentaneen Janukovytšin syöksemisessä vallasta oli Putinin silmissä vaarallinen esimerkki: Jos demokraattinen vallankumous onnistuu ja menestyy Ukrainassa, voi se ruokkia uusia vaatimuksia demokratiasta myös Venäjällä. Venäjän oppositiovaikuttajien keskuudessa suositun tulkinnan mukaan Putin taisteleekin Ukrainassa omasta selviytymisestään. Ukrainan nujertaminen oli Putinille pakkorako, mutta sotilaallista voittoa tärkeämpää Putinille oli Kiovan kansannousun saavutusten tuhoaminen venäläisten mielikuvissa. Siihen tehtävään hän valjasti koko mittavan propagandakoneistonsa.

Sodassa ja propagandassa kaikki on sallittua

Kiovan mielenosoitusten alettua Venäjä kiirehti leimaamaan kaikki demokratiaa vaatineet mielenosoittajat vaihtelevasti joko natseiksi tai CIA:n kätyreiksi ja Ukrainan uuden vaaleilla valitun hallituksen ”fasistijuntaksi”, joka ensitöikseen ryhti sortamaan venäläisväestöä – antaen näppärästi oikeutuksen Venäjän masinoimalle Krimin ja Itä-Ukrainan ”kapinalle”. Mielikuvitukselliset syytökset noudattavat Venäjän sittemmin johdonmukaiseksi osoittautunutta taktiikkaa syyttää muita siitä, mitä se itse tekee: Samalla kun Putin on joka käänteessä syyttänyt Ukrainaa ja länsimaita itse aloittamansa sodan eskaloitumisesta, on hän tehnyt uusnatseista ja muista äärioikeistolaisista liikkeistä liittolaisiaan niin Krimillä, Euroopassa, kuin Itä-Ukrainassakin.

Samaan aikaan kun Putin on tukenut avokätisesti Euroopan äärioikeistolaisia liikkeitä, on fasismin vastustamisesta ja Neuvostoliiton ihannoinnista tullut Putinin propagandan tärkeimpiä kulmakiviä. Elokuussa koko Venäjälle televisioidussa, Ukrainan tapahtumia referoineessa mahtipontisessa propagandaspektaakkelissa Kiovan mielenosoittajat esitettiin sekä Batman-musiikin tahtiin tanssivana ihmishakaristinä, kansanmurhaan toisessa maailmansodassa syyllistyneen Ukrainan äärioikeistolaisen vastarintaliikkeen väreissä, että lopulta Venäjän hirttäminä Yhdysvaltain sätkynukkeina. Kaikessa absurdiudessaan surrealistinen esitys huipentui Venäjän laivaston sotilaiden laulaessa ”suuri ja mahtava Neuvostoliito” jättimäisen punatähden, Venäjän kaksipäisen kotkan ja värikkään ilotulituksen alla.

Putinin yhtäaikainen flirttailu ”antifasistisen” neuvostopropagandan ja lukuisten äärioikeistolaisten ryhmittymien kanssa olisi koomista, ellei sillä olisi niin vakavia seurauksia koko Euroopan turvallisuudelle. Stalinille Putin antoi kunnianpalautuksen jo aiemmin, mutta Ukrainan sodan kiihtyessä Putin on lainannut niin retoriikkaansa kuin politiikkaansakin suoraan Hitleriltä: 1930-luvun Saksaa imitoiden Putin on jo pitkään käynyt kiihtyvää propagandasotaa länsimaita ja niiden demokraattisten ja liberaalien arvojen ”rappiota” vastaan, kiihottanut venäläisiä kansallismieliseen hurmokseen ja vihaan, sekä tehnyt kotimaansa seksuaalivähemmistöistä syntipukkeja Venäjän lukuisiin sosiaalisiin ongelmiin.

Vaikka Hitler-rinnastukset ovat muissa yhteyksissä jo kulunut klisee, ovat ne Putinin toimintaa tarkasteltaessa välttämättömiä, ellei 30-luvulla tehtyjä traagisia virheitä haluta toistaa. Yhtäläisyyksiä Putinin ja Hitlerin toimintatavoissa on yksinkertaisesti liian monta sivuutettavaksi. Paitsi että Putin noudattaa samaa johdonmukaisen valehtelun doktriinia kuin esikuvansa, ovat Venäjän vaatimukset venäjänkielisten vähemmistöjen suojelemisesta omien rajojensa ulkopuolella ja ”historiallisten vääryyksien korjaamisesta” täsmälleen samoja argumentteja, joilla Hitler oikeutti – ja sai länsimaat häpeällisesti myöntymään – niin Itävallan valtaukseen kuin Tšekkoslovakiankin pirstaloimiseen. Samaa retoriikkaa saksalaisvähemmistöjen ”suojelusta” Hitler käytti myös hyökätessään Puolaan ollen varma siitä, etteivät länsimaat silläkään kertaa rientäisi hyökkäyksen kohteeksi joutuneen uhrinsa avuksi. Toivoa sopii, ettei jo kahdesti samaa doktriinia Ukrainassa soveltaneen Putinin anneta tehdä yhtä katastrofaalista virhearviota.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa