Jaa

Kuluvan vuoden elokuun 14. päivä jäi merkittävänä Irakin poliittiseen historiaan kun vuodesta 2006 maan pääministerinä toiminut Dawa-puolueen Nuri al-Maliki päätti – vastoin odotuksia – luopua kolmannen pääministerikauden tavoittelusta. Tämä mahdollisti viimein heinäkuussa valitun presidentti Fuad Masoumin nimittämän hallituksenmuodostajan ja Malikin puoluetoveri Hayder al-Abadin aloittamaan hänelle määrätyn työnsä, jota ulkovallat – etupäässä Irakille tärkeät Iran ja Yhdysvallat – ja Irakin poliittinen eliitti Malikia ja hänen lähipiiriä lukuunottamatta jo tukivat.

Malikin hallinnon vallassapysymisen strategiaksi muodostunut ja Ulkopolitistissakin aiemmin kuvailtu  koostumus – vallan keskittäminen ja klientelismi, poliittinen väkivalta, sektaarinen populismi sekä taitava ulkosuhteiden hyödyntäminen – on ollut omiaan terävöittämään Bagdadissa kytenyttä poliittista kriisiä ja ennen muuta sunniyhteisön kokemaa marginalisaatiota. Poliittisten vastustajien kriittinen massa ei kuitenkaan aiemmin täyttynyt, Malikin mm. onnistuttua taivuttelemaan itsellensä toisen pääministerikauden vuoden 2010 parlamenttivaalien jälkeen, vaikka hänen johtamansa Oikeusvaltio-koalitio oli äänimäärällisesti vasta toiseksi suurin. Epäilyksen siemeniä kylvettiin Islamilaisen valtion suorittamien pommi-iskujen ja niiden vaatimien kuolonuhrien määrän noustessa, mutta laajempaan poliittiseen Malikin uudelleenarviontiin pakotti kesäkuussa Mosulista ja sittemmin myös muista Pohjois-Irakin kaupungeista saapuneet uutiset silloisen Isiksen ja sunnikapinallisryhmien valloituksista. Asevoimien ja turvallisuusjoukkojen romahtaminen huomattavasti pienemmän joukon edessä sekä kyvyttömyys perusturvallisuuden takaamiseen alleviivasi ylipäällikkönä toimineen ja turvallisuuden takaajana itseään markkinoineen Malikin ja hänen hallintonsa syvän epäonnistumisen. Tämä oli omiaan muovaamaan myös Malikin omassa Oikeusvaltio-koalitiossa kuvaa siitä, että kolmatta kauttaan tavoitteleva pääministeri oli kenties enemmänkin osa ongelmaa kuin ratkaisua.

Oman koalition enemmistön hylätessä Malikin, valitsi pääministeri lopulta jatkokauden tavoittelusta luopuessaa rauhan tien, vaikka hän olikin muutamaa päivää aiemmin marssittanut turvallisuusjoukkojaan Bagdadin hallinnollisessa keskuksessa. Tämä päätös oli tärkeä, sillä vaihtoehto eli juridisen kujanjuoksun jatkaminen tai Malikin luomaan varjovaltioon kuuluvien asejoukkojen käyttö olisi ollut Irakille katastrofaalinen.

Kansallisempi, sektaarisuuden vähentämiseen pyrkivä politiikka ja sitä mahdollisesti toteuttava hallinto joutuu Islamilaisen valtion muodostaman akuutin turvallisuusuhkan ohella paneutumaan myös ko. järjestön menestyksen mahdollistaneisiin juurisyihin, joista tärkeimpänä ovat huono hallinto, korruptio sekä sunniyhteisön laajasti kokema poliittinen marginalisaatio ja ekskluusio.

Olisi kuitenkin väärin luulla, että Malikin sinänsä erittäin tarpeellinen siirtyminen pois vallan kahvasta ratkaisisi itsessään Irakia kohtaavat haasteet. Seuraavassa tarkastelemmekin Irakin tulevan hallinnon sunnien marginalisointia kenties vähemmälle huomiolle jääneitä haasteita: perustuslakia ja huonoa hallintoa.

Ongelmallinen perustuslaki ja sisäänrakennettu sektaarisuus

Yksi Irakin suurimmista hallinnollisista haasteista on myös sen rakenteellisin: maan perustuslaki. Vuonna 2005 voimaan astuneen perustuslain laatimisessa lähtökohtana oli sekä Saddam Husseinin aikana maanpaossa olleen poliittisen opposition sekä Yhdysvaltain johtaman koalitiohallinnon jaettu sektaarinen käsitys, jonka mukaan Irak oli – hieman Libanonin tapaan – lähinnä kokoelma etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä, muiden identiteettien ollessa merkityksettömiä. Kuuluisa esimerkki tämän ajattelun älyttömyydestä on tapaus, jossa Irakin kommunistiseen puolueeseen kuulunut Hamid Majid Mousa laskettiin perustuslakia edeltävään hallintoneuvostoon osaksi shiiablokkia, aatemaailmojen ilmiselvästä ristiriidasta huolimatta.

Hallintoneuvoston nimittämästä 55 jäsestä koostunut perustuslakikomitea kärsi kuitenkin huomattavasti vakavammista ongelmista. Irakin sunnit olivat komiteassa hädin tuskin edustettuna ennen sunniyhteisön edustajien protestia, jonka tiimoilta sunniblokkia kasvatettiin 14 edustajalla. Tämän lisäyksen jälkeen osa komiteaan sunneina nimitetyistä edustajista joutui kuitenkin häirinnän, kidnappauksen ja kolmen edustajan tapauksessa jopa murhan kohteeksi, tehden blokin edustajien työskentelyn komiteassa liki mahdottomaksi. Suuresta sunnialueiden vastaäänistä huolimatta perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä (kaksi maakuntaa äänestivät perustuslakia vastaan, kolmas olisi kaatanut sen), kiitos Yhdysvaltain lähettillän Zalmay Khalilzadin järjestelemien lisäysten, joiden mukaan kiistanalaiset osiot perustuslaissa puitaisiin jälkikäsittelyssä erillisesti. Näitä tai muita perustuslain osioita ei kuitenkaan vielä tähän päivään mennessä ole avattu uudelleenkäsiteltäväksi, jättäen voimaan nopeasti ja läpinäkymättömästi tehdyn, mutta paikoin hyvin väljäksi jääneen perustuslain, jota ylivoimainen enemmistö kansasta ei ollut nähnyt sen äänestäessä dokumentin hyväksynnästä.

Ongelmalliseksi ei kuitenkaan muodostunut pelkkä prosessi, vaan myös itse perustuslaki, joka suurella federalistisella painotuksellaan teki keskusjohdosta perustuslaillisesti voimattoman, määrättyään alueellisen lainsäädännön olevan kiistatapauksissa aina valtiollisen lainsäädännön yläpuolella. Tämän ohella perustuslaki soi maakunnille (yhdessä tai erikseen) oikeuden julistaa itsensä alueiksi ja oman, alueellisen lain presedenssiä nauttiviksi. Näin ollen perustuslaista muodostui dokumentti, joka institutionalisoi alueisiin nähden heikon keskusvallan ja joka täyden toimeenpanon toteutuessa toimisi Irakin valtiota hajottavana tekijänä, kuten Irakiin syvästi työnsä kautta perehtynyt perustuslaki-asiantuntija Zaid al-Ali on todennut. Kuvaavaa on, että myös lain merkittäviä muutoksia sisältäneestä viimeistelyvaiheesta ulossuljettu shiiapoliitikkojen eliitti vastusti sitä sen toimeenpanon jälkeen, ilmaisten huolensa liiallisesta federalismin painotuksesta.

Myös suhteessa pääministerin valttuuksiin perustuslaki jätti runsaasti toivomisen varaa, jättämällä tulkinnan varaan tämän roolin asevoimien ylipäällikkönä. Malikin tulkinnan mukaan tämä antoi pääministerille valtuuden toimittaa myös puolustusministerin virkaa tilanteessa, jossa ministeriöt ovat kukin yhden poliittisen puolueen tai ryhmittymän “miehittämiä” eivätkä koordinoi vallankäyttöä keskenään normaalin hallituksen tapaan. Tällaisessa tilanteessa kaksoisministeriys yhdistettynä lähipiirstä nimitettyihin ministerihin antaa yhä suhteettomamman roolin hallituksessa ja maan johdossa. Näin ollen Maliki pystyi keskittämään valtaansa paikoin jopa perustuslain siunauksella.

Korruptio ja huono hallinto

Malikin pyrkimykset keskittää valtaansa niin maan asevoimissa kuin turvallisuuspalveluissa ovat merkittävä syy valtiollisten joukkojen luhistumiseen tuolloisen Isiksen joukkojen edessä kesäkuussa. Jäljet sylttytehtaalle ovat tässä yhteydessä lyhyet, sillä ylikomentajana ja hetkellisenä puolustusministerinä Maliki itse on suorittanut kaikki enemmän ja vähemmän merkittävät asevoimien nimitykset. Malikin pääministerikausien aikana asevoimien ja turvallisuusjoukkojen nimityskulttuuri on muuttunut meritokraattisesta nepotistiseksi, jossa lojaalius tuolloista pääministeriä kohtaan ohitti muut, tehtäviin kriittiset pätevyydet. Tämän seurauksena toimivat komentoketjut rikottiin epäpätevillä nimityksillä, jonka seuraukset näkyivät hyvin Mosulin kesäkuisessa kaaoksessa ja täydellisessä kenttäjohtajuuden puutteessa. Olettaen, että Maliki on valmis luopumaan vaikutusvallastaankin asevoimissa ja turvallisuusjoukoissa, tulee näiden voimien “kuntoutus” takaisin meritokraattiseksi olemaan vaikea taival.

Vielä laajempi ongelma on poliittisen järjestelmän yleinen korruptio, joka on saanut alkunsa jo ennen Malikin pääministerikausia, kun sektaarisesti määritetyn hallintoneuvoston kesken vuonna 2005 jaettiin myös ministeriöt. Tämä päätös yhtäältä institutionalisoi ministeriöiden ja niiden resurssien läänityksen puolueille (sivuuttaen henkilölliset kompetenssit) – unohtamatta toimintaan liittyvää ja valtiota köyhdyttävää korruptiota – luoden toisaalta poliitikoille myös vahvan itsekeskeisyyden insentiivin, jossa valtiota hyödyttävät päätökset ovat usein viimeisenä listalla. Irakin viimevuotinen sija Transparency Internationalin  “korruptioasteen käsitystä” mittaavassa indeksissä kertoo tästä odotettavan karua kieltään: sijoitus on 172., kun viimeisen 175.sijan jakavat Afganistan, Pohjois-Korea ja Somalia.

On siis selvää, että Abadin haaste maansa poliittisten olosuhteiden parantamisessa on valtava. Surullisen kuvaavaa onkin, kuinka sektaarisen väkivallan ja, rauhan aikana, poliittisen läänityksen kielikuvana toimineessa Libanonissa poliitikot paikoin perustelevat toimiaan “Irak-skenaarion” välttämisellä.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa