Jaa

obama putin awkward

”Sotiiko Venäjä Ukrainassa, ja jos kyllä niin millä perusteilla? Jos ei, niin ketkä makaavat tuoreissa haudoissa” kysyi venäläisen laatulehti Vedemostin pääkirjoitus eilen 27. elokuuta. Kriisin syventyessä entisestään, ja Venäjän suoran osallisuuden Itä-Ukrainan aseelliseen konfliktiin tullessa entistä selvemmäksi, The Ulkopolitist palaa hetkeksi tutkimaan Ukrainan kriisin syitä. Kansainvälisten suhteiden norsunluutornin asukkaiden analyyseilla on väliä, koska niitä luetaan laajalti sekä Yhdysvalloissa että rapakon tällä puolella mukaan lukien Suomessa. Seuraavassa tarkastellaan realistisen koulukunnan tunnetuimpiin teoreetikkoihin kuuluvien Harvardin yliopiston professori ja Foreign Policy -lehden kolumnisti Stephen Waltin ja Chicagon yliopiston professori John Mearsheimerin Ukrainan kriisiä käsitteleviä kommentteja. Tämä kirjoitus tulee osoittamaan kuinka professorit ovat täysin väärässä Ukrainan kriisin tulkinnassaan. Ajattoman ”geopolitiikan” ja ”valtatasapainon” sijaan konfliktin syitä pitää etsiä lännen ja Venäjän koko ajan kauemmas toisistaan eriytyvistä poliittisista järjestelmistä sekä kulttuureista.

Professorien Ukraina-tulkinnat

”Airliner tragedy in #Ukraine shows US & EU erred by not pushing to keep Ukr. as neutral buffer state, not potential EU/NATO member.” -Stephen Waltin twiitti malesialaisen lentokoneen tultua ammutuksi alas itä-Ukrainassa 17. heinäkuuta

”United States and its European allies share most of the responsibility for the crisis — For Putin, the illegal overthrow of Ukraine’s democratically elected and pro-Russian president — which he rightly labeled a “coup” — was the final straw.”  –John Mearsheimer Foreign Affairs -lehden syys-lokakuun numerossa 

Waltin kunniaksi on todettava, että hän pahoitteli nopeasti twiittiaan ja täsmensi että ”Venäjä ja/tai Ukr kapinallisevat voivat olla syyllisiä tähän karmeaan ja traagiseen tekoon, mutta US ja EU politiikka ollut hölmöä ja vastuutonta” ja viittasi keväiseen lehtiartikkeliinsa, jossa hän oli kirjoittanut että Ukrainan kriisin taustalla on Naton itälaajentuminen. ”Venäjä on viettänyt viimeiset kaksikymmentä- ja risat vuotta katsoen kuinka Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset liittolaiset laajentavat Natoa itäänpäin ja, kaiken lisäksi, sijoittavat ballistisia ohjuspuolustusjärjestelmiä sinne suhtautuen melkein täysin välinpitämättömästi Venäjän intresseihin ja valituksiin. — kuka tahansa hyvä realisti olisi voinut kertoa että Venäjä tulisi pitämään näitä kehityssuuntia pitkän tähtäimen turvallisuushaasteena. Venäjä on suurvalta, ja suurvalloilla on tapana puolustaa tärkeiksi kokemiaan turvallisuusintressejaan  lähiseudullaan. Vaikka Walt toki pahoittelee sitä, että kansainvälistä lakia on Krimin anneksaation tapauksessa rikottu ja Ukraina on jäämässä epävakaaksi, valtamerten ympäröimän Yhdysvaltojen kannalta Ukrainan kriisin lopputuloksella taas ei ole mitään merkitystä. Onhan maan talouskin vain Kentuckyn osavaltion kokoluokkaa.

Mearsheimerin mielestä Putinin toimintaa Ukrainan suhteen on helppo ymmärtää.  ”Valtava tasanko, jonka Napoleonin Ranska, keisarillinen Saksa ja Natsi-Saksa kaikki ylittivät iskeäkseen Venäjää itseään vastaan, Ukraina palvelee Venäjää strategisesti valtavan tärkeänä puskurivaltiona. — Tämä on geopolitiikan johdantokurssi: suurvallat ovat aina herkkiä potentiaalisille uhkille niiden kotimaan lähistöllä.” Naton itälaajentuminen 1990-luvulla oli liberaalia päiväunta, jossa luultiin että historia oli tullut tiensä päänhän. Naton lisälaajentumisen uhka provosoi Putinin hyökkäämään Georgiaan 2008 sekä ottamaan Krimin haltuunsa Kiovassa tapahtuneen ”vallankaappauksen” jälkeen. Jälleen kerran, tapahtumat osoittavat  kuinka liberaalit ovat olleet väärässä ja kuinka realismin ajaton logiikka pätee myös tällä vuosituhannella. Taantuvan Venäjän keskinkertaisesta armeijasta ei ole ”uudeksi Wehrmachtiksi”, joten siitä ei ole uhkaksi lännelle. Putinin toimet Ukrainassa ovat olleet puolustuksellisia, eivät offensiivisia. Lännen tulee lopettaa suunnitelmat Ukrainan länsimaistamiseksi ja maasta tulee tehdä kylmän sodan ajan Itävallan tapainen puolueeton puskurivaltio Naton ja Venäjän välillä. Ajatukset siitä että Venäjällä ei tulisi olla veto-oikeutta Ukrainan itsenäisiin ulkopoliittisiin päätöksiin, Mearsheimer kuittaa vaaralliseksi ajatteluksi.

(Neo)realismin rajat

Mitä meidän tulisi ajatella tästä ”realistisesta” Ukrainan kriisin tulkinnasta? Johtuuko kriisi tosiaan Naton itälaajentumisesta –ja tämän provosoimasta vääjäämättömästä suurvaltojen turvallisuusintresseista kumpuavasta geopoliittisesta konfliktista. Käännytään hetkeksi Waltin ja Mearsheimerin tieteelliseen tuotantoon.

Walt kehitteli Origins of Alliances -teoksessa (1990) ”balance of threat” -teoriaa, jonka mukaan valtiot eivät varaudu muutoksiin voimatasapainossa vaan kokemiinsa uhkiin. Toisin sanoen, jotta jokin valtio olisi uhka sen ei tarvitse olla vain voimakas mutta sen pitää olla lähistöllä ja sillä pitää olla offensiivisia taipumuksia. Tämän takia esimerkiksi Belgia ei pidä Ranskaa turvallisuusuhkana, vaikka Ranska oletettavasti pystyisi miehittämään pienen naapurinsa muutamassa päivässä. Waltin mukaan sisäpoliittinen järjestelmä vaikuttaa myös siihen pystyvätkö valtiot muodostamaan kestäviä liittolaissuhteita. Demokratiat pystyvät tähän paremmin kuin autoritaariset järjestelmät. Toisin sanoen, Waltin tieteellinen tuotanto on korostanut –neorealistisen materiaalisen voimatasapainon sijaan– mielikuvien ja sisäpoliittisen järjestelmän roolia maailmanpolitiikassa.

Mearsheimer sen sijaan väitti Tragedy of Great Power Politics (2001) -kirjassaan että yksinkertainen ”offensiivinen realismi” selittää maailmanpolitiikan perusdynamiikat. Toisin sanoen kaikki suurvallat haluavat maksimoida valtaansa koko ajan ja pyrkivät hegemoniksi. Kansainvälisen järjestelmän paineet peittävät alleen sisäpolitiikan ja kulttuurin. Toisin sanoen Kaarle V, Ludvig XIV, Napoleon, Wilhelm II ja Hitler (ja oletettavasti Merkel) pyrkivät kaikki samaan tavoitteeseen koska hallitsivat Euroopan voimakkainta valtiota. Tämä rohkea yksinkertaistus johtaa hyvin surkuhupaisiin tuloksiin. Esimerkiksi toisen maailmansodan suhteen Mearsheimer väittää, että Hitlerin Saksa ei ollut poikkeuksellisen aggressiivinen valtio, ja että sota syntyi pääosin järjestelmällisten syiden takia. Voitaneen sanoa että ehkä ainoa suurvalta, jonka ulkopolitiikkaa ”offensiivinen realismi” kuvaa aika hyvin on Natsi-Saksa. Kuitenkin Natsi-Saksan ulkopolitiikan taustat materialistinen Mearsheimer ymmärtää täysin väärin; uusi maailmansota oli ennen kaikkea Hitlerin sota, joka kumpusi poikkeuksellisen karmeasta ideologiasta. Toisin sanoen, Mearsheimerin teoria on aika lailla ristiriidassa maailmanhistorian kanssa.

1990 Mearsheimer ennusti että suurimman uhan Euroopan turvallisuudelle voisi muodostaa ”hypernationalistinen” yhdistynyt Saksa, jonka koulukirjoissa oltiin palaamassa nationalismiin. Vaikka Mearsheimer oli jälleen kerran väärässä Saksan suhteen, niin tavallaan hän on rohkeassa spekulaatiossaan oikeassa sen suhteen, että perinteisen nationalismin ja turvallisuuspolitiikan poluille lähtenyt suurvalta voisi (kuten on nyt käynyt Venäjän tapauksessa) heikentää Euroopan turvallisuutta. Kuitenkin jälleen kerran nyt hypätään neorealistisen materialistisen viitekehyksen ulkopuolelle ja selitetään maailmanpolitiikkaa sisäpoliittisen kulttuurin muutoksilla.

Kaiken takana on sisäpolitiikka

Avain Ukrainan kriisin ymmärtämiseen löytyy sivulauseissa myös Mearsheimerin omasta kirjoituksesta”Ongelmien perimmäinen syy on Naton laajentuminen — Samanaikaisesti, EU:n laajentuminen itäänpäin ja lännen tuki demokratialiikkeelle Ukrainassa — alkaen vuoden 2004 oranssista vallankumouksesta — olivat myös kriittisiä elementtejä. — Kun Venäjän johtajat katsovat lännen yhteiskunnallista vaikutustyötä (social engineering) Ukrainassa, he ovat huolissaan siitä, että heidän maansa voisi olla vuorossa seuraavaksi. Ja tällaiset pelot eivät tosiaan ole perusteettomia. On aika laittaa loppu toisen oranssin vallankumouksen länsimaiselle tuelle.” Putinin Venäjän suurimmat uhat eivät ole ulkoisia tai sotilaallisia, vaan sisäisiä ja poliittisia. Putinin regiimille  Naton panssarivaunuja huomattavasti pelottavampia ovat Kiovan mielenosoittajat, jotka lopulta kuukausien odotusten jälkeen ja turvallisuusjoukkojen tulituksesta piittaamatta, pakottivat Janukovitsin neuvottelupöytään. Kun vanha valta suostui kompromissiin, se kaatui yhdessä yössä regiimin jäsenten alettua vaihtaa voittajan puolelle. Putinin ulkopolitiikka ei ole vain geopoliittista vaan ennen kaikkea vastavallankumouksellista.

”Neuvostoliiton perillinen” ei pelkää ensisijaisesti sotaa vaan vallankumousta. Venäjälle Ukrainalla on väliä, koska aina Ukrainan vuoden 2004 oranssista vallankumouksesta lähtien Putinin hallinto on nähnyt entisten neuvostotasavaltojen demokratisoitumisen takana lännen pitkän käden, jonka lopullisena tavoitteena on Venäjän hallinnon kaataminen ja Venäjän suurella vaivalla uudelleen hankkiman ”suurvaltuuden” mitätöinti. Jos Ukraina –suuri slaavilainen valtio, jossa on paljon venäläisiä– kykenee lähestymään ”normaalin eurooppalaisen valtion” ideaalityyppiä, Venäjän keskiluokka voi alkaa kyseenalaistamaan entisestään putinilaista vakautta ja suvereenia demokratiaa ainoana vaihtoehtona kaoottiselle 1990-luvulle.

Venäjän nykyinen ”realistinen” ja ”geopoliittinen” suurvaltapolitiikka on ideologia, joka vakiintui jo 1990-luvun lopussa Gorbatseviin henkilöityvän liberaalin ”uuden ajattelun” hävitessä venäläisen valtaeliitin sisällä. ”Suurvaltuuden” tuoman arvovallan tarkoituksena on legitimoida regiimin sisäpoliittista valtaa, ja ylläpitää sisäistä järjestystä. Näin ollen Venäjän kova vastustus entisen Neuvostoliiton alueen värivallankumouksille (ja tuki esimerkiksi Janukovitsille) ja arabikeväälle (ja tuki esimerkiksi Assadin hallinnolle) tulisi nähdä osana strategiaa, jolla ”järjestyksen” ja ”suvereniteetin” ylläpitämisellä kansainvälisessä järjestelmässä pyritään ennaltaehkäisemään riskejä ”järjestykselle” valtion sisällä. Toisin sanoen nykyinen ”geopolitiikka” on Putinin Venäjän sisäpoliittisen kulttuurin –eikä kansainvälisen järjestelmän muuttumattomien luonnonlakien– seurausta. Yksi erinomainen teos, jossa korostetaan Venäjän globaalin, regionaalisen, ja sisäisen politiikan välistä vuorovaikutusta, on Roy Allisonin Russia, the West, and Military Intervention (2013).

Onko Ukrainalla mitään väliä?

Ehkä Walt ja Mearsheimer ovat kuitenkin oikeassa sen suhteen että Yhdysvaltojen kannalta Ukrainan tapahtumilla ei ole oikeastaan mitään väliä? Venäjä ei voi suoraan uhata valtameren takana sijaitsevan hegemonin turvallisuutta, ja Yhdysvaltojen kannattaa sitä paitsi keskittyä taantuvan Venäjän sijaan nousevan Kiinan tasapainottamiseen itä-Aasiassa. Onhan Venäjä –kuten Walt kertoo– vain rikkonut kansainvälistä oikeutta omien turvallisuusintressiensa ajamiseksi kuten suurvallat (myös Yhdysvallat) välillä tekevät. Mearsheimerin mukaan Naton itälaajentuminen 1990-luvulla on kallis virhe, jolla ei saavutettu mitään ja provosoitiin Venäjää.

Herrat kuitenkin unohtavat, että Yhdysvaltojen globaali valta perustuu paitsi sen sotilaalliseen ja taloudelliseen valtaan, niin ennen kaikkea luottamukseen ja arvovaltaan. Kuten John Ikenberry kirjoittaa osuvasti After Victory -teoksessaan (2000), Yhdysvaltojen vuodesta 1945 lähtien länsi-Eurooppaan ja itä-Aasiaan luoma ”liberaali” järjestys on säilynyt niin hyvin ja turvannut maan globaalin johtoaseman juuri sen takia, että sen liittolaiset eivät pelkää sitä ja luottavat sen tarjoamaan suojelukseen.

Se että Yhdysvallat rajoitti omaa valtaansa olemalla mukana luomassa kansainväliseen oikeuteen perustuvia monenkeskisiä järjestöjä –Euroopan integraatiokehitys, Nato, Bretton Woods -järjestelmä– on luonut sille poliittista pääomaa pienempien maiden keskuudessa, jota itsevaltaisilla suoraan kontrolliin pyrkivillä suurvalloilla (kuten esimerkiksi Neuvostoliitolla) ei ole. Jos Yhdysvallat ei rauhoittelisi ja pitäisi kiinni velvoitteistaan Nato-liittolaisiaan kohtaan itä-Euroopassa, niin sen arvovalta ja turvatakuut kokisi kolauksen myös itä-Aasissa, jossa se pyrkii tasapainottamaan nousevaa Kiinaa. Euroopan unionin ja Naton laajentuminen kylmän sodan jälkeen on parantanut valtavasti Euroopan turvallisuutta laajentamalla demokraattisten valtioiden ”turvallisuusyhteisöä”, jossa realistisen anarkian ennustama sodan mahdollisuus on kadonnut jäsenvaltioiden välillä.

Finlandia-talosta katsoen

Jos Ukrainalla ja kansainvälisellä oikeudella on väliä jopa kaukaisen suurvallan kannalta, niin entäs Suomen kantilta? Waltin ajatus siitä että Venäjän toiminta Ukrainan kriisissä on normaalia, se että suurvallat (mukaan lukien Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Saksa) välillä rikkovat kansainvälistä oikeutta omien turvallisuusintressiensa suojelemiseksi lähialueellaan, on perin harhaanjohtavaa. Kuten Ikenberry –tai esimerkiksi demokraattista rauhaa tutkinut – Michael Doyle ovat todenneet, liberaalien suurvaltojen suhteet pienempiin liberaaleihin valtioihin eivät ole realistisen anarkian mukaisia. Kanada ei pidä Yhdysvaltoja uhkana, eikä Tanska varustaudu Saksan hyökkäyksen varalta. Kansainvälinen oikeus ja multilateraalit instituutiot rajoittavat Yhdysvaltojen valtaa Natossa, tai Saksan valtaa Euroopan unionissa. Mearsheimerin ajatukset siitä, että Krimin anneksaatio hyväksyttäisiin, Venäjälle annettaisiin veto-oikeus Ukrainan kauppa- tai turvallisuuspolitiikkaan ja länsi lopettaisi ukrainalaisen yhteiskunnan ”lännettymisen” tukemisen tarkoittavat käytännössä sitä, että autoritaarisen suurvallan annettaisiin puuttua pienemmän –melko– demokraattisen valtion ulko- ja sisäpolitiikkaan Euroopassa. Tämän myötä kylmän sodan jälkeinen eurooppalainen kansainväliseen oikeuteen (pitkälti Helsingin vuoden 1975 päätösasiakirjaan) perustuva järjestys olisi vain sanahelinää.

Eurooppa jossa kansainvälisellä oikeudella ja instituutioilla ei ole sijaa on kovin riskialtis paikka pienelle liittoutumattomalle maalle, kuten suomalaiset hyvin tietävät. Waltista ja Mearsheimerista ei ole Suomen ulkopolitiikan oppi-isiksi.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa