Jaa

stubb

Suomessa käydään eurovaalien lisäksi kaksi, ehkä merkittävämpää, vaalia tänä keväänä. Sekä kokoomus että sosialidemokraatit tulevat valitsemaan uuden puheenjohtajan, jonka johdolla päähallituspuolueet yrittävät saada hyvät tulokset ensi kevään vaaleissa. Näissä vaaleissa äänivaltaa käyttävät ainoastaan puoluekokousedustajat. Koska Suomen ulkopolitiikkaa johtaa uuden perustuslain mukaan hallitus – yhteistyössä presidentin kanssa – prosessilla ja tuloksella on merkitystä myös ulkopolitiikan kannalta. Kuitenkin kaikissa kolmessa vaalissa ulkopolitiikka, ja erityisesti perinteinen ’ulko- ja turvallisuuspolitiikka’, jäänee kiivaimman keskustelun ulkopuolelle huolimatta aiheen kasvaneesta merkityksestä Ukrainan kriisin seurauksena. Seuraavassa Ulkopolitist keskittyy puhtaaseen spekulaatioon ulkopolitiikan roolista seuraavan pääministerin, ja Suomen ulkopolitiikan pätkäjohtajan, vaalissa.

Suoranaisesti ulkopolitiikka ei muutu huolimatta pääministerin henkilön vaihtumisesta. Vuotava six-pack, josta yksi on juotu pois, jatkaa vanhan hallitusohjelman pohjalta kevään vaaleihin. Ainoastaan ulkoinen kriisi – euron horjuminen, tai Ukrainan tilanteen huomattava paheneminen – voi aiheuttaa suurempia muutoksia. Viime kädessä kaikilla kolmella tämän kevään vaaleilla on aika pieni vaikutus Suomen ulkopolitiikkaan, joka on sekin eräällä tavalla merkittävä johtopäätös. Uuden ulkopolitiikan suuntaviivoista päättää 2015 keväällä muodostettava hallitus, jonka kokoonpano on täysin auki.

SDP:n puheenjohtajakisa käydään Seinäjoella jo tällä viikolla, ja nykyinen puheenjohtaja valtiovarainministeri Jutta Urpilainen on vaikuttanut haavoittuvaiselta suhteessa haastajaansa Antti Rinteeseen. Rinteen mahdollinen valinta eurovaalien loppusuoralla vaikuttaa väistämättä SDP:n vaalikampanjaan – mutta on kyseenalaista seuraako siitä massiivista nostetta gallupien kanssa kompuroivalle puolueelle. Puoluekokouksen ajankohta päätettiin jo viime vuonna – jolloin Urpilaisen jatko lienee vielä vaikuttanut selvältä. Kaikista selvin liittymäkohta on tietysti kokoomuksen puheenjohtajavaalin ja eurovaalien välillä. Poikkeuksellisen vahva tulos eurovaaleissa antaa nostetta Alexander Stubbin puheenjohtajakampanjalle. Se että Kokoomuksen puheenjohtaja valitaan vasta eurovaalien jälkeen –mikä on suunnitelmallista, toisin kuin demareilla– saattaa auttaa puoluetta parempaan tulokseen mikäli puheenjohtajaehdokkaat saadaan tehokkaasti jalkautettua tekemään kampanjatyötä vaalitilaisuuksien muodossa. Stubbin tuplaehdokkuudella on myös mielenkiintoisia käytännön seurauksia; jos Stubbista tulee pääministeri, ensimmäiselle varasijalle jäänyt kokoomuslainen eurovaaliehdokas pääsee Brysseliin.

Kokoomuksen kolmen ehdokkaan kisa on  enemmän auki tällä hetkellä. Kaikki ehdokkaat ovat kotoisin vaikutusvaltaisesta piiristä: Helsingistä, Uudeltamaalta ja Pohjanmaalta. Merkillepantavin asia kolmessa tähän asti ilmoittautuneessa pääministeriehdokkaassa – sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikossa, eurooppa-ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbissa, ja elinkeinoministeri Jan Vapaavuoressa – on totta kai se, että Stubb on Vapaavuoren sanoin ’europoliitikko’. Stubb kuuluu siihen hyvin pieneen joukkoon suomalaisia poliitikkoja, jotka ovat profiloituneet nimenomaan kansainvälisten kysymysten osaajina. EU-asiantuntemus ja hyvä esiintymistaito auttoivat Stubbia pääsemään ensimmäisellä yrittämällä europarlamenttiin 2004 maan toiseksi suurimmalla äänisaalilla. 2008 Stubbista tuli sattuman (ja puheenjohtaja Jyrki Kataisen luottamuksen) kautta ulkoministeri, Ilkka Kanervan jouduttua eroamaan tekstiviestikohun seurauksena. Painava salkku vaihtui 2011 huomattavasti kevyempään eurooppa- ja ulkomaankauppaministerin portfolioon, SDP:n saatua toiselle päähallituspuolueelle yleensä läänitetyn ulkoministerin salkun. Risikolla ja Vapaavuorella vaikuttaa olevan huomattavasti perinteisempi ulkopoliittinen tausta; toisin sanoen kumpikaan ei ole profiloitunut juuri ollenkaan aiheen parissa.

’Ulkopoliitikkojen’ sarja on perin kapea jopa suurissa suomalaisissa puolueissa. Vaikka Stubb häviäisikin pääministerikisan, hän saattaa nousta taas ulkoministeriksi ensi eduskuntavaalien jälkeen jos Kokoomus jatkaa hallituksessa ja saisi neuvotteluissa ulkoministerin paikan yksinomaan siitä syystä että puolueen eturivin poliitikoissa ei löydy vastaavaa ulkoasioiden osaamista. Ulkopoliittisen valiokunnan pitkäaikainen puheenjohtaja, entinen Lontoon lähettiläs ja puolueen vanha puheenjohtaja Pertti Salolainen alkaa olla vähitellen jo eläkeiässä. Tilanne on perin samankaltainen SDP:ssa, jonka ’default-ulkoministeriehdokas’ Erkki Tuomioja on ollut sen jälkeen kun silloinen demareiden ulkoministeri Tarja Halonen valittiin presidentiksi 2000. Siinä rytäkässä SDP menetti kokeneimman ulkopoliittisen osaajansa presidentti Martti Ahtisaaren, joka ei ole liittynyt takaisin puolueeseen sen jälkeen kun Halonen päätti käytännössä kampanjoida puolueen ehdokkuudesta Ahtisaarta vastaan. Keskustalla tilanne näyttää olevan valoisampi, sillä onhan puolueessa sekä moninkertainen ulkoministeri Paavo Väyrynen että nykyinen talouskomissaari Olli Rehn. Valitettavasti puolueen kannalta Väyrysen ulkopoliittiset kannat näyttävät ohittaneen parasta-ennen päiväyksensä jo pari vuosikymmentä sitten, ja Rehnillä tuntuu olevan kotimaassa yllättävän vähän kannatusta. Niin vähän että talouskomissaarin läpimeno eurovaaleissa on epävarmaa. Ei yllättäen, suurin pula teknokraateista on perussuomalaisilla, joiden ehkä paras ulkopolitiikan osaaja on entinen euroedustaja Timo Soini, joka on nykyisen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja.

Suurin syy ulkopoliitikkojen puutteeseen lienee poliittisessa järjestelmässä, jossa eteneminen edellyttää ennen kaikkea puolueen sisäisen politiikan ja kotimaan politiikan osaamista. Ahtisaari, Rehn ja Stubb ovat poikkeuksia tähän sääntöön. On kuvaavaa että heti kun Stubb ilmoittautui pääministerikisaan Vapaavuori kehui tätä ’osaavaksi europoliitikoksi’, jonka vahvuutena ovat Eurooppa-asiat. Talousasioihin profiloituva Vapaavuori ja sosiaaliasioiden asiantuntija Risikko tulevat luultavasti implisiittisesti edistämään mielikuvaa Stubbista tavallisten kansalaisten huolista ja politiikan ’ruisleivästä’ irtaantuneena eurokraattina. Stubbin haasteena on todistaa valitsijoille, että eurooppamyönteisyys ei tarkoita sinisilmäistä suhtautumista unioniin. Myös Björn Wahlroos satirisoi tällä viikolla Stubbin suhtautumista euroon, toteamalla että vain kaksi mummoa nakkikioskijonossa ovat samaa mieltä tämän kanssa euron myönteisistä vaikutuksissa muissa Pohjoismaissa. Tällainen puhe voi vahingoittaa, huolimatta siitä onko Wahlroosin omissa eurokannoissa mitään perää. Stubbilla, joka ei ole koskaan ollut kunnanvaltuutettuna,  on päinvastoin kovat paineet profiloitua kansallisissa kysymyksissä, kuten sote-uudistuksessa. Toisaalta ulkopolitiikka on myös kaksiteräinen miekka: Jos keskustelu ajautuu enenevissä määrin ulkopolitiikkaan, Stubbin suhteellinen asiantuntemus tulee entistä selvemmäksi.

Kokoomuksen puolueaktiivit, jotka tulevat valitsemaan uuden pääministerin kesäkuussa Lahdessa, ovat luultavasti keskimääräistä äänestäjää kiinnostuneempia ulkopolitiikan isoista kysymyksistä: eurokriisin hoidosta ja Ukrainan-kriisin jälkeisestä turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Jos keskustelu kääntyy kevään aikana näihin kysymyksiin, Stubb voidaan nähdä parhaimpana myyntimiehenä puolueen perinteisesti EU- ja Nato-myönteiselle ulkopoliittiselle linjalle, jonka avulla päähallituspuolue pystyisi profiloitumaan muista isoista puolueista eduskuntavaaleissa. Mitään suuria linjaeroja ehdokkaiden välillä ulkopolitiikassa tuskin on. Ainoana erona on, että Vapaavuori ja Risikko olisivat pääministerinä enemmän riippuvaisia avustajistaan oman ulkopoliittisen näkemyksensä muodostamisessa. Tosin Stubb on väistyvän pääministeri Jyrki Kataisen lisäksi yhtenä harvoista eturivin poliitikoista ottanut kantaa Suomen Nato-jäsenyyden puolesta Ukrainan-kriisin aikana. Vaikka Vapaavuori on samalla linjoilla Stubbin kanssa siitä, että Suomen tulisi hakea Nato-jäsenyyttä ’hyvän sään aikana’ kriisin väistyttyä, hän on sanonut hiljattain, että ei tulisi ajamaan Nato-jäsenyyttä edes seuraavien eduskuntavaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa koska asiasta puuttuu kansallinen konsensus.

On mielenkiintoista, miten Kokoomuksen puoluekokous, jossa Nato-jäsenyyden kannatus yhdistyy maanpuolustushenkisyyteen suomalaisittain epätyypillisellä tavalla, tulee suhtautumaan toppuutteluun yhdessä puolueen keskeisimmistä uskonkappaleista. Kari Suomalaisen kypäräpäinen pappi pilakuvassa on vielä jotain perää. Jos Stubbin koetaan olevan kilpailijoitaan uskottavampi ’national security’–viitekehyksessä, tällä saattaa olla jotain  seurauksia vaalin tulokseen. Ironista on tietty se että Stubb lienee kokoomuksen keskivertoaktiivia huomattavasti liberaalimpi sekä arvo- että talouskysymyksissä.

Enemmistön saaminen puoluekokouksessa on kovin erilainen haaste kuin eurovaalien ääniharavaksi pääseminen, suurimman puolueen aseman puolustaminen eduskuntavaaleissa tai hallitusneuvotteluissa pärjääminen. Kuten Jutta Urpilainen voi kertoa kuluneen viikon jälkeen.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa