Jaa

Via https://www.youtube.com/watch?v=WFYKrNptzXw

Via https://www.youtube.com/watch?v=WFYKrNptzXw

Näyttää siltä, että Euroopan karttoihin on Krimin kohdalle piirrettävä pieni päivitys. Railot avautuvat ja sulkeutuvat, joskus vaihtavat kokonaan paikkaa. Sillä välillä ne tosin vaikuttavat juuri sen verran ikuisilta, että muutokset tuovat mukanaan pientä historiallisuuden havinaa. Rajojen siirtely sotilaiden valvomilla kansanäänestyksillä haiskahtaa maailmansotien väliseltä ajalta. 1990-luvun alussa kouluja käyneet taas muistanevat elävästi sen uudistetun kartaston, jossa suuren ja mahtavan reunoille oli ilmestynyt kaikenlaisia eksoottisia lähiulkomaita. Muutokset jatkuivat koko vuosikymmenen. Ehkä rajamuutoksista nouseva kutkuttava, mutta lievästi pahaenteinen epävarmuuden tunne selittää Facebookissa Krimin kriisin aikoihin ahkerasti jaettua kartta-animaatiota. Se näytti Euroopan muuttuvat rajat 1700-luvun lopulta 1800-luvun lopulle. Animaation alusta löytyy Krimin kaanikunta ja Ruotsilla on raja Venäjän kanssa.

Hahmotamme karttoja ja sen myötä maailmaa niin voimakkaasti rajojen ja valtioiden kautta, että pelkillä maastonmuodoilla varustettu maailmankartta näyttää miltei alastomalta. Kokeilkaa Google kuvahakua sanoille ’kartta’ tai ’map’: lähes kaikissa on vähintään haaleat rajaviivat. Luonnonvaratkin aina kuuluvat jollekin. Säätiedotukset loppuvat maahan piirrettyihin viivoihin. Olemme voimakkaasti rajoittuneita. Vaikkapa pääkaupunkiseudulta käsin nähtynä huomattavasti hyödyllisempi lähialuekartta voisi olla kuten alla. Senhän saa helposti tuotettua (ihan ilman rajojakin) nettipohjaisista karttasovelluksista:

Ilman rajoja + tiet

Vaihtuvien rajojen kartta-animaatioita on toki mukava seurata, mutta yhdistettynä V. Putinin ”Krim on aina ollut osa meitä” -retoriikkaan se on omiaan ohjaamaan rajojen tarkastelun voimakkaasti anakronistiseen suuntaan. Rajat eivät nykyisessä muodossaan ole mikään kovin vanha saatikka ikuinen ilmiö. En tarkoita rajojen paikkaa, vaan sitä, että aikana ennen tarkkoja karttoja, matkustusasiakirjoja, rajavalvontaa tai toimivaa keskushallintoa puhutaan monessa kohdin vähän samanlaisista rajoista kuin Kilpisjärven alueella nykyisin. Kun menee riittävän pitkälle ”rajan” yli, löytänee jonkun, joka osaa kertoa mikä hallitsija viimeksi keräsi veroa.

Menneisyyden valtiot ja valtapiirit eivät luonnollisesti ole olleet missään määrin yhteismitallisia nykyisten kanssa, eivätkä karttaan piirretyt viivat ole yhtä vahvoja keskenään. Mikäli historiallisten kartta-animaation periaatteita käytettäisiin myös nykykarttojen laatimiseen, voitaisiin esimerkiksi Somalian, Syyrian ja Afganistanin kohdalla päätyä varsin mielenkiintoisiin ja sangen monitulkintaisiin piirroksiin, kun virallisten rajojen lisäksi on otettava huomioon erilaisia valtapiirejä. Yhdistämällä yhteismitattomia kartoitusperiaatteita voidaan välittää voimakas poliittinen viesti, kuten alla olevassa Israel/Palestiina debateista erittäin tutussa kartassa. Halutessaan kuvastaa muuttuvia valtasuhteita rinnakkaisissa näissä kartoissa sotketaan uskonnolliseen taustaan liitetty maanomistus (jossa kaikki siihen kuulumaton maa tulkitaan ”toisen osapuolen” maaksi), toimeenpanemattoman jakosuunnitelman hallinnolliset rajat, sodan aselepolinjat (ei enää maanomistustilanne) ja poliittisen sopimuksen tuloksena syntyneet itsehallintoalueiden rajat:

palestinian-loss-of-land-1946-2010

Useimmat kansallisvaltiot ovat harrastaneet tällaista historiapolitiikkaa luodessaan itselleen omaa identiteettiä saumattomana jatkumona ties mistä menneisyyden hämärästä. Esimerkiksi ”Suomen historia” on ollut tapana esittää nykyisen Suomen valtioon kuuluvalla maantieteellisellä alueella vaikuttaneiden ihmisten menneisyytenä. Oireellista on puhua Suomen suuriruhtinaskunnasta tavalla, jossa sen yhteys Venäjään jää marginaaliin tai keksiä Ruotsi-Suomen kaltaisia myyttisistä kokonaisuuksia ”Suomen” jatkuvuuden takeeksi.

Nationalistisen historian ja sen tukena käytettyjen karttojen fantasioihin kuuluvat saumattomasti ”etnisiä” rajoja noudattelevat valtiot. Tästä – ja ”historiallisista oikeuksista” – on ollut kyse Venäjän Krim-retoriikassa. Tämä ei tietysti ole mikään Putinin keksintö. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen etenkin Itä-Euroopan kartalle ilmestyi uusia kansallisvaltioita, mutta esimerkiksi Lähi-idässä Brittien ja Ranskalaisten piirtämiä ”keinotekoisia” rajoja on jopa esitetty alueen konfliktien alkusyyksi. ”Luonnollisten rajojen”, näin argumentti kulkee, ajateltaisiin noudattavan kielien ja uskontojen rajoja.  Missä näin ei tapahdu, tulee kahnauksia. Mikäli yhtyy tähän arvioon, ovat seuraavanlaiset mielikuvitukselliset kartat houkuttelevia (ja niitä on Suomessakin nähty):

Ralph Peters

Ongelmana tässä leikittelyssä on se normatiivinen asema, jonka se antaa nationalismille, ”luonnollisille rajoille”, ikuisille identiteeteille ja historiallisille jatkumoille. Mutta mihin se jättää esimerkiksi kieli- tai uskonnolliset vähemmistöt, joita joka tapauksessa jää rajojen sisään? Onko kansallisvaltioiden rajojen korostuksella tai siirtelyllä mitään paikkaa yhä verkostoituneemmassa maailmassa, jossa ihmiset liikkuvat enemmän kuin koskaan? Nyt 2000-luvulla Krimin tapahtumat tuovat ummehtuneen tuulahduksen sellaisesta rajoittuneesta menneisyydestä, johon tuskin haluamme paluuta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa