Jaa

Maneesi_univormunäyttely_34_sotilas_1990-luku

Suomen puolustuskyky on herättänyt viime aikoina keskustelua. Puolustusvoimat haluaa lisää määrärahoja kalustonsa uusimiseen, ja 80% ammattiupseereista ei pidä Suomen puolustusta uskottavana. Unto Hämäläinen kuitenkin kertoo Helsingin Sanomissa että puolustusministeri Carl Haglund ei halua itsenäistä selvitystä asiasta. Tämä kirjoitus yrittää auttaa puolustuspoliittisen keskustelun avaamista, hieman puolivallattomasti, käymällä läpi kaikki Suomen puolustuspolitiikan vaihtoehdot. Ei-niin-vakava ajatusleikki auttaa kenties ymmärtämään paremmin suomalaisen puolustuspoliittisen keskustelun implisiittisiä hiljaisia taustaoletuksia, ja siten kenties avittaa parempien puolustuspoliittisten ratkaisujen erottamisessa huonommista. 

Kaksi seireeniä

Helpoin puolustuspoliittinen ratkaisu olisi tietysti pasifismi. Väkivallaton vastarinta ei kuitenkaan historiallisesti ole ollut kovin toimiva ratkaisu miehityksen vastustamisessa. Myös viime vuosisadan historiassa toistuneet valtavan mittaluokan väkivaltaisuudet, sekä valtioiden välillä että sisällä, ovat tehneet ajatuksesta, että ihmisten ei tulisi mistään syystä puolustaa itseään aseellisesti, eettisesti hieman hankalan, kuten The Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin. Pasifismin vastakohtaa voisi ehkä kutsua martialismiksi. Ajatukseksi siitä, että väkivalta ja sota (myös ’ennaltaehkäisevä’ tai hyökkäyssota) voivat olla periaatteessa ihan hyödyllisiä ja myös eettisesti hyväksyttäviä. Tällaiset ajatuksenjuoksut olivat vielä 1800-luvulla yleisiä Euroopassa, ja niillä perusteltiin sekä siirtomaasotia että vuoden 1914 elokuussa alkanutta suurta sotaa. Kuitenkin maailmansotien aikaansaama valtava inhimillinen kärsimys teki tällaisesta ajattelusta mennyttä. Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja vuodelta 1945 kielsi voimankäytön kansainvälisessä politiikassa itsepuolustusta lukuunottamatta. Martialismi tuskin toisi Suomelle turvallisuutta, sillä vaikka Suomi –artopaasilinnamaisessa ajatusleikissä– onnistuisikin valloittaa naapurinsa Viron, Ruotsin, Norjan ja Venäjän, joutuisi Suomi vain uuteen turvallisuusdilemmaan uusien naapuriensa, mukaan lukien Kiinan, kanssa, jotka suhtautuisivat pelokkaasti uuteen aggressiiviseen naapuriinsa. Suunnitelman toteuttaminen saattaisi myös olla hankalaa ottaen huomioon Venäjän asevoimien suuren koon ja maan ydinasepelotteen.

Pasifisistinen keskitie

Jos pasifismi ja martialismi ovat molemmat umpikujia, niin mitä jää jäljelle? Täydellisen väkivallasta kieltäytymisen ja väkivallan ihannoimisen välistä laajaa aluetta on kansainvälisten suhteiden teoriassa nimitetty pasifisismiksi. Käytännössä pasifisismi on yhtä kuin ajatus tietyssä olosuhteissa oikeutetusta sodasta; tämä ius ad bellum -ajattelu menee kauas länsimaisen ajattelun historiassa ainakin kirkkoisä Augustinukseen saakka. Nykyaikana, tai vuodesta 1945 eteenpäin, sodan on mielletty olevan oikeutettu ja laillinen vain itsepuolustuksessa. Tätä muutosta ajattelussa kuvaa konkreettisesti esimerkiksi se että Britannian War Office muutti nimensä Ministry of Defenceksi 1964. Seurauksena ajattelumallista, jonka mukaan väkivalta on itsessään pahasta ja sitä tulisi mahdollisuuksien mukaan välttää, puolustuspolitiikan ensisijaiseksi tehtäväksi muodostuu uskottavan sotilaallisen pelotteen ylläpito valtion (ja sen kansalaisten) turvaamiseksi. Toisin sanoen Suomen –jolla ei ole globaalia puolustuspoliittista ulottuvuutta pienenä valtiona– tulee olla tarpeeksi vahva, jotta sen naapurit eivät uskaltaisi uhata sitä tai jopa käyttää sotilaallista voimaa sitä vastaan.

Tapoja, jolla valtio voi hankkia sotilaallisen pelotteen on periaatteessa kolme: Ensimmäinen ja kaikkein radikaalein on oman olemassaolonsa lakkauttaminen liittymällä osaksi jotain toista vahvempaa valtiota (kuten Amerikan siirtokunnat 1700-luvulla tai monet pienemmät saksalaiset ruhtinaskunnat tekivät 1800-luvun aikana). Toinen vaihtoehto on sotilaallisen pelotteen (jossa voi erottaa konventionaalinen pelote, sekä joukkotuhoaseilla saavutettava peloite) hankkiminen omin voimin. Kolmas vaihtoehto on sotilaallisen pelotteen ulkoistaminen liittoutumisen turvin. Pieni valtio voi nojata isomman turvaan ja ’ulkoistaa’ puolustuksensa. Käytännössä monet, tai jopa suurin osa eurooppalaisista valtioista, ovat valinneet jonkinlaisen yhdistelmän vaihtoehdoista kaksi ja kolme.

Federalismi vai kansallinen puolustus? 

Kaikkein helpoin tapa ratkaista Suomen turvallisuusdilemma lienee liittyminen osaksi Venäjän federaatiota. Venäjä on suurvalta, jonne kukaan ei ole viitsinyt hyökätä sitten vuoden 1941. Tämän periaatteessa kustannustehokas ratkaisu kuitenkin kaatunee normatiivisiin seikkoihin. Suomalaiset ajautuivat vaatimaan itsenäisyyttään paitsi nationalismin myös tsaarin itsevaltaiseksi koetun hallitustavan vuoksi. Viime vuosisadan kokemukset ja Venäjän viimeaikainen sisäinen kehitys on luultavasti vahvistaneet näitä sortokaudelta periytyviä käsityksiä. Onko meillä sitten muita b-vaihtoehtoja? Ajatus uudesta Kalmarin unionista vaikuttaa hieman utopistiselta, jos ottaa huomioon Pohjoismaiden kovin erilaiset puolustuspoliittiset valinnat (joista The Ulkopolitist on kirjoittanut hiljattain), ja Euroopan unioni ei vaikuta olevan matkalla kohti liittovaltiota ainakaan vähään aikaan. Päinvastoin keskittyminen eurokriisiin on tuntunut vähentäneen kiinnostusta yhteiseen ulko- ja puolustuspolitiikkaan. Valitettavasti myös Yhdysvallat ei ole koskaan hyväksynyt uutta osavaltiota Pohjois-Amerikan mantereen (ja erään Tyynen valtameren saariryhmän) ulkopuolelta.

Toinen hyväksi havaittu puolustuspoliittinen ratkaisu on tietysti kansallisen maanpuolustuksen ylläpito. Ongelmaksi muodostuvat kustannukset. Kuinka suuriin puolustusmenoihin Suomi on valmis? Jos Suomi haluaa ylläpitää uskottavaa pelotetta niin puolustusvoimien tulisi pystyä aiheuttamaan huomattavia hankaluuksia paitsi potentiaalisesti ekspansionistiselle Virolle myös Suomen naapureista vahvimmalle, eli Venäjälle. Tehokkain tapa hankkia sotilaallinen pelote –ydinase– lienee ongelmallista, koska sellaisen hankkiminen on nykyisin laitonta, ja ajautuminen samaan viiteryhmään Pohjois-Korean kanssa saattaa aiheuttaa negatiivisia vaikutuksia Suomi-brändille ja vaikeuttaa Team Finlandien tekemää hienoa työtä. (Tosin The Ulkopolitist on kirjoittanut spekulatiivisesti tästäkin skenaariosta.) Uskottavan konventionaalisen sotilaallisen pelotteen ylläpito pienelle maalle vaatii huomattavia kustannuksia. Ei liene sattumaa että esimerkiksi Sveitsi ja Norja, jotka ovat vielä sitoutuneet alueelliseen maanpuolustukseen ovat myös Euroopan vauraimpia valtioita. Täytyy myös ottaa huomioon, että –olkoonkin hyvin erilaiset– aluepuolustuksen mallimaat Norja ja Israel eivät nojaa pelkästään kansalliseen puolustukseen mutta myös ensimmäisessä tapauksessa kollektiiviseen turvallisuuteen Nato-jäsenyyden muodossa, ja toisessa tapauksessa vahvaan bilateraaliseen suhteeseen Yhdysvaltojen kanssa.

Ystävyys, yhteistyö ja avunanto? 

Kenen kanssa Suomen sitten kannattaisi liittoutua? YYA-sopimus on tietysti kovin perinteinen suomalainen puolustuspoliittinen vaihtoehto. Tosin Länsi-Saksan seuraajavaltion ja sen liittolaisten aiheuttama uhka Suomelle vaikuttaa tällä haavaa hieman epätodennäköiseltä. Varsinkin ottaen huomioon että Suomi on teoreettisesti liittoutunut Saksan liittotasavallan kanssa, jos Euroopan unionin puolustusulottuvuuden ottaisi vakavasti. Haaste Venäjän kanssa liittoutumisen kanssa –vaikka periaatteessa tämä on teknisesti toimiva ratkaisu kuten Grande Armée ja Wehrmacht voivat todistaa– on sama kuin valtioliitossa; puolustuspolitiikka ei perustu vain materiaalisiin seikkoihin vaan myös implisiittisiin normatiivisiin oletuksiin. Niin kauan kuin Venäjä ei ole vielä normaali eurooppalainen liberaali demokratia (The Ulkopolitist on kirjoittanut Venäjän ulkopolitiikan geopoliittisista oletuksista) uudelle YYA-sopimukselle ei löytyne kansansuosiota. Ongelmaksi periaatteessa miellyttävän Pohjoismaalaisen puolustusliiton suhteen muodostunee se että eri Pohjoismailla on käytännössä tällä hetkellä kovin erilaiset puolustuspoliittiset ratkaisut. Ei liene sattumaa että kovin hinku puolustusyhteistyölle on kantautunut Helsingistä ja Tukholmasta, kun sen sijaan Oslo, joka nojaa sekä aluepuolustukseen että Nato-jäsenyyteen, Kööpenhamina, joka panostaa kansainvälisen aktiivisuuden kautta Nato-jäsenyyteensä ja bilateraaliseen suhteeseen Yhdysvaltojen kanssa, sekä Reykjavik, jolla on Nato-jäsenyyden lisäksi vielä voimassa vuonna 1951 sovittu puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa.

Haasteena Islanti-skenaarion kanssa lienee se, että Yhdysvallat, joka haluaa supistaa läsnäoloaan Euroopassa tuskin enää haluaa ottaa kontolleen uusia puolustuspoliittisia velvoitteita. Näin ollen, vaikka bilateraalinen puolustusyhteistyö jota on viime vuosina harrastettu esimerkiksi asekauppojen suhteen, tullee tulevaisuudessakin olemaan Suomelle tärkeää niin kaikenkattavaksi ratkaisuksi siitä ei ole. Yhdysvallat on myös halunnut systemaattisesti multilateralisoida liittolaisjärjestelmäänsä Euroopassa tukemalla Naton toimintaa. Näin ollen helpoin tapa hankkia ’virallinen’ puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa on Nato-jäsenyyden kautta. Entä Euroopan unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka? Perimmäisenä ongelmana EU:n puolustuspolitiikassa on sen päällekkäisyys Naton kanssa (aiheesta The Ulkopolitistissa). Hyvin harvalla jäsenmaalla on intressejä kehittää päällekkäistä puolustuspoliittista ratkaisua hupenevien budjettien aikakautena. Ongelma on myös käytännöllinen. EU-mailla ei liene tällä hetkellä riittävää sotilaallista voimanprojektiokapasiteettia, jonka avulla pienten itäisten jäsenmaiden puolustuspelotetta voitaisiin ylläpitää. Viime kädessä kaikkein voimakkaimman länsimaan, Yhdysvaltojen, poliittinen arvovalta ja potentiaalinen sotilaallinen voima pitää pystyssä myös nykyistä eurooppalaista turvallisuuspoliittista rakennelmaa.

Tämän lyhyehkön ajatusleikin perusteella vaikuttaa selvältä että Suomen puolustuspoliittisen ratkaisun tulee tulevaisuudessakin perustua puolustukselliseen sotilaalliseen pelotteeseen, joka luultavasti perustuu sekä kansallisen maanpuolustuksen ylläpitämiseen että lisäpelotteen hankkimiseen liittoutumisen kautta. Ottaen huomioon kaikki ne teoreettiset vaihtoehdot, joita Suomella on, johtopäätösten vetäminen paremmista ja huonommista ratkaisuista ei ehkä sittenkään ole niin vaikeaa. Tämä jätetään kuitenkin lukijan tehtäväksi. Toivottavasti puolustuspoliittinen keskustelu muuttuu vähemmän perässähiihtäjäpainotteiseksi ensi eduskuntavaalien lähestyessä, sillä nykyisten asejärjestelmien vanhetessa käsiin puolustuspolitiikasta tulee yksi vaalien tärkeimmistä teemoista.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa