Jaa

Lisää näitä Suomelle, kiitos

Lisää näitä Suomelle, kiitos

Keski-Afrikan tasavallan pitkäaikainen poliittinen kriisi ja sen aiheuttama humanitaarinen katastrofi kantautui suomalaisten laajempaan tietoisuuteen tammikuussa.  Kun esiin nousi mahdollisuus, että kansainvälistä joukkovahvuutta kasvatettaisiin Keski-Afrikan tasvallassa, ei ollut kovin ihmeellistä, että Suomi ilmoitti myös harkitsevansa osallistumista – yhteisvastuun nimessä. Helmikuun alussa Ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta teki periaatepäätöksen siitä, että Suomi osallistuu suunnitteilla olevaan EU:n sotilasoperaation Keski-Afrikan tasavaltaan.

Kuitenkin poikkeavaa tässä tapauksessa ovat olleet erimielisyydet siitä, miten merkittävän panostuksen Suomi antaisi tälle operaatiolle.  Ensin näytti siltä, että Suomi osallistuisi pienellä – noin 20 sotilaan – joukolla, mutta sitten tuli yllättävä avaus ulkoministeri Tuomiojalta, että Suomi voisi osallistua jopa sadan sotilaan vahvuudella. Avauksesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä pienempää joukkomäärää kannattanut puolustusministeri Haglund vahvisti että vain 20 erikoissotilasta lähetetään.

Byrokraattiset erimielisyydet sopivasta operaatiosta

Tuomiojan esittämä sadan sotilaan osasto ei välttämättä kuulosta kovin kovin suurelta, mutta sitä se on.  Jos katsoo tammikuun 2014 karttaa Suomen osallistumisesta kansainväliseen kriisinhallintaan, niin maailmalla on vähän yli 500 sotilasta ripoteltu eri operaatioihin:  näistä merkittävimmät ovat Libanon (Unifil, 333), Afganistan (ISAF, 114 – joka supistuu koko ajan) ja etäisenä kolmosena Kosovo (KFOR, 22).  Joten Tuomiojan summittainen arvio 20-100 rauhanturvaajasta Keski-Afrikkaan olisi tehnyt siitä yhden Suomen merkittävimmistä rauhanturvaajakontribuutioista ja myös Suomesta suhteellisen ison osallistujamaan tässä noin 1000 EU-sotilaan operaatiossa.

Puolustusministeriön vastustus isommalle operaatiolle ei ole yllättävää.  Rauhanturvatoiminta yleensäkin  muodostaa vain pienemmän osan puolustusvoimien kansainvälistä yhteistyötä, ja suhteellisen staattisista rauhaturvaoperaatioista saatu hyöty ei ole välttämättä kovin suurta.  Toisin kun muutaman esikuntaupseerin lähettäminen, noinkin ison osaston lähettäminen Keski-Afrikkaan olisi logistisesti vaikeaa. Tämä vaatisi lisävaroja – joka totta kai herättää vastalauseita tutuissa kv-kriittisissä piireissä. Haglundin vetoomukset tarveperusteluihin ovat paikkansapitäviä, mutta isomman osallistumishalun taustalla piilee kiinnostavampi poliittinen ongelma.

Rauhanturvaaminen on iso osa Suomen ulkopoliittista brändiä, vaikka tämä itsekäsitys elää kiusallista kanssaeloa tilastojien kanssa.  Suomenkin rauhanturvaajien määrä on säännöllisesti tippunut kylmän sodan jälkeen; tämä heijastaa pitkälti sitä yleistä trendiä, että länsimaat tarjoavat vähemmän ja vähemmän rivisotilaita YK:n rauhanturvatehtäviin.  Silti, se että ”suomalainen rauhanturva on ajettu alas” on poliittinen ongelma. Unifilin paluun myötä suomalaisten rauhanturvaajien määrä on noussut hieman aallonpohjasta, mutta edeelleenkin näkyvän osallistumisen tarve tuntuu etenkin Merikasarmilla.

Haussa: sopiva mandaatti ja tehtävänkuva

Toki mikä tahansa rauhanturvaoperaatio ei ole sopiva Suomelle.  YK:lla on maailmalla pelkästään yli 118 000  henkilöä sotilas- ja siviilikriisinhallintatehtävissä; Natolla ja EU:lla on myös merkittäviä operaatioita, joihin Suomi voi osallistua tai osallistuu.  Tapa, jolla  Suomen ilmaistu poliittinen halu kohtaa oikeat operaatiotarpeen, on kuitenkin erikoinen.

Hyvä esimerkki on tässä suhteessa on Syyria.  Suomi on toistuvasti vihjannut olevansa valmis lähettämään rauhanturvaajia Syyriaan mahdolliseen  YK-mandatoituun missioon (Suomi osallistui UNSMIS-operaation ja nytkin on lähettänyt YK-OPCW operaatioon tukea).  Tuomioja on vielä spekuloinut asialla, mutta kun tarjoutui mahdollisuus lähettää rauhanturvaajia jo olemassaolevaa UNDOF-operaation Golanilla, niin Suomi kieltäytyi heti.  Golanin tapauksessa Suomi vielä kieltäytyi yhteispohjoismaisesta tehtävästä, joka olisi tehty yhdessä Ruotsin kanssa.  Toinen esimerkki löytyy Libyan tapauksesta, jonne Suomi toistuvasti pohti lähettävänsä rauhanturvaajia joko YK tai EU-mandaatin alaisuudessa.

Suurin este näille ehdotetuille operaatioille on poliittisen halun puute – joko Nato-alaisiin operaatioihin (ts. Libya) tai sitten liian vaaralliseksi koettuihin operaatioihin (ts. UNDOF). Tuloksena on se, että useimmiten Suomi osallistuu kansainvälisiin operaatioihin pienellä asiantuntija- tai  upseerikontribuutiolla, mutta vaikka ne kartuttavat kansainvälisten operaatioiden listaa niin ne eivät tuo Suomelle näkyvää asemaa kansainvälisesti tai suurta vaikutusvaltaa operaatioissa jonne kontribuutiot kohdistetaan.

Entäpä itse kriisi?

Valitettavinta tässä kaikessa on, että osallistumispäätökset rauhanturvaoperaatioista tehdään pitkälti huomioimatta itse vakautettavaa kriisiä.  Palataksemme Keski-Afrikan tapaukseen; maan kriisi on hyvin vakava, mutta EU-operaatio ei sitä tulisi ratkomaan (se kuuluu Afrikan unionin 6000 sotilaan vahvuiselle ja Ranskan 1600 vahvuiselle osastoille) vaan pikemminkin vartioimaan pääkaupungin lentokenttää ja pelastamaan kariutuvaa EUBG-konseptia.   Sekin, että Suomen osallistumispäätöksissä annetaan tiukkoja aikarajoja myös heikentää operaation kokonaistehoa.  Yhteisvastuu on tärkeä periaate, mutta valitettavasti se yhteisvastuu on myös sen verran laaja käsite, että se ei ohjeista tarkemmin operaatiopäätöksissä.

Miksi Suomi pohtii Keski-Afrikan tasavallan kriisiä mutta ei Etelä-Sudania, jossa UNMISS on joutunut vakavaan välikäteen ja on pyytänyt lisää joukkoja?  Miksi ei Maliin pohdittu isompaa osastoa? Miksi  Suomi kieltäytyi Libyasta vaikka ajoi vahvasti YK-päätöslauselmaan kriisin ratkaisemiseksi? Miksi Suomen rauhanturvaamisinto Syyriassa yhdistyy voimakeinojen lähtökohtaiseenpoissulkemiseen?

Suomen rauhanturvapolitiikasta puuttuu tarvittava kehikko, jolla päätöksiä tehdään ja perustellaan.   Tässä suhteessa mallia voisi hakea Virolta, jolla on selkeä – joskin kyyninen – logiikka sille miksi ja miten rauhanturvatoiminta on sidottu Viron laajempaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.   Viron puolustusministerin sanoin ”Jotta liittolaiset olisivat valmiita auttamaan meitä, meidän on autettava liittolaisia silloin, kun heillä on ongelmia tai kun he ratkovat ongelmia muualla.”   Tämän takia Viro osallistui vahvasti Afganistaniin, mutta Afganistanin-operaation hidas päättyminen siirtää myös Viron kriisinhallintaosallistumisen painopistettä kohti YK-operaatioita.  Näistäkin operaatioista Viro löytää itselleen strategisesti miellyttäviä operaatioita; myös Viro lähettää 55 sotilasta Ranskalle tärkeään Keski-Afrikan operaatioon, mutta samalla kiittää Ranskaa osallisuudestaan Baltian ilmavalvontaan. En soisi Suomelle näin instrumentalistista politiikkaa, mutta siitä voi ottaa edes jonkun verran inspiraatioita muuttamaan nykyistä poukkoilevaa linjaa.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa