Jaa

Kairo. Kuva: Wikipedia

Kairo. Kuva: Wikipedia

Hieman yli kolme vuotta nk. arabikevään alun jälkeen, on talouden rooli kansannousujen alkamisessa – aina usein lähtölaukausena pidetyn Muhammed Bouazizin polttoitsemurhasta alkaen – ollut hyvinkin selkeä. Alueen valtiollisten eliittien kontrolloidessa yksittäisten kansalaisten kansantaloudellisen osallistumisen astetta, syyllisiä talouden huonoon jamaan ja kestämättömään (nuoriso)työttömyyden tasoon ei tarvinnut etsiä kaukaa. Globaalin talouskriisiin vetoaminen – tai Egyptin Hosni Mubarakin tapauksessa oman maan kansalaisten syyttäminen – ei käynyt uskottavasta selityksestä useissa tapauksissa vuosikymmenten makrotaloudellisesta alisuorittamisesta, etenkin Persianlahden ulkopuolella. Verrattaen pienten eliittien pyörittämä valtiollinen talouden tehottomuus ja epätasa-arvoisuus nousi suuremmin keskiöön 1990-luvun puolivälistä lähtien, kiitos läpi Lähi-idän vaikuttavan valtavan demografisen muutoksen, jonka tiimoilta nuoriso muodostaa suurimman osan alueen työvoimasta, kiitos lisääntyneen syntyvyyden ja laskeneen lapsikuolleisuuden. Vaikka nuoren iän ohella alueen työvoima on myös yhä koulutetumpaa, ei koulutus ole toiminut takeena työllistymisestä alueen kansantalouksien ollessa kyvyttömiä tarjoamaan tarpeellista määrää koulutusta vastaavia työpaikkoja. Yksi keskeisistä ongelmista työpaikkojen luonnissa on ollut valtiosta riippumattoman yksityisen sektorin pienuus alueen maissa. Esimerkiksi öljyrikkaudesta nauttivassa Saudi-Arabiassa työttömyyden perinteisenä hoitokeinona käytetty valtiollinen (paperi)työllistäminen alkaa olemaan tiensä päässä. Tuottavuudeltaan nollaa lähentelevät valtiolliset toimistovirat koituvat kalliiksi rahallisesti paitsi lyhyellä (äkillisesti kasvanut työvoima ei auta asiaa) myös pitkällä tähtäimellä, kasvattamalla työvoiman riippuvuutta valtion 100% subventoimista tarpeettomista työpaikoista. Koska näillä subventioilla on varsinkin rentieristisissä valtiossa poliittista kontrollia pönkittävä tarkoitus, voi hyvällä syyllä kysyä, onko yksityisen sektorin toimijoilla ollut merkittävää roolia ennen arabikevättä, ja voiko sillä sellaista olla arabikevään jälkeen? Juuri tätä harvemmin akteeemisessa kirjallisuudessa esiintyvää yksityiseen sektoriin liittyvän politiikan ja toimijoiden roolia tutkii Hertogin, Lucianin ja Valrerin toimittama Business Politics in the Middle East.

Vaikka esimerkiksi Persianlahdella toimivaa yksityisen sektorin eliittiä voi pitää keskimääräistä itsenäisempänä, ei kirjasta välittyvä yleinen kuva ns.liike-elämän eliitistä mairittele ketään. Kauttaaltaan esimerkkimaissa piirtyy kuva toimijoista, jotka toimivat oman etunsa nimissä vähintäänkin jonkinasteisessa riippuvuussuhteessa hallitsevaan tahoon, ja jotka omaavat vähän jos ollenkaan kykyä (kenties jopa halua) vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Kenties parhaimpana esimerkkinä tästä toimivat kappaleet Syyriasta ja Egyptistä (molemmille on kirjassa omistettu kaksi kappaletta). Syyrian kohdalla Kjell Selvikin kappale 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmennellä maassa toimineesta YK:n Global Compact -yritysvastuuohjelmasta (Corporate Social Responsibility) ja eräänlainen Zakatin eli almuveron hyödykkeellistäminen on, varsinkin nykykontekstissa, kylmäävää luettavaa. Mitä yritysvastuullisuus voi tarkoittaa etenkin niiden yritysten kohdalla, jotka ovat ponnistaneet al-Assadin hallinnon suojista? Hyväntekeväisyysmallin jos toisen siunaaminen on myös kätevä väline henkilökeskeiselle hallinnolle, jonka klientelistisen talouspolitiikan sosio-ekonomisia kustannuksia yksityiset toimijat paikkaavat. Tässä mielessä ohjelman piirin kuuluvat pyrkimykset oman yritystoiminnan legitimaatioon toimivat auttamatta myös al-Assadin hallinnon hyväksi. Sanomattakin on selvää, että sisällissota on tehnyt niin YK:n kuin yrittäjien ohjelmaan liittyneet toiveet tyhjiksi. Ohjelma on kuitenkin mielenkiintoinen muistutus ennen arabikevättä monin paikoin menestyksekäänä pidetystä ”autoritaarisuuden päivityksestä”, jossa Iso-Britanniassa koulutetun presidentin nimeämät, niin ikään länsimaissa koulutetut ja yksityiseltä sektorilta rekrytoidut ”uudistajat” sekä kiillottivat hallinnon kilpeä että potentiaalisesti edesauttoivat sen taloutta, toimijasta riippuen.

Egyptin monivaiheisissa tapahtumissa sitten kolme vuotta sitten ulossyöstyn Mubarakin eroamisen jälkeen huomionarvoista on ollut paikoin voimakkaaksikin arvioidun liike-elämän eliitin totaalinen poissaolo, kuten Robert Springborg omassa kappaleessaan huomioi. Talousuudistukset käynnistäneen Anwar Sadatin infitahin (suom.”avautuminen”) jälkeen syntyneet liike-elämän instituutiot kuten kauppakamarit olivat vahvasti sidoksissa mubarakilaiseen eliittiin, eivätkä siten omaksuneet suurta roolia Mubarakin syrjäyttämisessä. Islamistisen veljeskunnan vallan aikana suhteet valtaelittiin olivat kireämmät, mutta kirjan julkaisun jälkeen tapahtunut Muhammed Mursin vallastasyöksy ja armeijan paluu on pitkälti palauttanut rahaeliitin jäsenet omille paikoilleen, Mubarakin ajan rooleihin, esimerkkinä teleyhtiö-miljardööri Naguib Sawiris. Toivoa varsinaiselle yksityisen sektorin laajentumiselle ja kasvaneelle inklusiivisuudelle on vähän, eivätkä viime viikonlopun pommi-iskut Kairon keskustassa auta asiaa.

Yleisesti ottaen teoksen esimerkkimaiden (joita em. lisäksi edustavat Oman, Bahrain, Yhdistyneet arabiemiratit, Kuwait sekä Iran) kontekstit eroavat toisistaan siinä määrin, että Hertogin ja kumppaneiden tuote toimii huomattavasti paremmin spesifien maakohtaisten tilanteiden valottajana kuin aihetta alueellisella tasolla käsittelevänä yleisteoksena, alueellisesta aloituskappaleesta huolimatta.

Yksityisen sektorin tulevaisuus

Amerikkalainen politiikan sosiologi Barrington Moore tiivisti kuuluisan näkemyksensä keskiluokan demokratisoivasta vaikutuksesta muotoon ”ei porvaristoa, ei demokratiaa”, viitaten aina Ranskan vallankumoukseen asti. Yksityiselle sektorille ja sen luomalle keskiluokalle voi positiivisimmassa skenaariossa nähdä sen suuren ja välttämättömän roolin, jota esimerkiksi Vali Nasr kirjassaan The Rise of Islamic Capitalism – Why The New Muslim Middle Class is the Key to Defeating Extremism korostaa. Eliittien sisäisten ja niihin kohdistuvien poliittisten valtataisteluiden keskellä (tuoreimpana muistutuksena Egypti) taloudelliset haasteet ja kysymykset, etenkin pitkää tähtäintä vaativat, eivät pääse akuuttien asioiden listalle. Totuus kuitenkin on, että liki jokaisen Lähi-idän valtion kulloinenkin poliittinen konstellaatio joutuu pahimman laannuttua huomioimaan arabikevättä jouduttaneet taloudellisten järjestelmiensä tehottomuudet ja epäoikeudenmukaisuudet, mikäli järjestelmällisestä poliittisesta väkivallasta halutaan pidättäytyä. Tässä mielessä Hertogin ja kumppaneiden teos on erinomainen ja yksityiskohtainen muistutus yksityisen sektorin roolin (ja talouskasvun) suurentamisen haasteista ja toisaalta virheistä, joita olisi kansallisen hyvinvoinnin nimissä syytä välttää.

 Steffen Hertog et al. (toim.): Business Politics in the Middle EastHurst, 2013. 288 s. ISBN: 978-1849042352. 

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa