Jaa

kuva: Banksy

kuva: Banksy

Sota on vanhaa – ei ehkä niin vanhaa kuin aikaisemmin luultiin, mutta vanhaa joka tapauksessa. Viimeistään maanviljelyksen keksimisen jälkeen on sota ollut valitettavan yleinen piirre ihmisyhteisöjen välistä elämää. Se ei kuitenkaan koskaan ole ollut moraalisen keskustelun ulkopuolella, vaikka jotkut niin yrittävätkin väittää. Yksi antiikin aikojen kuuluisimmista pohdinnoista löytyy intialaisesta suureepoksesta, Mahabharatasta, jossa pähkäiltiin oikeutetun sodan kysymystä: voiko sota koskaan olla oikeutettua, jos otetaan huomioon sen aiheuttama valtava kärsimys? Sodalle ja väkivallalle onkin kautta aikain pyritty esittämään jonkinlainen normatiivinen oikeutus – oli se sitten Jumalasta tai raison d’état’sta kumpuava periaate.

On kuitenkin ollut myös niitä, jotka pitävät sotaa poikkeuksetta moraalittomana toimintana. Jeesus kannusti seuraajiaan väkivallattomuuteen ja kehotti heitä rakastamaan vihollisiaan ja kääntämään toisen posken. Niin Martin Luther King Jr. kuin Mahatma Gandhikin muistetaan väkivallattomuuden periaatteita kannattaneina johtajina, ja tämän päivän rauhanliike usein vetoaa heidän esimerkkiinsä. Nykypäivän pasifismi eli rauhanaate keskittyy rauhan edistämiseen kansainvälisessä yhteisössä. Modernissa muodossaan pasifismi on kanta, jonka mukaan konfliktit poliittisten yhteisöjen – kuten valtioiden – välillä tulisi ratkaista väkivallattomasti. Tietyt pasifistit hyväksyvät väkivallan käytön hyvin rajallisesti, esimerkiksi itsepuolustuksessa, mutta enemmistö rauhanaatteen kannattajista edustaa antimilitarismia: he uskovat aseettomaan ja armeijattomaan maailmaan normatiivisena tavoitteena.

Mutta miten pasifismi toimisi puolustuspoliittisena ratkaisuna? Kuinka tehokasta väkivallaton vastarinta olisi esimerkiksi suomalaisen maanpuolustuksen keinona? Sodasta on tässä blogissa kirjoitettu paljon, joten lähden tällä kertaa liikkeelle erään kilpailijan kanssakeskustelijan kirjoittaman, varsin mainion blogin hengessä väkivallattomasta maanpuolustuksesta. Michael Walzer kirjoittaa kuuluisan Just and Unjust Wars –teoksensa jälkipuheessa  väkivallattomasta vastarinnasta ”sodankäynnin” keinona. Hyökkäyssotaan ryhtyminen ei nykyajan moraalikäsityksen tai kansainvälisen lain puitteissa ole lähes koskaan oikeutettua – humanitaarinen interventio on kiistanalainen poikkeustapaus, josta olen kirjoittanut aikaisemmin – mutta puolustussotaa on edelleen laajasti hyväksytty organisoidun väkivallan muoto. Useat pasifistit kannattavat kuitenkin puolustussodan sijaan kansalaistottelemattomuuteen perustuvaa väkivallatonta vastarintaa. Teoksessaan Walzer käy läpi väkivallattomuuden mahdollisuutta ja ongelmallisuutta maanpuolustuksellisena ratkaisuna.

Ajatus väkivallattomasta maanpuolustuksesta perustuu aktiiviseen vastarintaan, jossa hyökkäävän armeijan toiminta miehitettävässä yhteiskunnassa tehdään vaikeaksi tai mahdottomaksi. Tarkoituksena ei ole sotia lainkaan, vaan juurikin kieltäytyä väkivaltaisesta vastarinnasta. Ajatus on, että miehitettävä kansa tekee itsestään hallintakelvottoman kieltäytymällä yhteistyöstä. Jos strategia toimisi, vältyttäisiin suunnattomalta määrältä kärsimystä ja kuolemaa. Walzer huomauttaa, että ei ole todisteita siitä, että tuo strategia olisi vielä toiminut missään miehityksessä. Toisaalta jos ajatellaan, että jokin valtio käyttäisi saman määrän aikaa, rahaa ja resursseja väkivallattoman maanpuolustuksen ylläpitämiseen kuin mitä ne nyt käyttävät perinteisiin asevoimiin, olisi väkivallattomalla puolustuspolitiikalla kenties mahdollisuus onnistua. Pasifistien vastaus heidän kantansa väitettyyn epärealistisuuteen onkin usein juuri tätä ajatusta hyödyntävä. Jos käyttäisimme edes osan sotiin ja aseisiin osoitetuista varoista väkivallattoman puolustuksen rakentamiseen ja rauhan edistämiseen kansainvälisessä yhteisössä – konflikteja ruokkivien epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisesta puhumattakaan – olisi rauhalla huomattavasti paremmat puitteet.

Väkivallattomaan puolustukseen liittyy kuitenkin ainakin toistaiseksi huomattavia ongelmia. Yhtäältä voidaan ajatella, että kenties väkivallattomuus on puolustavalta osapuolelta liikaa pyydetty. Kuinka paljon alistumista, kärsimystä ja nöyryytystä puolustavan osapuolen on siedettävä? Väkivaltaisessa puolustuksessa kärsimyksen määrä on usein myös valtava, mutta siinä puolustava osapuoli voi kokea olevansa aktiivinen toimija. Vaikka puolustavan valtion kansalaiset kokisivat väkivallattoman vastarinnan arvokkaaksi, voi ehkä myös kyseenalaistaa vastarinnan toimivuuden pitkällä tähtäimellä. Ihmisten kyky sietää pelkoa ja passiivista kärsimystä on rajallinen, ja ennen pitkää ihmiset usein murtuvat sorron alla. Esimerkiksi väkivaltaisissa diktatuureissa nähdään harvoin laajaa ja pitkäjänteistä väkivallatonta vastarintaa. Jossain vaiheessa yölliset katoamiset, väkivalta ja vangitsemiset muodostuvat liian suureksi hinnaksi kansalaisille – ainakin jos miehittävä osapuoli on sortoon sitoutunut. Vaikka vastarinta toimisikin pitkällä aikavälillä, miehitykseen pyrkivä valtio voi halutessaan aiheuttaa paljon materiaalista vahinkoa riistämällä alueen luonnonvaroja ja infrastruktuuria. Vastarinnan idea on, että miehitys ei onnistu, mutta entä jos miehittäjä ei pyrikään pitkäaikaiseen miehitykseen vaan poliittisen yhteisön tai kansan tuhoamiseen?

Hyökkäyssota on juuri tästä syystä niin väärin: se pyrkii tuhoamaan poliittisen yhteisön, johon tuon yhteisön jäsenet ovat sitoutuneet. Puolustussodan oikeutus voidaankin johtaa yksilöiden oikeudesta olla osa poliittista yhteiseloa. Miehittävä osapuoli haluaa vähintäänkin alistaa yhteisön jäsenet oman poliittisen näkemyksensä alle ja siten riistää tuon yhteisön jäsenten yhteinen poliittinen autonomisuus – pahimmillaan se voi tavoitella poliittisen yhteisön jäsenten tuhoamista esimerkiksi ”väärän” etnisyyden vuoksi. Vaikka väkivallaton vastarinta toimisi (ja todennäköisesti se ei toimisi) voidaan kysyä: miksei puolustavalla yhteisöllä olisi oikeutta käyttää myös väkivaltaisia keinoja poliittisen autonomisuuden turvaamiseksi? Aiemmin mainitsemani humanitaarinen interventio on moraalisesti hankala hyökkäyssodan muoto, mutta sen kannattajat ovatkin pyrkineet esittämään sen ennen kaikkea puolustussotana – interventiossa ei puolusteta niinkään poliittista yhteisöä vaan ihmisiä joiden valtio ei enää edusta toimiensa vuoksi poliittisen yhteiselon henkeä. Esimerkiksi Libyassa kesällä 2011 Gaddafin hallinto käytti laajamittaista väkivaltaa omia kansalaisiaan vastaan, ja kansainvälinen yhteisö koki velvollisuudekseen käyttää väkivaltaa lopettamaan hallinnon toimet.

Lopuksi on kuitenkin välttämätöntä todeta, että väkivallan vähentäminen kansainvälisessä järjestelmässä on tärkeä tavoite. Joissakin tapauksissa järjestäytynyt väkivaltainen vastarinta tai muiden puolustus on oikeutettua, mutta väkivallattomuuta voi tästä huolimatta edistää normina kansainvälisessä politiikassa. Ongelmana kuitenkin on, että toistaiseksi varsinkin suurvallat kokevat ettei kansainvälisiä normeja tarvitse noudattaa mikäli intressit toisin vaativat. Rauha saattaa olla vaikea tavoite, mutta siihen pyrittäessä on – hieman paradoksisesti – nimenomaan sodan etiikalla suuri merkitys. Ylläpitämällä valaistunutta keskustelua oikeutetusta ja epäoikeutetusta sodasta eli sodan etiikasta joudumme jatkuvasti arvioimaan kriittisesti väkivallan eri muotoja ja moraalisuutta (tai moraalittomuutta). Kunnioittamalla sotaa koskevia sääntöjä – kuten siviilien koskemattomuutta tai hyökkäyssodan laittomuutta – väkivallan osapuolet pyritään sitouttamaan sotaa koskeviin normeihin. Nämä normit eivät yksinään riitä, mutta ne ovat välttämättömiä matkalla väkivallattom(amp)aan tulevaisuuteen.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa