Jaa

Ariel Sharon (1928–2014)Ariel Sharon – sotasankari, entinen pääministeri, Suur-Israelin puskutraktori ja kotimaansa sitkeä puolustaja – on poissa. Taas. Mutta tällä kertaa lopullisesti. Sharonin (1928–2014) pitkä ura oli yhtä sahausliikettä, yhtäkkisiä muutoksia, riemuvoittoja ja murskatappioita, ihailua ja halveksuntaa, poistumisia ja paluita. Sen jälkeen kun hän vaipui koomaan kahdeksan vuotta sitten oli Israelissa vitsailtu hänen heräävän yhtäkkiä vuoteeltaan ja tekevän jälleen yllättävän paluun korjaamaan milloin minkäkin sotkun, joka maata tahrasi. ”Mitähän Sharonkin sanoisi, jos nyt heräisi?” Väinämöinen ei palannut, vaan nukkui pois. Koomaan vajoamisen aikaisten muistokirjoitusten (erityisen hyvä löytyy täältä) lisäksi nyt on ilmestynyt pitkä sarja uusia.

Itsepintaisesta ja sitkeästä israelilaisesta ollaan montaa mieltä, mutta harva kiistää hänen poikkeukselliset kykynsä sotilasjohtajana tai hänen voimakkaan persoonallisuutensa jättämää jälkeä. Hän oli toiminnan mies, jonka symbolinen merkitys on silti ehkä häntä itseäänkin suurempi. Ariel Scheinermann, kuten hänet alkujaan tunnettiin, ei ollut ihan lajinsa viimeinen, mutta kuitenkin yksi viimeisistä. Sharonin myötä hautaan on hiljalleen vaipumassa Israelin perustajasukupolvi. Auktoriteetteja kumartelematon autiomaan viljelijä ja häikäilemätön soturi edusti monia raivaajasukupolven ihanteita. Hänen elämänsä arviointi on osaltaan Israelin historian, sionismin ja Lähi-idän konfliktin arviointia.

Erityisen voimakkaasti Sharon jakaa mielipiteitä kotimaassaan. Vasemmiston silmissä hänessä henkilöityivät ensimmäisen Libanonin sodan hybris, Israelin kansainvälisen maineen ryvettyminen ja voimapolitiikan umpikuja. Sharonin uran uskottiin päättyneen jo 1982 hänen jouduttua eroamaan puolustusministerin paikalta Sabran ja Shatilan joukkomurhien jälkeen. Moni muu olisi luopunut politiikasta saman ryöpytyksen alla. Israelissa veisteltiin myöhemmin, ettei Sharon ollut lihava, hänellä oli vain erityisen paksu nahka. Vuosien hiljaiselon jälkeen hän palasi maatilaltaan, nousi oikeistolaisen Likudin puheenjohtajaksi ja vei puolueensa voittoon toisen intifadan keskellä käydyissä vaaleissa. Ariel oli onnistunut jättämään menneisyyden tahrat jälkeensä.

Sharon nähtiin oikeiston ja siirtokuntaliikkeen voimakkaana puolustajana. Hän oli kannustanut siirtokuntalaisia toimimaan oma-aloitteisesti ja valtaamaan Länsirannan kukkulat. ”Kaikki minkä otamme, jää meille”. Käskyjen luovana tulkitsijana tunnettu upseeri oli omalta osaltaan luomassa maansa laeista piittaamatonta kulttuuria, joka on hiljalleen pesiytynyt etenkin ideologiseen siirtokuntaliikkeeseen. Sharon näki siirtokunnat strategisena voimavarana ja Israelin turvallisuutta lisäävänä tekijänä. Turvallisuus oli kaikki kaikessa. Menestyneenä sotilasjohtajana ja piinkovana poliitikkona hänellä oli tiettyä uskottavuutta juuri turvallisuuden alalla, kun israelilaiset joutuivat 2000-luvulla kohtaamaan toisen intifadan kasvavan väkivallan.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Siirtokuntien puolustaja päätti vetäytyä kaikista Gazan kaistan siirtokunnista ja kourallisesta pieniä Länsirannan siirtokuntia. Vuonna 2005 toteutettu suunnitelma sai kannatusta valtaosalta israelilaisista, mutta oikeiston suosikista tuli yhtäkkiä ainakin siirtokuntalaisten inhokki. Vasemmistolle ei jäänyt vaihtoehtoja. Gazan kaistan 8 000 israelilaista siirtokuntalaista elivät puolentoista miljoonan palestiinalaisen keskellä. Heidän etuoikeutetun asemansa ylläpitäminen oli räikein esimerkki kaikesta siitä, mikä siirtokuntapolitiikassa oli vikana ja lisäksi aiheutti huomattavia hankaluuksia sekä kustannuksia Israelin armeijalle. Palestiinalaisalueista kiinni pitäminen tarkoittaa vastentahtoisten palestiinalaisten hallitsemista sotilasvoimalla. Sharon näki, ettei kaikkea voinut saada.

Palestiinalaisille – tai suurelle osaa arabimaailmaa ylipäänsä – Sharon ei näyttäydy samaan tapaan monitulkintaisena hahmona. Hänet nähdään yksiselitteisen pahana. ”Teurastajan” syntilista on pitkä, aina vuoden 1953 Qibyan joukkosurmista vuoden 1982 Libanonin sotaan, siirtokuntien rakentamiseen, syytöksiin Jasser Arafatin murhauttamisesta ja Länsirantaa yhä tänäkin päivänä halkovan muurin rakennuttamisesta. Käytännössä kenestäkään muusta israelilaisjohtajasta ei kuule palestiinalaisalueilla yhtä paljon ikäviä tarinoita kuin Sharonista. Häneen tuntui henkilöityvän kaikki se, mikä palestiinalaisten mielestä Israelissa oli vikana. Sharon muistutti arabimaiden sotilaallisesta tappiosta, pakolaisten yhä jatkuvista nöyryytyksistä ja kärsimystä, siirtokuntien kasvusta ja palestiinalaisten maiden menetyksestä.

Edes vetäytyminen Gazan kaistalta ei tuonut tähän muutosta. Yhden tulkinnan mukaan Sharon jätti Gazan siirtokunnat saadakseen tiukemman otteen Länsirannasta ja Itä-Jerusalemista. Logiikka olisi sama kuin aiemmin oikeistolaisella Menachem Beginillä, joka oli pääministerinä 1977–1983. Hän teki rauhan Egyptin kanssa ja vetäytyi Siinailta, mutta julisti pian sen jälkeen Jerusalemin Israelin ikuiseksi ja jakamattomaksi pääkaupungiksi väkivalloin miehitettyine osineen kaikkineen. Siinä missä israelilaiset yleensä näkevät Gazan siirtokunnista vetäytymisen tarkoittaneen miehityksen loppumista Gazassa, palestiinalaisilla – ja suurimmalla osalla kansainvälistä yhteisöä – on varsin erilainen näkökanta. Ariel ei poistanut miehityksen tahraa. Siirtokuntalaiset kyllä lähtivät, mutta Israel pitää edelleen yllä pikkuruisen Gazan maa-, ilma- ja merisaartoa, sen armeija operoi alueella säännöllisesti ja Israel pitää yllä heti Gazan kaistaa ympäröivän aidan sisällä useita satoja metriä leveää aluetta, jolle palestiinalaisten ei sallita tulla. Siirtokuntalaisten lähtö ei juuri auttanut gazalaisten elämää.

Vetäytymisellä oli kuitenkin vaikutuksensa, muillekin kuin gazalaisille ja siirtokuntalaisille. Ne, jotka vastustavat ’maata rauhasta’ -periaatetta, viittaavat nyt Gazan siirtokunnista ja eteläisestä Libanonista vetäytymiseen perustellessaan kantaansa. Kummassakin tapauksessa Israelin nähtiin saaneen raketteja ja ohjuksia palkinnoksi vetäytymisestä, ergo vetäytyminen ei kannata. Kahden valtion ratkaisun puolustajat Israelissa ja palestiinalaisalueilla taas sanovat ongelman olleen lähinnä siinä, miten vetäytyminen toteutettiin. Yksipuolinen liike varmisti Gazan tapauksessa sen, ettei Palestiinalaishallinto saanut neuvottelujen kautta mitään kunniaa tapahtuneesta. Sen sijaan Hamas pystyi väittämään oman aseellisen vastarintansa ajaneen israelilaiset pakoon. Gazan tapausta käytetään ”todistamaan” kantoja suuntaan jos toiseenkin.

Olisiko Sharon jatkanut yksipuolisia vetäytymisiä, mikäli olisi säilynyt terveenä? Mihin hän lopulta oikeastaan edes tähtäsi? Oliko tarkoituksena hämäys, jolla varmistetaan Länsirannan miehitys vai valmistautuiko Sharon jonkinlaisen palestiinalaisvaltion syntymiseen? Jäämme seuraamaan yhä uutta historiantutkimusta aiheesta, mutta yksi asia lienee selvää jo nyt. Päättäessään Gazan kaistan siirtokunnista vetäytymisestä Sharon oli valmis punnitsemaan uudelleen aiempia periaatteitaan. Hän kykeni asettamaan niitä uuteen tärkeysjärjestykseen maailman muuttuessa hänen ympärillään. Se ei ole helppoa. Vastaavalle valmiudelle olisi Lähi-idässä parhaillaan huutava tarve.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa