Jaa

hirschman

”I think Hirschman’s contributions have been greatly under-appreciated within economics, and that goes a long way to explain why he has not won a Nobel. If the Nobel was given for impact on social sciences more broadly, Hirschman would have clearly won a long time ago.” – Dani Rodrik

Kun poliittisesta ja kehitysmaihin liittyvästä taloustieteestä parhaiten tunnettu Albert Otto Hirschman menehtyi viime vuoden joulukuussa, ei asiaa eurooppalaisissa – saati suomalaisissa – medioissa The Economistin ja Financial Timesin ohella juuri huomioitu. Amerikkalaisessa mediassa miestä sen sijaan muisteltiin laajasti ja ylistettiin vuolaammin kuin ketään muuta yhteiskuntatieteilijää aikoihin. Perinteisten muistokirjoitusten ohella kontribuutioita saatiin yhteiskunta- ja taloustieteiden suurilta(kin) nimiltä aina Francis Fukuyamasta (jonka ”historian lopun” teesiin Hirschman suhtautui hyvin sarkastisesti) kansainvälisen politiikan professori Daniel Drezneriin, joka Foreign Policy –blogissaan kirjoitti Hirschmanin eräänlaisen pääteoksen – Exit, Voice and Loyalty (1970) – kuuluvan jokaisen yhteiskuntatieteiden tohtoriopiskelijan pakolliseen lukemistoon.

Olisi lähestulkoon mieletöntä arvioida poliittisen taloustieteen ja laajemmin yhteiskuntatieteiden merkkiteokseksi noussutta Exit, Voice and Loyaltya tietämättä yhtään Hirschmanin taustasta, joka liki uskomattomissa käänteissään vaikuttaa useamman elämäkerran komposiitilta. Berliiniläisenä juutalaisena Hirschman joutui poistumaan Saksata 18-vuotinaana vuonna 1933, osallistuttuaan kansallissosialismia epäonnistuneesti vastustaneen Sozialistische Arbeiter Jugendin riveihin. Uudessa kotikaupungissaan Pariisissa hän suoritti kansantaloustieteiden opintonsa, siirtyen vuonna 1936 London School of Economicsiin keskellä kiivainta “Hayek/Robbins vastaan John Maynard Keynes” –älymittelöä. Nähtyään jo aiemmin omin silmin fasismin vaarallisuuden, Hirschman osallistui tasavaltalaisten puolella Espanjan sisällisotaan, mistä hän siirtyi muutaman kuukauden taistelujen jälkeen Italian Triesteen, jossa hän sekä auttoi maan Mussoliniin kohdistunutta vastarintaa että suoritti tohtorintutkintonsa vuonna 1938. Toisen maailmansodan alettua Hirschman värväytyi Ranskan armeijaan, jonka tappion jälkeen hän pakeni Marseille’ihin auttamaan sotaa ja vainoa pakenevia poliittisia pakolaisia pois Euroopasta. Toiminnan paljastuttua Hirschman itse pakeni Berkleyn yliopistoon Yhdysvaltoihin, jossa kaiken järjen mukaan miehelle kuuluvan virkamiesuran sijaan hänet lähetettiin kansalaisuushakemukseen liittyvien epäluulojen perusteella rintamalle Pohjois-Afrikkaan ja Italiaan. Hirschman palasi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin, joissa loi – McCarthyismin mustalistauksesta huolimatta – virkamiesuran siivettämän akateemisen uransa Harvardissa ja sittemmin Princetonin Institute of Advanced Studyssa. Näinkin (rikollisen) lyhyt katsaus paljastaa hyvin, että Hirschmanin teoksen käsitteillä poistuminen (exit), ääni (voice) ja lojaliteetti (loyalty) on ollut sekä yhdistelminä että erikseen hyvin keskeinen rooli tekijän elämässä.

Mistä kehutussa teoksessa sitten on kyse? Hirschmanin itsensä mukaan kirja syntyi halusta osoittaa vääräksi aksiooma kilpailusta yleislääkkeenä taloudellisten organisaatioiden alisuorittamisen oireisiin. Lähtökohtana toimii yksikkö – yritys, organisaatio tai valtio – joka tavalla tai toisella alisuoriutuu sille asetetuista tavoitteista. Kilpailu eli yksikön pettyneen käyttäjän tai asiakkaan poistuminen, eli siirtyminen, vastaavaa palvelua tuottavalle kilpailijalle on Hirschmanillekin merkittävä ilmiö, muttei suinkaan vastaa kokonaiskuvaa, joka on nyansoituneempi. Poistumisen lisäksi alisuoriutumiseen voi myös vastata ja tyytymättömyyttä ilmaista kritiikillä (ääni). Näihin kahteen strategiaan saattaa myös liittyä lojaalisuuden konsepti, joka vahvistaa ääntä, ja joka puolestaan itse vahvistuu pekällä poistumisen olemassaololla.

Kirjassa Hirschman käyttää esimerkkinä Milton Friedmanin kuuluisaa esitystä “koulutuskupongeista”, jossa vanhempien vapaus valita lastensa – kupongeilla “maksettava” -julkinen koulu luo vanhemmille palautekanavan poistumisen kautta, ja sitä kautta paremman koulutusjärjestelmän. Hirschman ei sinällään halua kirjassa ottaa kantaa idean toimivuuteen, vaan harmittelee sitä, ettei monessa tapauksissa paremmin toimivaa poistumisen ja äänen kombinaatiota oteta huomioon. Kun esimerkiksi Friedman kokee pelkän äänen käytön hitaaksi ja tehottomaksi, ei vastaus välttämättä löydy pelkän poistumisen suosimisesta palautekanavana.

Poistuminen, ääni ja lojaliteetti eivät siis ole niinkään irrallisia konsepteja, joista jokainen valitsee katsantokantansa mukaisen suosikin; Hirschmanille kyseessä on pikemminkin usein toisiinsa kietouneita ja keskenään vaikuttavia käyttytymismalleja, joista yhden suosiminen harvoin jos koskaan tuottaa optimaalisen tuloksen. Suurimman osan kirjasta Hirschman onkin huolissaan tilanteista, joissa poistuminen vie kaiken tilan pois ääneltä ja siten viallisten instituutioiden suhteellisen helpolta korjaamiselta. Tärkeintä on, kirjalija toteaa, kulloisenkin parhaan lopputuloksen vaatima sekoitus. Tässä mielessä esimerkiksi poistumisen uhka voi kuluttajatilanteissa vahvistaa äänen arvoa, jolloin jälkimmäisestä voi hyvinkin tulla ensimmäistä keinoa mielekäämpi. Toisaalta perheestä tai heimosta on liki mahdotonta poistua, jolloin ääni muodostuu pääasialliseksi palautekanavaksi, eräänlaisen pakotetun lojaliteetin tiimoilta. Yleistä kaavaa optimaalisille tuloksille ei konseptien tiimoilta löydy, eikä se ole Hirschmanin tarkoituskaan.

Hirschmanin ajattelun kotimaisena mallikohteena toimii viime vuosina vellonut kohu ikioman ev.lut. kirkkomme suhtautumisesta sukupuolineutraaliin avioliittoon. Internetin ansiosta eroakirkosta.fi –palvelu on paitsi edesauttanut kansalaisten poistumista, myös voimistanut kirkosta eronneiden ääntä, kuten nettipalvelun tiedotteita – ja siten yksittäisten käyttäjien kommentteja – siteeraavasta uutisoinnista voimme todeta. Näin ollen palautekanavana kirkolle on toiminut toisiaan vahvistava poistumisen ja äänen voimakas kombinaatio. Samassa yhteydessä mielenkiintoinen on myös se lojaalisuuden ja äänen yhdistelmä, joka ev.lut kirkon kohdalla on ainakin valtavirrassa kiteytynyt niihin kansalaisiin, jotka ovat jääneet –virkansa puolesta tai muutoin – kirkon jäseniksi ja samalla korostaneet tasa-arvon tärkeyttä yhteiskunnassa, kirkko mukaanlukien. Jälkimmäisessä tapauksessa lojaliteetti vahvistaa äänta liki oppikirjamaisesti.

Kirjallisessa mielessä Hirschmanin merkkiteos on virkistävä lukukokemus laaja-alaisuuden ohella epäparadigmaattisen ja –dogmaattisen ajattelun takia – jota Hirschman avaa laajemmin esseessään The Search of Paradigms as a Hindrance to Understanding (1970) – ,joka aikakauteen nähden on melko poikkeuksellista. Tätä kuvastaa se, että metodologisessa mielessä Hirschmanin sukulaissielut löytyvät kenties hieman yllättäen hänen yhteiskuntatieteellisten aikalaistensa Friedrich Hayekin (esim. The Counter-Revolution of Science) ja Michael Oakeshottin (Rationalism in Politics) kaltaisten yltiorationalismin, formalismin ja paradigmaattisuuden kriitikoista, vaikka herrojen poliittiset näkemykset eivät kohtaakaan. Laaja-alaisuuden ja poikkitieteellisyyden (Hirschman vastusti yhteiskuntatieteiden lokerointia) lisäksi muista aikansa taloustieteilijöistä Hirschmanin erottaa myös kirjoitustyyli, joka 1950-luvulta suosiotaan kasvattaneen formalistis-matemaattisen todistelun sijaan muodostuu harkitusta ja selkeästä, mutta tyylitellystä proosasta, jonka inspiraatio on vähintäänkin yhtä paljon ranskalaisessa kirjallisuudessa (viittaukset mm. Flaubertiin ovat yleisiä Hirschmanin tuotannossa) kuin Alfred Marshallin kuuluiassa kehoituksessa taloustieteellisen argumentaation tueksi käytetyn matematiikan “polttamisesta”. Yhtäläisyyksiä löytyy myös 1800-luvun filosofisempaan talouden käsittelyyn.

Olemme suorittaneet pikakatsauksen kirjaan, joka on selkeällä, mutta tyylitellyllä proosalla alle 150 sivussa tarjonnut julkaisuvuonnaan uuden, mutta epädogmaattisen lähestymistavan poliittiseen taloustieteeseen, esimerkkejä tämän lähestysmistavan sovelluksista sekä kirsikkana kakun päällä liitteen, jossa on formalistisen todistelun lisäksi Philip Zimbardon arvio (joka tutkii ryhmän jäsenten reaktioita ja aktivismia tilanteessa, jossa ryhmän toiminta heikkenee) aiheesta psykologian kantilta katsottuna. Voiko yhteiskuntatieteelliseltä teokselta pyytää enempää?

Exit, Voice and Loyaltya voikin suositella sekä taloustietelijöille että niille, jotka ovat menettäneet uskonsa taloustieteeseen, unohtamatta tietenkään niitä Dreznerin mainitsemia yhteiskuntatieteiden tohtoriopiskelijoita.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa