Jaa

snellman_patsas_1920x1080

Ovatko Snellmanin opit vielä relevantteja maallemme?

Nykypäivän tapahtumien hahmottaminen historiallisten analogioiden avulla on tavattoman yleistä ja ihmiselle luonnollista. Historiasta on vaivatonta hakea samantapaisia ilmiöitä, jolla jonkun uuden ilmiön ymmärtäminen helpottuu. Yleisyydestään huolimatta tämä ei ole lainkaan ongelmatonta, mitä The Ulkopolitistissa on pariinkin (1 ja 2) otteeseen argumentoitu. Analogioiden käyttö ei tee millään tavalla oikeutta historiallisille saati nykyilmiöille, ja se saattaa johtaa niiden merkityksen vesittymiseen.

The Ulkopolitistin aiemmissa teksteissä tulee esiin, että Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu ei ole analogioista edelleenkään vapaa. Uutta tukea ajatus on saanut kesän ja syksyn poliittisissa keskusteluissa, joiden kirvoittamana eri kommentaattorit ovat melko ahkerasti viljelleet suomettumisen käsitettä. Suomettumiskortin ovat viime aikoina saaneet silmiensä eteen muun muassa Paavo Arhinmäen ja Oras Tynkkysen sateenkaarenväreihin puettujen kannanottojen kritisoijat. Kortin käyttö on ollut suosittua sosiaalisessa mediassa, ja siihen on syyllistynyt Mikael Jungnerin kaltaisia merkittävässä poliittisessa asemassa olevia henkilöitä.

Suomettumiskortin käyttäminen voidaan melko helposti osoittaa ongelmalliseksi. Jotta ongelmallisuus voidaan osoittaa, tulee tehdä pieni pisto menneeseen. Ja jotta teksti ei olisi pelkästään yksi uusi syytös (ulko)poliittisesta väärinkeskustelusta, tarkoitus on tarkastella myös myöntyväisyyspolitiikan traditiota, joka on kiinteässä yhteydessä ilmiöön nimeltä suomettuminen. Onko myöntyväisyyspolitiikalla minkäänlaista relevanssia Suomen 2010-luvun ulko- ja turvallisuuspolitiikassa?

Snellman ja opetuslapset

The Ulkopolitistissa on jo ansiokkaasti käsitelty myöntyväisyyspolitiikkaa pienvaltiorealismin nimellä. Myöntyväisyyspolitiikan ydin voidaan tiivistää paradoksaaliseksi yhdistelmäksi, jossa lojaalisuuden osoittaminen suurvallalle (Venäjä) on paras tae Suomen valtiollisen olemassaolon turvaamiseksi. Sotien jälkeen myöntyväisyyspolitiikka vakiintuikin Suomen ulkopolitiikan doktriiniksi. Kekkosen ajatus oli, että Suomen liikkumatila varmistetaan parhaiten ylläpitämällä luottamukselliset ja ystävälliset suhteen Neuvostoliittoon.

Myöntyväisyyspolitiikan historia on jo siksi kiinnostava asia, koska se ulottuu itsenäistä Suomea pidemmälle – aikaan, jolloin suomalainen valtioideniteetti alkoi muodostua. Ulkopolitiikkamme traditiot ulottuvat jo suurruhtinaskunnan aikaan. Ensimmäisenä myöntyväisyyspoliitikkona pidetäänkin J.V. Snellmania, joka argumentoi läheisen keisarisuhteen puolesta ja suurruhtinaskunnan puolueettumuusaspiraatioita vastaan. Venäjän keisari toi turvaa suomalaisuuden todellista uhkaa eli Ruotsia vastaan, eikä Venäjän heikkoja kausia tullut käyttää sitä vastaan.

Snellmanilta myöntyväisyysajattelu siirtyi Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen ja J.R. Danielson-Kalmarin myötä nuorelle J.K. Paasikivelle. Herrojen ajatus myöntyväisyydestä oli toki hieman erilainen, mutta perusajatus oli sama. Fennomaanit suhtautuivat aluksi nihkeästi Suomen itsenäistymiseen, ja Paasikiven ajattelussa myöntyväisyys pelkistyi Suomen ”probleemin” eli Neuvostoliiton ”legitiimien turvallisuusintressien” huomioimiseksi. Tie Suomen aseman vakauttamiseen ja turvallisuuden saavuttamiseen kulki Moskovan kautta. Kekkonen koki oman myöntyväisyysherätyksensä sotien aikana, ja hänen valtakaudellaan myöntyväisyyspolitiikka vietiin monessa mielessä pidemmälle kuin koskaan ennen. Toisaalta Kekkosen kaudella Suomen liikkumatila kansainvälisissä suhteissa kasvoi. Risto E.J. Penttilä onkin käyttänyt Kekkosen lähestymistavasta nimeä ”lojalistinen separatismi”.

Mitä se oli?

Suomettumisen ilmiötä on aivan turha yrittää avata täydellisesti yhdessä tekstissä. Kaiken lisäksi termillä on hieman erilaisia merkityksiä. Toisaalta suomettuminen on, maamme kylmän sodan tilanteesta inspiraationsa saanut, politiikan tutkimuksen termi suuren valtion vaikutuksesta pienen valtion sisäpolitiikkaan, toisaalta sillä voidaan viitata hieman negatiiviseen sävyyn koko Suomen kylmän sodan ulkopolitiikkaan ja sen perusvireeseen, mistä Jukka Tarkan uusin kirja Karhun kainalossa on esimerkki.

Yleisimmin suomettumisella viitataan erityisesti 1970-luvulla vallinneeseen suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin, jossa totalitaristisen naapurin mielistely ulottui ulko- ja turvallisuuspolitiikasta yhteiskunnan monille eri sektoreille kuten koululaitokseen. Tämä ilmeni muun muassa sensuurina ja itsesensuurina, maamme historian vääristelynä sekä ei-puhdasoppisten sulkemisena varsinaisen vallankäytön ulkopuolelle. Sitä ylläpitivät myös erilaiset instituutiot, ja ylimmän siunauksen toimille antoi tasavallan presidentti. Toki suomettumista leimaa myös se, että maassa oli koko joukko ihmisiä, jotka uskoivat neuvostojärjestelmän toimivuuteen ja sen tuottamaan propagandatietoon. Naiiviuus oli kiinteä osa suomettumista.

Suomettumisilmiötä olisi tuskin ollut ilman myöntyväisyyspolitiikkaa. Lojaalisuudella suurta naapuria kohtaan on pitkät perinteet, mutta on kieltämättä mielenkiintoista, miten, ainakin näin kylmän sodan ulkopuolella eläneen näkökulmasta, niin groteski ilmiö pääsi syntymään. Vaikka suomettuminen oli demokratian ja ylipäätään moraalin kannalta epäilyttävä ilmiö, tuki se instituutioineen ja hyväuskoisine hölmöineen ulkopolitiikan johdon tavoitteita. Suomettuminen ”sallittiin”, koska se tuki maamme machiavellilaista ulkopolitiikan doktriinia. Toki voidaan myös argumentoida, että suomettumisesta oli haittaa varsinkin Suomen länsisuhteille ja sen puolueettomuuspolitiikan uskottavuudelle. Tästä on esimerkki itse suomettumisen termi, finnlandisierung, joka on alkujaan saksalainen.

Suomettunut Suomi?

Nykykommentaattorien suomettumiskorttien käyttö näyttää näin lyhyenkin katsauksen jälkeen heikosti perustellulta, ja se kannattaakin laittaa vitriiniin. Suomesta ei kovallakaan yrityksellä voi, itään tai länteen nojaavaa, mittakaavaltaan vastaavaa poliittista kulttuuria enää löytää, joten siihen viittaaminen on yksinkertaisesti harkitsematonta. Ennen suomettumissyytöksien suoltamista tulisi muistaa, että on aivan aiheellista pohtia, edustaako esimerkiksi Arhinmäen sateenkaarilipun heilutuksen kaltaiset manööverit kovin hyvää valtiomiestaitoa ja tukevatko ne millään tavalla Suomen ulkopolitiikan tavoitteita, jona säädyllisiä Venäjän-suhteita voidaan pitää. Pyrkimyksiin oman sisäpoliittisen suosion kasvattamiseen tai protestointiin (vilpittömälläkin) tavalla, jonka seuraukset edes potentiaalisesti uhkaavat Suomen intressejä (joihin myös ihmisoikeusagenda kuuluu), tulee suhtautua yhä edelleen huumorintajuttomasti.

Myöntyväisyyspolitiikan relevanssi onkin mielenkiintoisempi kysymys, ja varsin snellmanilaisia ja Venäjän intressit suureen arvoon laittavia mielipiteitä esiintyy esimerkiksi keskusteltaessa Suomen Nato-jäsenyydestä – varsinkin kansalaiskeskustelussa. On kuitenkin vaikea nähdä, että Suomen valtiollisuutta tai olemassaoloa uhattaisiin tavalla, joka vaatisi rähmällään oloa itään päin. Myöntyväisyyspolitiikka tarvitseekin selkeän reaalipoliittisen tarpeen, jonka olemassaoloa historiansa sotilaallisesti ehkä kaikkein turvallisimmassa asemassa olevalla Suomella ei ole. On myös asiallista miettiä, kuinka paljon EU-jäsenyys antaa liikkumavaraa suhteessa Venäjään. Suomi on kahdessakymmenessä vuodessa eurooppalaistunut, joten sui generikselle ominaiset vanhat toimintatavat voivat olla kyseenalaisia.

Tämän seikan tunnustaminen ei kuitenkaan tarkoita, että ulkoasiainhoitoon ja tarkemmin Venäjän-politiikkaan tulisi suhtautua jotenkin vähemmän vakavalla mielenlaadulla. Valtiomiestaidon mittarit eivät ole kadonneet mihinkään, ja Suomen johtajien tuleekin aina ottaa huomioon, että loppujen lopuksi tietyn teon seuraukset ovat tärkeämpiä kuin teko itse. Esimerkiksi Venäjälle erityisen herkän tilanteen arvosteleminen korkeahkolta poliittiselta tasolta voi pahimmassa tapauksessa lisätä sen halukkuutta puuttua Suomen tekemisiin. Halukkuudesta on jo evidenssiä kotimaasta ja varsinkin Itä-Euroopasta. Harkitseva Venäjän-politiikka ei ole suomettumista. Se ei myös tarkoita silmien sulkemista ihmisoikeusongelmilta, ja Suomen ulkoasianhoito onkin varsin heikoissa kantimissa, jos työkalupakista ei löydy protestipolitiikkaa kummempia välineitä ihmisoikeuspolitiikallemme. Hyvälle Venäjän-politiikalle on aina tilausta. Onhan suhteemme suureen naapuriin jokseenkin kaksijakoinen.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa