Jaa


Sota on aihe, joka herättää – Suomessakin – paljon mielenkiintoa ja keskustelua. Lähes poikkeuksetta, sodasta julkisesti keskustelevat ovat enimmäkseen henkilöitä joilla ei ole ensikäden kokemusta ”Clausewitzin kameleontista”, eikä allekirjoittanut suinkaan ole poikkeus tähän sääntöön. Ensikäden kokemuksen puutteen ei kuitenkaan tarvitse olla esteenä ymmärryksen etsimiselle  – kuten esimerkiksi viime vuonna menehtyneen John Keeganin ansiokas ura sotahistorioitsijana todentaa. Keeganin ja muiden ymmärrystä sekä faktoja etsivien historioitsijoiden ja tutkijoiden teokset ovat erittäin hyvä tapa pyrkiä ymmärtämään sitä, minkälaista on sota tai sodankäynti nykypäivänä ja tulevaisuudessa (kirjoituksen lopussa annetaan muutama vinkki).

Fiktio on toinen tapa saada kosketusta sodankäynnin todellisuuteen. Sota ja sodankäynti ovat inspiroineet taidetta – maalauksia, musiikkia, liikkuvaa kuvaa – jo vuosisatoja. Fiktio on tietysti faktuaalisen kirjallisuuden vastakohta, mutta se kykenee parhaimmillaan tarjoamaan filosofista pohdintaa sodasta, elämää suurempia hahmoja ja taisteluita tai subjektiivisia totuuksia sodasta ja sodankäynnistä eristettynä usein äärimmäisen politisoidusta ”faktuaalisista” keskusteluista. Tässä kirjoituksessa pohditaan – kuuden sarjasta otetun repliikin avulla – miten näitä kahta kategoriaa sekoittava, Evan Wrightin kirjaan perustuva ja HBO:n tuottama minisarja Generation Kill tarjoaa syvemmän objektiivisen totuuden sodankäynnin luonteesta, ja voi auttaa katsojiaan ymmärtämään modernia sotaa.

1. “People who can’t kill will always be subject to those who can.” – Brad “Iceman” Colbert

Sota on 1990-luvun jälkeen ollut etäinen varsin etäinen tapahtuma ja käsite länsimaissa asuville. Esimerkiksi Christopher Coker kirjassaan Waging War without Warriors on todennut, että länsimaalaiset ovat menettäneet kykynsä ymmärtää sotaa. Länsimaissa poliittinen väkivalta on lähes olematonta, eksistentiaalista konventionaalista uhkaa ei ole, ja sodat tapahtuvat – Yhdysvaltalaisen ex-kenraali Antony Zinnin mukaan – kaukaisissa ja eksoottisissa paikoissa. Eurooppa, on muuttunut, satunnaisia rajoitettuja interventiota lukuun ottamatta, historian tuhoisimpien sotien taistelukentästä postmoderniksi yhteisöksi, joka ei näe sodalla olevan roolia uudessa, paremmassa maailmanjärjestyksessä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö maailmassa olisi vielä varsin monta ryhmää ja valtiota, jotka näkevät sotilaallisen voimankäytön yhtenä mahdollisena ja ajoittain jopa ainoana tapana saavuttaa poliittisia tavoitteita.  Valtioiden väliset sodat ovat vähenemään päin jo pitkään – vaikka demokratisaation ja vapaakaupan vastaiset trendin saattavat vaarantaa tämän kehityksen, kuten Azar Gat väittää – mutta maailmassa on vielä paljon alueita, joissa laajamittainen poliittinen väkivalta, terrorismi ja aseelliset konfliktit ovat osa jokapäiväistä poliittista kanssakäymistä ja merkittävä ongelma. Keskinäisriippuvuuden voimistuessa merkittävästi globalisaation seurauksena länsimaat eivät kykene patoamaan muun maailman kaaosta omien rajojensa ulkopuolelle. Vaikka länsimainen yleisö on vieraantunut tästä ”todellisuudesta”, ajoittainen tarve kaaoksen vähentämiseksi – joko turvallisuuspoliittisista tai humanitaarisista syistä – on yhä olemassa, minkä vuoksi länsimaisia interventiota tullaan näkemään jatkossakin. Todennäköistä on, etteivät kaikki niistä, kuten nähtiin Irakissa 2003, tule olemaan riittävän hyvin suunniteltuja, toteutettuja tai oikeutettuja.

2. ”You are called upon to kill. We are invading a country full of civilians. But at the same time, we don’t know if the people shooting at us are going to be in uniform or looking like farmers. If we shoot civilians, we’re going to turn the populus against us and lose this war, but I don’t want to lose because we’re not aggressive.”  – Nathaniel “Nate” Fick

Instrumentaalinen sodankäynti, perusteellisimmalla mahdollisella tasolla, poliittisten tavoitteiden saavuttamista laajamittaisen ja kohdistetun väkivallan käytön kautta. Tämä on toimintaa, joka vaatii kuolonuhreja. Elintason merkittävä nouseminen, individualismi sekä humanismi ovat alentaneet kuitenkin länsimaisen yleisön ja asevoimien kykyä sietää kuolonuhreja – erityisesti mitä tulee omiin asevoimiin ja siviileihin. Kyetäkseen tehokkaaseen sodankäyntiin, sotilaiden on kuitenkin pystyttävä toimimaan huolimatta henkilökohtaisista riskeistä. Tätä kuvaa hyvin Harry Welshin kommentti pelokkaalle alokkaalle Carentanin taistelussa HBO:n tuottamassa mestariteoksessa Taistelutoverit: “It’s a game, Blithe. That’s all. We’re just moving the ball forward one yard at a time.” Toisaalta, kuolonuhrien pelko on myös rajoittanut länsimaisten asevoimien kykyä harjoittaa instrumentaalista sodankäyntiä.

Länsimaisen yleisön alhainen sietokyky kuolonuhreille on edesauttanut modernin sodankäynnin muutosta: palkkasotilaat ovat palanneet sotaan, länsimaiset asevoimat pyrkivät kehittämään ja käyttämään yhä tarkempia täsmäaseita siviiliuhrien minimoimiseksi (lennokkien syntyhistoria on sidoksissa tähän kehitykseen), ja kuolonuhreja pyritään paikoitellen välttämään moraalisesti kyseenalaisin keinoin (kuten kansainvälisen lain kieltämiä aseita tai ammuksia käyttämällä). Mielenkiintoinen kysymys tulevaa tutkimusta varten on, miten tällaiset kehitykset ovat olleet reaktioita sisäpoliittisiin paineisiin omien kuolonuhrien välttämiseksi.

3. “I’m not the one who asked the enemy to mix in with the civilian populus and use them as cover to attack us.” – Brad Colbert

Moderni sodankäynti eroaa merkittävästi Welshin ja hänen aikalaistensa käymistä 1900-luvun ensimmäisen puoliskon sodista. Länsimaille sota tarkoittaa huomattavasti heikompien aseellisten ryhmittymien haastamista sosiokulttuurillisesti vieraassa ympäristössä, jossa heikompi osapuoli naamioituu ja piileskelee siviiliväestön seassa, iskien vihollisen heikompiin kohtiin tai käyttäen taktiikoita, jotka tasapainottavat osapuolten välisen käytettävissä olevan sotilaallisen kapasiteetin eroja. Historian yksi suurista ironioista onkin, että sosialistien vallankumoukselliset sodankäynnin teoriat osoittautuivat huomattavasti menestyksekkäämmiksi kuin heidän suosimat utopistiset yhteiskuntamallinsa.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Mogadishussa (josta tuli tällä viikolla kuluneeksi 20 vuotta), Gazassa, Fallujahissa, Mumbaissa, Bagdadissa, Groznyissä ja monessa muussa paikassa (kuten äskettäin Nairobissa) on saatu esimakua siitä, minkälaisessa ympäristössä sotilaallista voimaa ja poliittista väkivaltaa enimmäkseen käytetään. Huolestuttavasti, tämän kehityksen myötä siviilit ovat kasvavissa määrin läsnä tulevien sotien taistelukentillä. Afganistanin kaltaiset kampanjat, joissa taistelut käydään enimmäkseen maaseudulla tai pienissä kylissä, kuten David Kilcullen kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Out of the Mountains, ovat tulevaisuudessa yhä harvinaisempia urbanisaation johtaessa siihen, että jopa 75% maapallon väestöstä elää isoissa kaupungeissa ja kaupunkien ympärille muodostuneissa slummeissa rannikolla ja rannikkoseutujen läheisyydessä.

4. “There’s been a change in the RoE [Rules of Engagement]. Anyone with a gun is declared hostile.” – Nathaniel Fick

Siviilien kasvava määrä taistelukentillä on erityisesti ongelma, kun puhutaan asymmetrisistä konflikteista, joissa länsimaiset asevoimat kohtaavat vihollisen, joka tarkoituksella pyrkii naamioitumaan ja toimimaan siviiliväestön keskuudessa. Vaikka länsimaisen sodankäynnin (ja kansainvälisen lain) yksi keskeisimmistä piirteistä on siviiliuhrien sekä siviiliväestön kärsimysten lisäämisen välttäminen, modernissa sodankäynnissä urbaanialueilla raja siviileiden ja taistelevien hämärtyy ja siitä tulee entistä dynaamisempaa. Tätä dynaamisuutta Generation Kill kuvaa loisteliaasti.

Huolimatta länsimaisesta humanismin edesauttamisen impulssista siviiliuhrien kärsimyksen ja määrän vähentämiseksi, siviiliuhrien määrä lisääntyy ja sodankäyntiä säätelevät kansainväliset lait ja normit soveltuvat entistä heikommin tällaisiin sotiin. Pahimmillaan – kuten on nähty Israelin käymissä sodissa Etelä-Libanonissa ja Gazassa – normeista voi muodostua propaganda-ase aseellisille ryhmille (jotka harvoin kuitenkaan hyväksyvät kansainvälistä lakin tai sodankäyntiä säätelevien normien legitimiteettiä). Tällaisissa tilanteissa – kuten on nähty Afganistanissa ja Irakissa – länsimaisten asevoimien kynnys normien ja lakien rikkomiseksi madaltuu koska sotilaallisen toiminnan rajaaminen normien ja lakien mukaisesti asettaa heidät epäsuotuisaan asemaan.

5. “This is really interesting Brad, Iraqis don’t really seem good at fighting, but they don’t completely surrender either.” –Josh “Ray” Parson

Viime vuosisadalla sotien luontainen päätös oli osapuolten intensiivisen sodankäynnin loppuhetkillä solmittu tulitauko, ja sen jälkeen pidetty rauhankonferenssi (Irakissa ”mission accomplished” hetki osui toukokuulle 2003). Asymmetrisissä konflikteissa tämä ei pidä paikkaansa. Koska sotilaallisen voimankäytön intensiteetti on merkittävästi matalampi, konfliktit ovat usein pitkäkestoisempia. Aseelliset ryhmät harvoin myöskään luopuvat aseellisesta väkivallasta (edes neuvottelujen aikana), vaikka ironisesti neuvottelut ovat historiallisesti aseellisten ryhmien onnistunein tapa saavuttaa poliittiset tavoitteet. Näistä kahdesta tekijästä johtuen moderneilla aseellisilla konflikteilla ei ole selkeää loppua. Terroristiryhmittymät kuten al-Qaida, vallankumouksellista kampanjaa käyvät sissit kuten Taliban, tai jossain näiden kahden välimaastossa sijaitsevat liikkeet harvoin saavuttavat tavoitteitaan ilman neuvotteluja, mutta harvoin ne myöskään luopuvat sotilaallisesta voiman – tai poliittisen väkivallan – käytöstä. Konfliktit usein jatkuvat vuosia ellei vuosikymmeniä, vaikka niissä nähdään intensiivistä taistelua vain hetkittäin.

6.  “They said that we would be held accountable to facts not as they are in hindsight but as they appear to us at the time.” – Dave “Captain America” McGraw

Sodankäynnin todellisuus on varsin kaoottinen: vanhat kategoriat sodan ja rauhan, siviilin ja taistelijan välillä katoavat, ja sodankäynnistä on tullut teknologisesti, ja logistisesti ja organisatorisesti entistä monimutkaisempaa toimintaa. Nykyään sotaa käyvät osapuolet toimivat tilassa ja tilanteessa, josta kaikkea tietoa ei voida reaaliaikaisesti kerätä, käsitellä, tai kommunikoida eteenpäin. Osapuolet voivat tehdä – ja usein tekevätkin – virheitä, johtuen esimerkiksi puutteellisista tiedoista, tilanteen väärinymmärtämisestä, huonosta johtajuudesta tai sotilaiden psyykkisistä reaktioista sodan todellisuuteen. Näitä Clausewitz kuvasi sodan kitkana ja sumuna.

1990-luvun alussa ns. ”Revolution in Military Affairs” herätti toiveita siitä, että paremmalla tiedonkeruulla, organisaatiorakenteella ja kommunikointijärjestelmällä länsimaiset asevoimat pystyisivät nostamaan sodan sumun ja poistamaan sen kitkan. Näin ollen, virheitä ei tapahtuisi, ja minkä tahansa sodan seurauksena (heikompaa vastustajaa vastaan) voisi olla pelkästään voitto. Toisen kerran esimakua tästä saatiin kun Irakin sodan alkuhetkinä 2003 USA:n merijalkaväki suoritti nopeimman etenemisen sitten Tripolin kampanjan 1800-luvun alussa. Generation Kill kuvaa omalta osaltaan tätä prosessia.

Minisarjan varsinainen vahvuus kuitenkin on se, miten se on pystynyt kuvaamaan sodan todellisuutta, sekä kitkan ja sumun jatkuvaa läsnäoloa Irakissa 2003 tavalla, joka paljastaa myös syvemmän totuuden sodan muuttumattomasta luonteesta: Sota on ihmisten toimintaa, joka tarkoittaa, että inhimilliset virheet, tunteelliset reaktiot ja motivaatiot ovat jatkuvasti läsnä ja vaikuttavat jokaisen yksilön ja laajemmin asevoimien käyttäytymiseen merkittävällä tavalla. Myöskään vihollisen älykästä ja arvaamatonta käyttäytymistä taistelukentällä ei voida ennakoida niin pitkälle, että etukäteen laadittu taistelusuunnitelma toimisi teoriana voitosta.

Jälkiviisaudella ei ole vaikea sanoa, miksi Yhdysvaltain poliittiset ja sotilaalliset toimet Irakissa aiheuttivat sen johtaman liittouman sotaonnen kääntymiseen. Generation Killin vahvuus on kuitenkin se, että sarja tarjoaa tämän objektiivisen todellisuuden silloisten silminnäkijähavaintojen kautta. Sodankäynnin subjektiivista todellisuutta mestarillisesti kuvaava sarja tallentaa monen hahmon (siis todellisen sotilaan) reaktioita modernin sodankäynnin toimintaan ja paikoitellen jopa tylsään monotoniaan (tosin jälkimmäiseen parempana johdantona toimii esimerkiksi Anthony Swoffordin Jarhead). Syy, miksi Generation Kill on muita kaltaisiaan edellä – ainakin tämän ”sunnuntaistrategistin” mielestä on se, että sarja toimii varsin kattavana johdantona moderniin aseelliseen konfliktiin, jonka ymmärtämistä suomalainen keskustelukin vaatii lisää.

Sunnuntaistrategistin kuusi lukuvinkkiä modernista sodasta kiinnostuneille:

Hew Strachan & Sibylle Scheipers (toim.): The Changing Character of War (Oxford University Press, 2011)
Christopher Coker & Caroline Holmqvist-Jonsäter (toim.): The Character of War in the 21st Century (Routledge, 2011)
Carl von Clausewitz: On War (Princeton University Press, 1989 – Peter Paret’n ja Michael Howardin käännös)
David Kilcullen: Out of the Mountains: The Coming Age of the Urban Guerilla (Oxford University Press USA, 2013)
T.X. Hammes: The Sling and the Stone: On War in the 21st Century (Zenith Press, 2006)
Emile Simpson: War from the Ground Up: Twenty-first Century Combat as Politics (Oxford University Press USA, 2012)

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa