Jaa

tuomioja

Atte ja Leila Kalevan tapauksesta näyttää tulevan Suomen alkukesän suuri mediaspektaakkeli. Itseään moraalisesta käytöksestään ja pidättyväisyydestään selkään taputellut media on panttivankien vapautumisen jälkeen ottanut itselleen vapauden julkaista Kalevien pariskuntaan liittyviä tietoja kuin he olisivat julkisuuden hahmoja. Kansalaiskeskustelussa puolestaan liikutaan salaliittoteorioiden, schadenfrauden ja ”ei meidän verorahoilla” ajattelun välimaastossa.

Atte Kalevan sotilastausta on hämmentänyt monia – vaikka kieltämättä eräitä enemmän kuin toisia. Muutama suomalainen poliitikko ja virkamies ovat jo ehtineet julkisuudessa toteamaan, että vastuu ei ainakaan heidän harteilleen kuulu – Kalevaa yritettiin ”estää” lähtemästä. Johtuisiko tämä sitten siitä, että Kalevien kidnappaus päätyi merkittäväksi uutiseksi jo hyvissä ajoin ennen panttivankien vapautusta, tai siitä että pariskunnan identiteettien julkistamisen jälkeen matkalla on arvioitu kansalaiskeskustelussa olevan vähän vähemmän julkisia syitä – kaikkea mahdollisesta vakoilusta ja sotilastiedustelusta juutalaisten salaliittoon. Paha sanoa. Eräälle on kuitenkin ollut vaikea ymmärtää, kuinka puolustusvoimissa työskentelevä ihminen voisi matkustaa Jemeniin puhtaasti akateemisen kiinnostuksen takia, ja tämä on ollut toistuva teema eri foorumeilla vellovassa kansalaiskeskustelussa, jonka keskeinen kysymys on ”kenen syy”?

On hyvä muistaa, ettei Suomen viranomaisilla ole oikeutta estää ketään matkustamasta. Jokainen Suomen kansalainen on oikeutettu matkustamaan minne tahansa haluaa, ja tätä oikeutta suomalaiset käyttävät kiitettävästi hyväkseen. Muutamat ovat jopa uskaltautuneet konfliktialueille. Suomesta matkustaa säännöllisesti muun muassa journalisteja, kansalaisjärjestön edustajia ja diplomaatteja konfliktialueille ilman vastaavaa huomiota medialta tai kansalaisilta.

Esimerkiksi Syyriaan konfliktin kulkua raportoimaan ovat uskaltautuneet Rauli Virtanen, Niklas Meltio sekä Suomen Kuvalehden Jari Lindholm. Syyriassa on konfliktin aikana käynyt myös Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Ari Kerkkänen. Kalevien kidnappausten jälkeen Jemeniin on uskaltautunut ainakin yksi suomalaisen median edustaja haastattelemaan paikallisia. Esimerkkejä riittää. HS:n kirjeenvahtajana olleessaan Jukka Huusko kävi Siinailla, ja Tommi Nieminen kävi vaalien aikaan Pakistanissa. On mielenkiintoista, miten vastaavanlaisiin matkoihin ei ole kohdistunut kritiikkiä vastuuttomana riskinottona. Oliko edellä mainittujen konfliktialuematkailu yhtä ”väärin matkustettu” tai harkitsematonta kuin Kalevan tapauksessa?

”Väärin matkustettu” toteamuksesta onkin tullut yksi kansalaiskeskustelun taisteluhuudoista. Kovin montaa keskusteluun osallistunutta ei näytä häiritsevän, että tämä perustuu jälkiviisauteen. Kalevan matkan seurausten valossa on ollut helppo alleviivata Jemeniin matkustamisen riskejä, koska tiedämme matkan seuraukset:  onhan Jemenissä siepattu länsimaalaisia aiemmin; lehdissä lukee, että maassa on turvatonta; Ulkoasiainministeriön matkustustiedote varoittaa matkustamasta. Sen sijaan mitä ei ole korostettu on se, että sieppauksen riski Sana’assa on huomattavan paljon pienempi kuin muualla maassa (jossa Atte Kaleva matkusti ilman siepatuksi joutumista), tai että Sana’assa asuu vieläkin useita länsimaalaisia – toimittajia, kansalaisjärjestöjen työntekijöitä, diplomaatteja ja myös tutkijoita. Näiden faktojen korostamiseen tarvitaan syvällisempää tietämystä kohdemaasta, kuin mitä suomalaisesta mediasta tai matkustustiedotteesta on saatavilla.

Tämä ei tietysti tarkoita että Jemeniin matkustaminen olisi riskitöntä, mutta monelta on päässyt unohtumaan että kukaan täysissä ruumiin ja sielun voimissaan oleva ei tarkoituksenmukaisesti pyri asettamaan itseään ja lähimmäistään sellaiseen tilanteeseen ja ympäristöön, jossa todennäköisyys vastaavanlaiselle tapahtumalle – tai pahemmalle – on merkittävä. Joskus oma harkintakyky voi pettää, mutta joskus sattuma voi astua peliin varsin traagisella tavalla.

Pahimmillaan tämän unohtaminen on uhrin syyllistämistä, ja vähimmilläänkin tietämätöntä. On hyvä muistaa, että vapaudenriisto ei koskaan ole uhrin syy vaan niiden, jotka kidnappauksen toteuttivat, siinä avustivat ja mahdollisesti sitä suunnittelivat. Keskustelijoilta on valitettavan usein unohtunut ettemme tiedä varmuudella juuri mitään tapauksen yksityiskohdista. Valitettavan moni myös tuntuu pitävän esimerkiksi Ulkoasianministeriön matkustustiedotetta deterministisenä dokumenttina tai maagisena kristallipallona, joka ennaltamäärää mitä Jemenissä tulee käymään, jos sinne uskaltaa matkustaa.

Mikäli Kalevien matka olisi toteutunut ilman sen suurempaa mediahuomiota, olisiko silloinkin matkalle lähteminen ollut huolimatonta, vastuutonta ja huonoa harkintakykyä? Mitä se kertoo sellaisista suomalaisista kuten Rauli Virtanen, Jari Lindholm tai Niklas Meltio, jotka matkustavat säännöllisesti konfliktialueille?

Jos ”väärin matkustettu” on ollut yksi keskustelun yleisimmistä taisteluhuudoista, ”väärin tutkittu” on valitettavasti myös kuultu taisteluhuuto. Akateemisen vapauden periaate on unohdettu, ja muutama on ääneen pohtinut, että pitikö sitä arabiaa mennä opiskelemaan juuri Jemeniin, tai oliko sitä terrorismia pakko tutkia juuri Jemenissä. Terrorismin tutkiminen on varmasti vaarallisempaa – varsinkin jos yksi metodologinen työkalu on haastattelujen toteuttaminen – kuin esimerkiksi proto-suomalaisiin kansantaruihin keskittyvä diskurssianalyysi, mutta yhteiskunnallisesti on tärkeää ja hyödyllistä tutkia terrorismia, erityisesti siellä missä se on merkittävä ongelma.

Mikäli tarkoitus on tutkia terroristijärjestöjen rekrytointia sekä yksilöiden radikalisoitumista terroristeiksi Jemenissä, arkistotutkimus suomalaisessa kirjastossa on yhtä hyödytöntä kuin vaaratonta. Tässä mielessä on helppo yhtyä Panu Pokkisen mielipiteeseen: ”Parhaiten sen [radikaalin Islamin ja arabian] oppii alkulähteillä – tältä osin Jemen oli napakymppivalinta.” Itsenäisen tutkijan näkökulmasta on ihailtavaa, että joku pyrkii tuottamaan arvokasta materiaalia islamistisesta terrorismista Jemenissä haastattelemalla paikallisia entisiä ja nykyisiä terroristeja, eikä pelkkään kierrätettyyn materiaaliin nojaavaa tusinatutkimusta al-Qaidasta ja muista islamistisista terroristeista, joka on valitettavan yleistä.

Tapaus Kalevaa ympäröivä keskustelu tarvitsee suhteellisuudentajun palauttamista. Pahin rike tätä vastaan – salaliittoteorioiden ja uhrin syyllistämisen lisäksi – on taivastelu verorahojen tuhlaamisesta ja vaatimukset siitä, että lasku ”extreme-matkailijoille” lähetetään perästä. On hyvä muistaa, että tämä on nykyisen lainsäädännön vastaista eikä lakeja voi säätää takautuvasti – ei ainakaan ilman perustuslain muokkausta. Tämä on sinänsä jo keskustelun viemistä epäoleellisille raiteille. On hyvä pitää mielessä, että puhumme kahdesta henkilöstä, jotka juuri viettivät 4,5 kuukautta vankeudessa ilman omaa syytään. He palasivat nyt turvallisesti kotiin.

Hyvä on myös pitää mielessä, että vastaavanlaiset tilanteet ovat äärimmäisen harvinaisia. Mutta silloin kun suomalaiset joutuvat pulaan ulkomailla, tärkeintä ehdottomasti on että valtio tekee kaikkensa tilanteen menestyksekkään ratkaisun saavuttamiseksi. Tämä on kuitenkin yksi ulkoasiainministeriön keskeisistä tehtävistä. Jos tai kun vastaavanlaisia tilanteita saadaan onnellisesti päätökseen tulevaisuudessa, tapaus Kalevan ympärillä velloneen keskustelun yksi keskeisimmistä opeista tulisi olla suhteellisuuden- ja tilannetajun säilyttäminen.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa