Jaa

DSC00304

Tuskin ketään yllättää, että hakusanat “rocket” ja “Lebanon” tuovat hakukoneen listauksessa esiin mm. listauksen Libanonin eteläläiseen naapuriin tehdyistä raketti-iskuista. Viime vuosina ja kuukausina nämä hakusanat ovat kuitenkin alkaneet tuottaa myös toisenlaisia hakutuloksia. Kuvahaun kärkipään voimme huomata täydetyvän mustavalkoisesta kuvasta, jossa upseeereista ja teekkarihtavista aikalaisista koostuva joukkio poseeraa suuren, Libanonin kansallissymbolina toimivalla seetripuulla koristetun, raketin edessä. Tätä jo pelkän rauhanomaisista lähtökohdista syntymisen takia erikoista, mutta tyystin unohdettua rakettiohjelmaa ja ryhmää käsittelee Joana Hadjithomaksen ja Khalil Joreigen dokumenttielokuva The Lebanese Rocket Society.

Libanonin ja samalla koko Lähi-idän ensimmäinen menestyksekäs rakettiohjelma sai alkunsa vuonna 1960, jolloin pieni ja tuolloin vastikään armenialaisen vähemmistön Beirutiin perustaman, Haigazianin yliopiston innokkaat opiskelijat perustivat “rakettiseuran”, värväten matematiikan professorinsa Manoug Manougianin ryhmän johtajaksi. Amatöörimäinen puuhestelu alkoi muuttua vakavammaksi kun yliopiston opiskelijat alkoivat valmistaa oma-aloitteisesti raketteihin tarvittavaa polttoainetta, jonka myötä myös koelaukaisuista ja niiden valmisteluista alkoi myös kehittyä yhä enemmän yleistä turvallisuutta uhkaavia, kuten varhaisen laukaisualueen läheisen kirkon pihamaalle päätynyt raketti osoitti. Pitkälti tästä syystä maan armeija ja vähitellen myös muut, maineikkaammat yliopistot alkoivat tukea projektia, josta yhä suurempien rakettien onnistuneiden laukaisujen myötä alkoi kehittymään kansallinen projekti ja ylpeydenaihe.

Laukaisujen onnistuessa projekti alkoi kerätä paitsi kansallista myös kansainvälistä mainetta, mikä heijastui myös Libanonin ulkopuolisten tahojen ilmaisemana kiinnostuksena. Manougian itse kertoo, kuinka hänet vedettiin sivuun ja kuskattiin pois virallisilta illalliskutsuilta Hamralaisella sivukujalla sijaitseville epävirallisille jatkoille, jossa eräs kuuluisa ja suosittu presidentti kehui arabiaksi Manougianin johtamaa ryhmää ja pyysi tätä avuksi omaan rakettiohjelmaansa. Manougian ei mainitse johtajan nimeä, mutta ei vaadi suurta mielikuvitusta kuvitella paikalle Egyptin Gamal Abdel Nasser, joka juuri noihin aikoihin oli kärsinyt omaa rakettiohjelmaansa kohdanneesta sabotaasista. Syvällisen pohdinnan eteen Manougian ei kuitenkaan joutunut, sillä hän lähti jo seuraavana päivänä Yhdysvaltoihin suorittamaan maisterintutkintoaan, jääden sivuun rakettiohjelman johtajuudesta.

LRS-CahierCed3-06exIMG_0095MRes

Kuva: Abbout productions

Yhtäältä akateemisen johtajuuden puutteesta ja toisaalta yhä kasvavan sotilaallisen hyödyn takia projekti ajautui vähitellen armeijan suomaa tukea nauttivasta armeijan johtamaksi. Virallista tai todennettua tietoa siitä, miksi ohjelma loppujen lopuksi ajettiin alas vuosina 1966-67 ei löydy. Projektin pääinsinööri kertoo elokuvassa kuuleensa Libanonin tuolloisen presidentin Charles Helou’n saaneen “virallisen kehoituksen” entiseltä mandaattiherra Ranskalta rakettiohjelman lopettamiseksi, koska länsimaat katsoivat sen uhkaavan liiaksi etelänaapuri Israelia, vaan tämäkin sinänsä mahdollinen selitys on jäänyt todisteiden puuttuessa huhupuheeksi.

Tekijät eivät kuitenkaan tyydy ainoastaan kertomaan Libanonin rakettiohejlman historiaa, vaan he myös pohtivat ohjelman merkitystä maan laajemmassa historiallisessa ja identiteetillisessä kontekstissa ja olisikin väärin esittää elokuva sinä “hauskana” dokumenttina, millaisena jotkut arviot sen tuntuvat hieman sivuuttavan. Erityisen mielenkiintoisena esille nousee kysymys kollektiivisesta muistista ja taiteen roolista sen muokkaamisessa. Voiko taidekokemus palauttaa sodan, poliittisen väkivallan, erimielisyyden ja nyttemmin kulutuksen täyttämään kollektiiviseen muistiin kokemuksia kansallisesta yhtenäisyydestä ja onnistumisesta? Hadjithomaksen ja Joreigen mielestä vastaus on myönteinen, kuten heidän elokuvaan ja rakettiohjelmaan liittyvät ja siitä inspiraationsa ammentavat taideteokset osoittavat. Yksi näistä teoksista on Sharjahin Biennalen yhteydessä toteutettu installaatio “Cedar IV, a reconstruction”, joka koostuu Haigazianin yliopiston kampukselle asetetusta Cedar IV –raketin replikasta. Elokuvakatsojille tekivät näyttävätkin raketti-replikan suunnittelun, valmistuksen ja pystytyksen, unohtamatta tietenkään näiden aikaansaamiseksi vaadittavan kafkamaisen byrokratian läpikäynnin.

Hadjithomaksen ja Joreigen dokumentti ei välttämättä jää mieleen elokuvallisen ilmaisunsa puolesta, sen kertoessa tarinansa varsin perinteisin keinoin puhuvine päineen ja arkistokuvineen, lopun animoitua, vaihtoehtoista tulevaisuutta hahmottavaa osuutta lukuunottamatta. Suurimmaksi osaksi nähtävää perinteistä kuvakerrontaa kuitenkin piristää restauroitu, ensi kertaa julkisuudessa nähtävä kaitafilmimateriaali, joka tuntuu vievän katsojan aivan rakettiohjelman ja koelaukaisujen äärelle. Suurin arvo teoksella on kuitenkin unohdetun jaetun kokemuksen palauttamisessa sekä taiteen ja kollektiivisen muistin suhteen pohdinnassa. Libanonin rakettiohjelma itsessään on historiallinen kuriositeetti, mutta myös osoitus yhteisöllisyyden unelmasta, joka tulevaisuudessa ei toivottavasti ole pelkkää unta.

Joana Hadjithomas & Khalil Joreige: The Lebanese Rocket Society (2012), 93 min

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa