Jaa

Good timesMikä yhdistää Ukrainaa, Taiwania, Irakia, Venäjää ja hieman mutkan kautta Suomea? Kaikki nämä maat kohtaavat yhteisen uhkan: suomettumisen vaaran. Suomettuminen – finlandization – oli yksi kylmän sodan loppupuoliskon tunnetuimpia käsitteitä, jonka laajan käytön myötä entistä vähemmän liittyi itse Suomen kohtaamaan ulkopoliittiseen dilemmaan suhteissaan suurvaltanaapuriinsa. Käsite jäi historiankirjoihin Neuvostoliiton hajoamisen kanssa, mutta yllättäen termi on taas palannut hitaasti suosioon parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Käsiteen soveltamista on myös maantieteellisesti laajennettu, kun uusia suomettajia ja suomettuneita on tunnistettu ympäri maailmaa.

Vanha suomettuminen

”Klassinen” suomettuminen on sidottu Venäjään, naapureihinsa ja Eurooppaan. Siksi ei ole kovin ihmeellistä, että Venäjän ulkopoliittisen nousun myötä 2000-luvulla on taas palautunut huoli ja puhe suomettumisesta ja suomettajista Venäjän lähi-alueella. Etenkin 2008 Georgian sodan tuoman shokin jälkeen tämä tulkinta palautui vahvasti länsimaiseen diskurssiin, kuta kuinkin niin, että Venäjän aggressivinen ulkopolitiikka (ks. ”Putin-doktriini”) ei pyri Neuvostoliiton palauttamiseen tai muuhun sellaiseen simplistiseen imperialismiin vaan hienovaraisempaan naapurimaitensa ulkopolitiikan kontrollointiin, jättäen eräänlaisen sisäpoliittisen autonomian – eli suomettaa naapurinsa.

Tätä tulkintaa seuraten, eri kirjoittajat ovat tunnistaneet suomettumisen merkkejä Georgiassa, Azerbaidžanissa, Ukrainassa – ja joidenkin mukaan itseasiassa koko Eurooppa on suomettunut Venäjän vahvan ulkopolitiikan edessä. Tässä kontekstissa ”suomettuminen” ei juurikaan tuonut analyyttista lisäarvoa selittämään miten Venäjän ja lähi-alueensa ulkopoliittiset suhteet toimivat, vaan toimia varoittavana esimerkkinä maan ulkopolitiikan subversiivisestä luonteesta; eittämättä, ne jotka varoittavat suomettumisen vaaroista ovat suositelleet vahvempaa tai vähintäänkin ”realistisempaa” suhtautumista Venäjään. Kuitenkin ajan myötä, ja koetun uhan laannuttua, samalla myös viittaukset suomettumiseen pikkuhiljaa väistyivät – siitä huolimatta, että tosiasiallinen tilanne Venäjän ja naapurivaltioittensa välillä ei ole varsinaisesti muuttunut.

Käsitteenä, suomettumisen tapauksia on haettu kauempaakin; esimerkiksi Lähi-idästä, jossa vastaava pelottelun funktio on ollut päällimmäinen. Iranin islamilaisen tasavallan vaikutusvalta ja rooli Lähi-idässä on jo kauan ruokkinut erilaisia enemmän tai enimmäkseen vähemmän uskottavia teorioita ulkopolitiikkansa tarkoituksesta. Ei siis pitäisi tulla ihmeenä, että Iranin ulkopolitiikan tavoitteena on heikkojen naapurivaltojen suomettaminen: sisällissotaa kärsivä Irak on useimmiten mainittu tässä kontekstissa, mutta nyt on myös koko Persianlahden suomettuminen mainittu vaarana. Jälleen kerran suomettumisesta varoittavat advokoivat vahvoja toimenpiteitä tilanteen ehkäisemiseksi.

Kiina: uusi suomettaja

Siinä kun Venäjän ja Iranin rooli suomettajana ei ole juurikaan epäanalyyttisuudessaan kovin uskottava ja juontuu enemmän vahvaa vastaulkopolitiikkaa kannattavien keskenäisestä diskurssista, akateemisesti kiinnostavampi esimerkki suomettumisesta/suomettajasta löytyy kauko-idästä. Kiinan nousu globaaliksi suurvallaksi vaikuttaa monintasoisesti aluelliseen voimatasapainoon, joten on ollut tarve ymmärtää miten ”kiinattuminen” vaikuttaa kahdenvälisiin suhteisiin.

Andrew Krepinevich on rinnastanut rauhanomaisen nousun (peaceful rise) suomettamiseen: nousun osana Kiina pyrkii kontrolloimaan naapurimaiden ulkopolitiikan sisältöä, mutta ei pyri replikoimaan neuvostoliittomaista sateliittivaltiojärjestelmää joka osittain koituikin sen tuhoksi. Ulkopoliittisen itsesensuurin huoli painaa vahvemmiten Kiinan naapureissa ja tämän kaltaista suomettumista on pelätty Koreoissa, Vietnamissa – jopa alueellisella tasolla ASEAN’issa. Hieman erikoisesti, myös Venäjässä on niitä jotka manaavat Kiinan suomettavan Venäjän – vaikka huoli Siperian ”menetyksestä” heijastaa enemmänkin tiettyä ulkopoliittisia neurooseja kuin todellisuutta (1990-luvulla lyhytaikaisesti puhuttiin siitä kuinka länsi suomettaa Venäjän).

Pelottaminen on tietty merkittävä osa suomettumiskeskustelusta kauko-idän kontekstissa, mutta sen taustalla on kuitenkin muuttuva ja alati kehittyvä voimatasapaino jonka johdosta on tarve kehitellä uusia tapoja ymmärtää pienvaltoiden roolia kasvan suurvallan vieressä (ja joidenkin valtoiden tapauksessa kahden suurvallan puristuksessa). Kiinnostavimman debaatin kohteena on ollut Taiwanin ulkopoliittinen asema ja se tulisiko Taiwanin suomettua?

Näin kysyi akateemikko Bruce Gilley’n paljon huomiota herättäneessä artikkelissa Foreign Affairs -lehdessä. Gilley näki Suomen kylmän sodan mallin toimivana tapana säädellä suurvaltakonfliktia Kiinanmerellä, ja peräti ainoana toimivana keinona sovittaa poliittisen autonomian ja taloudellisen integraation tarpeen ilman sotilaallista selkkausta. Gilley’n kirjoitus pyrkii suomettumisen ilmiön analyyttiseen käsittelyyn, ja nojaakin tulkinnassaan tanskalaisen Hans Mauritzin teokseen suomettumisesta ”soveltuvana politiikkana” (adaptive politics). Kuitenkin Gilley’n tulkinta Suomen kylmän sodan ruusuisuudesta ja Taiwan ulkopolitiikan vaihtoehdoista herätti paljon kritiikkiä, eikä vähintenkään taiwanilaisten keskuudessa.

 Sopiiko puhua suomettumisesta?

Suomettuminen on vaikea termi käyttää analyyttisesti; sitä esittävien päätarkoitus on usein pelotella naapurivallan ulkopolitiikalla, ja sitä kritisoivat usein jättävät kritiikkinsä hyvin pinnalliselle tasolle. Hyvin usein kun puhutaan onko jokin maa suomettunut niin takerrutaan historiallisen vertauksen ongelmiin: täsmääkö jokin hetki sitä nimenomaista Suomen ulkopoliittista kohtalonhetkeä ja – jos kuten useimmiten käy – se ei täsmää, niin sitten koko suomettumisanalogia on turha. Tämä on väärä tapa lähestyä koko asettelua; suomettumis-vertauksen tarkoitus on (tai vähintäänkin pitäisi olla) korostaa yhtäläisyyksiä pienvaltoiden tilanteissa kun ne kohtaavat yksin suurvaltanaapurin asettaman ulkopoliittisen paineen.

Hyvin pitkälti koko asettelu palautuu perinteiseen tasapainoilu tai myötäily (balancing versus bandwagoning) –dilemmaan. Suomettumisen mallin – jos sitä siksi voidaan kutsua – puolustajat esittävät ulkopoliittisen myötäilyn tarpeellisena strategisena voittona; sillä se on useimmiten ainoa tapa pienvaltioille kompensoida heikouttaan suhteessa suurvaltanaapuriinsa. Vaihtoehtoisesti, suomettuminen on välitila täyden itsenäisyyden ja valtapiiriajattelun välillä, jolla voidaan huomioida kahden kilpailevan suurvallan intressit. Esimerkiksi Suomea esitettiin mallina 1980-luvun lopulla itä-Euroopan maille; malli oli kovin suosittu Washingtonissa – ei niinkään Helsingissä – ennen kuin Neuvostoliiton hajoaminen veti maton alta. Vastaavasti Gilley’n kehotus Kiinan myötäilyyn/suomettumiseen pohjautuu samanlaiseen geopolitiiseen ajatteluun jossa Suomen malli toimii menestyneenä suurvaltakonfliktin purkajana.

Ongelma kuitenkin on, että – ainakin teoreettisella tasolla – on vakuuttavasti todettu, että tasapainoilu on kovin paljon yleisempää kuin myötäily (ks. Kenneth Waltz). Suomettuminen ei ole vapaavalinnaista, vaan seurausta siitä tilanteesta kun tasapainoilu – esim. liittolaisuuksien solminen – ei ole varteenotettava vaihtoehto. Siksi juuri Gilley’n ehdotus yya-sopimukselle Kiinan ja Taiwanin välillä nykytilanteessa on vähintäänkin kummallinen. Kuten Suomen historiallinen tapaus hyvinkin osoittaa, myötäilevän politiikan ongelma on määritellä missä vaiheessa ”realismi” muuttuukin ”rähmäilyksi”.

Rähmäily onkin suomettumisen (pelon) suurin lietsoja. Koko suomettumis-käsitteen synty on sidottu nimenomaan historialliseen pelkoon siitä, että länsi-Eurooppa omaksuu myötäilevämmän asenteen Neuvostoliittoa kohtaan. Se, että ilmiön nimi tuli Suomesta on liki sattumaa – voisimme vaikkapa puhua Suomen ketmanisoitumisesta jos Czesław Miłoszin ajatuksia olisi sovellettu hieman eri tavalla. Lähtökohtainen ongelma suomettumis-termin käytössä on se, että kukaan ei halua suomettua, eikä maan suomettuminen ei koskaan voi olla hyvä asia. Se on geopoliittinen pilkkakirves ja moraalinen tuomio ulkopoliittisesta strategiasta (tämä ilmenee ehkä parhaiten absurdista ajatuksesta Iranista Persianlahden suomettajana). Suomettumisen rinnastaminen myöntyväisyyspolitiikkaan (appeasement) toisaalta redusoi äärimmilleen pienvaltoiden ulkopoliittiset strategiat siihen, että vain tasapainoilu on moraalisesti hyväksyttävää sillä kaikki muu on antautumista. Näinhän selvästi ei ole, ja juuri tämän takia 1980-luvun lopulla suomettumisen termistä luovuttiin akateemisesti (jossa se ei koskaan ollut kovin valtavirtainen): suomettuminen on terminä huono, se on loukkaava, ja harhaanjohtava.

Tästä huolimatta, myötäily ulkopoliittisena strategiana on kiinnostava tutkimuksen lähde, jos sen pystyy irroittamaan suomettumisen painolastista. Ehkä siis onkin aika ruveta puhutaan ketmanista ja ketmanisoitumisesta?

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa