Jaa

EU Expansion and Mediterranean Union (Nazemroaya)Brysselistä katsoen Välimerin eteläinen ranta on vaikuttanut suhteellisen vakaalta ja ennakoitavalta. Ennen vuoden 2011 myllerrystä, yhdessäkään muussa eteläisen Välimeren maassa ei ole vaihtunut valtias viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana – poislukien Israelin ja Libanonin demokratiat.  Yhteistyökumppanit olivat täten tuttuja ja joiden kanssa Euroopalle tärkeitä turvallisuuskysymyksiä voitiin luotettavasti hoitaa. Pohjan tältä järjestelyltä on romuttanut arabikevään kansannousujen ja vallankumouksien aalto, jonka vaikutukselta yksikään presidentti tai kuningas ei ole täysin turvassa.  Arabikevät itsessään toki muodostaa merkittävän haasteen Euroopan unionille, mutta isomman haasteen esittää se, että Eurooppa aluepolitiikkka eriytynyt naapurialueen muuttuvasta todellisuudesta.

Varsinainen EU:n aluepolitiikka Lähi-idässä – tai eteläisiä Välimeren maita, kuten EU retoriikka suosii – on suhteellisen uusi: vasta vuonna 1995 Euro-Mediterranean Partnership (EMP) vihittiin suuren fanfaarin saattelemana. Tästä ei tulisi kuitenkaan tulkita, että Euroopalla ei ollut aluepoliittisia ambitioita sitä ennen.  Pikemminkin, ennen EMP:n luomista, mutta vielä enenevässä määrin sen jälkeen, eurooppalaisen Lähi-idän aluepolitiikan perustavanlaatuinen pilari on ollut tiivis transatlanttinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa.

Historiallisista ongelmista huolimatta, nykypäivänä tiivein transatlanttinen yhteistyö – mutta myös kiihkoisimmat transatlanttiset riidat – nähdään Lähi-idän asioissa: riidat Irakin sodasta repivät Pohjois-Atlantin liitoa, mutta yhteisymmärrys Iranin ja Syyrian hallintojen eristämisestä on vankka. Tämän mahdollistaa vankka käsitys yhteisistä tavoitteista Lähi-idässä, joskin varsin yleisella tasolla: sekä EU, että Yhdysvallat toivoo alueellisen vakauden säilymistä ja demokratian ja vapaamarkkinan leviämistä alueella.

Vahva transatlanttinen linkki Lähi-idässä on tietänyt sitä, että yhteistyökumppaneiden välinen epätasapaino näkyy myös selkeimmiten alueen kysymyksissä: Yhdysvallat johtaa transatlanttista aluepolitiikkaa, ja vaikka joskus Euroopan maat ovat vikisseet, ne ovat lähes aina seuranneet.  Epätasapaino asettaa EU:n välillä hyvin hankalaan välikäteen, sillä EU:n intressien laatu Lähi-idässä eroaa paikoitellen Yhdysvaltojen vastaavista: vakaus on yhteinen etu, mutta EU:lle siihen sisältyy myös kimurantit kauppaan ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset. Transatlanttiset eriäväisyydet näkyvät toimintatavoissa, joka myös osaltaan korostaa EU:n kyvyttömyyttä toimia sotilaallisissa asioissa. Esimerkiksi Atlantin molemmin puolin puhutaan yhteisestä terrorismin uhasta, mutta siinä missä sen ehkäiseminen on lähtökohta Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa, Euroopassa huoli painottuu siihen yhdistettyihin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Transatlanttista vakautta painottavan aluepolitiikan seurausta on ollut hyvin turvallisuuskeskeinen suhtautuminen Lähi-itään ja siellä nähtyihin muutoksiin. Lyheysti kiteytettynä jaottelu on tehty vakauden tai demokratisoinnin saavuttamisen välillä. Edellinen merkittävimmäksi uhkaksi on määritelty islamistinen terrori, ja sitä tukevat valtiot, jonka ehkäisy vaatii yhteistyötä epädemokraattistenkin valtioiden kanssa; jälkimmäinen olisi ehdottomasti toivottavissa, mutta kontrolloimattomana sen pelätään jouduttavan erilaisten islamistitoimijoiden nousua valtaan, joiden oletetaan toimivan länsivastaisesti. Tätä jaottelua on hyvin vahvasti kritisoitu ensinnäkin siitä, että lähtökohtainen jaottelu on keinotekoinen ja että valintoja on enemmänkin kun vain kaksi, ja toiseksi siitä, että jaottelu surutta yksinkertaistaa kokonaisen poliittisen ajattelun haaran tulkitsemalla sen vain ja ainoastaan haaran erästä terrorismia kannustavan säikeen kautta.  Jaottelu on kuitenkin säilynyt sitkeästi, ja joka on puettu uuteen ”demokratisaatio tai islamisaatio”-asuun arabikevään jälkeen.

Monen eri tekijän yhteisvaikutuksen johdosta, EU kohtaa lähes sietämättömän tilanteen aluepolitiikassaan joka murentaa aikaisemman toimintamallin perusteita. Tässä kohtaa ei ole tarvetta  avata EU:n kohtaamaa syvää sisäistä kriisiä, jonka taloudelliset ja poliittiset ulottuvuudet lamauttavat tehokkaan ulkopolitiikan tuottamisen. Erilaisen ongelman muodostaa transatlanttinen yhteistyön kehittymisen nyt kun Yhdysvallat pienentää ylisuurta jalanjälkeään Lähi-idässä.  Aikana jolloin Washington ylistää ”leading from behind” periaatetta, eikä EU itse generoi johtajuutta, unionin aluepolitiikka kärsii huomattavasta näköalattomuudesta. Viimeisin, ja pitkäaikaisesti haastavin muutos on kuitenkin arabikevät, ja sen tuomat laaja-alaiset muutokset EU:n Lähi-idän yhteistyömaissa ja aluepoliittisessa ympäristössä.

Kuten muidenkin alueellisten toimijoiden tapauksessa EU on omaksunut hyvin varovaisen roolin suhtautumisessaan arabikevättä kohtaan. Arabikevään todellisissa kriiseissä – Egyptissä, Libyassa, Jemenissa ja nyt Syyriassa – EU:n rooli on ollut korkeintaan korkea-arvoisen sivustakatsojan. Turvallisuuskeskeisyydestä huolimatta, EU on kadonnut turvallisuuspolitiikan toimijana alueella, mikä heijastuu Naton uudessa roolissa eurooppalaisten intressien turvaajana Lähi-idässä.

Epävakauden lähteeksi koetaan arabikevään siivittämä islamistitoimijoiden nousu. Historialliset suhteet näihin toimijoihin eivät ole mitenkään loistavia joka osaltaan tuottaa edelleen kiusallisia hetkiä EU:lle. Islamistien ajamiin muutoksiin suhtaudutaan automaattisesti paljon kriittisemmin kuin autokraattisiin edeltäjiinsä. Ongelmia löytyy selvästikin Tunisian Ennahdan tai Egyptin Veljeskunnan johtamissa hallituksissa, mutta nykyinen kritiikki vaikuttaa tekopyhältä suhteutettuna EU:n valmiuden katsoa läpi sormien Ben Alin tai Mubarakin hallinon systemaattisia ihmisoikeusrikoksia.

Varovaisuudestaan huolimatta, EU:n retorinen analyysi tilanteesta on ollut aika pitkälti oikea. Arabikeväässä on nimenomaan kyse pitkän aikavälin muutoksesta, joka vaatii pitkäjänteistä omistautumista demokratian ja oikeusvaltion rakentamiseen. Tässä yhtälössä taloudellisten ongelmien lääkitseminen on elinehto onnistumiselle.

Raha onkin ollut pääkeino millä EU on pyrkinyt reagoimaan arabikevään muutoksiin. Hieman myöhästyneesti, keväällä 2011 EU esitti niin sanotun 3M-politiikan – ”money, markets and mobility” – jonka toteuttamisessa EU korosti, että yhteistyö ei tulisi porkkanien ja keppien kautta vaan ”more for more”-periaatteen kautta.  Alleviivaamaan tätä EU on perustanut erillisen 350 € miljoonan suuruisen rahaston transitiomaille ja on kannustanut EBRD:n investointia Lähi-itään usean miljardin euron edestä.  Myös osana Kansainvälisen valuuttarahaston ja G-8 maiden ”Deauville Partnership”-raamia EU on toiminut kohdistamaan taloudellisia kannusteita eri arabikevään maille.

Taloudellista apua painottava politiikka on tuttu vaikutusväylä EU:lle – esimerkiksi osana Lähi-idän rauhanprosessia – mutta tässäkin EU:n avun suhteellinen painoarvo on vähentynyt.  Vuonna 2011 hieman yhteensä hieman yli 45 € miljardia on luvattu eri arabikevään maille: yli puolet tästä avusta on tullut Persianlahden mailta – Saudi-Arabialta, Qatarilta ja Yhdistyneiltä arabiemiirikunnilta – ja joiden rahalla on tuntuvasti suoraviivaisempia poliittisia tarkoituksia.  Persianlahden maiden rahallinen tuki on ollut ollut oleellinen tekijä Omanin, Jordanian ja Marokon kuningashuoneiden suojelussa kansalaiskritiikkiä kohtaan.

Toki EU:n rahanannossa on poliittisia tarkoitusperiä, sillä suurin osa EU:n myöntämästä avusta on mennyt tukemaan ystävällismielisiä hallintoja Jordaniassa ja Marokossa. Alkuvuodesta 2011 perustettu EU-Jordanian Task Force toimi pikaisena kanavana tarjoamaan Jordanialle miljardien arvoiset tuen nimellistä sitoutumista vastaan. Marokon kosmeettiset muutokset maan perustuslakiin on ylistetty malliesimerkkinä muille arabikevään maille. Kirstun avautuminen on ollut paljon hankalempaa maille, jotka tarvitsisivat vahvempaa EU:n roolia kuten Libya tai Jemen.  Kummankin maan aidosti laajempaan transitioprosessiin EU on uhrannut tuntuvasti pienempiä summia.

EU:lta puuttuu visio siitä mitä se tavoittelee muuttuvassa Lähi-idässä.  Ajatushautomoissa ja direktoraatteissa on virinyt puhetta uudesta paradigmasta EU:n aluepolitiikalle, mutta tämä on ikävän institutionaalis-byrokraattinen tapa käsittää EU:n suhteet naapurustoon. EU:n ongelma ei ole niinkään institutionaalisen yhteistyön kehyksissä – vaikka siinäkin on ongelmia – vaan yhteistyön sisällössä, ja siinä mitä EU on valmis tarjoamaan ja mitä vastaan.  Lähi-idässä EU kohtaa uudenlaisen tilanteen, joka vaatii muutosta sekä EU:n toiminnassa, että toimintamallissa.

Ensimmäiseksi tulisi pohtia transatlantisen siteen uudelleenkalibrointia. Transatlanttinen yhteistyö Lähi-idässä edelleenkin jatkuu, mutta EU:n rooli on passivoitunut entisestään, siitä huolimatta, että Yhdysvaltojen valmius poliitiseen johtajuuteen on myös vähentynyt.  Tämä tilanne ei ole suotuisa EU:lle, sillä liittolaisten intressit Lähi-idässä ovat erilaatuisia ja EU:lle on vain ja ainoastaan hävittävää jos se passivoituu naapurialueensa tapahtumiin. Libyan ja Syyrian tapauksissa Yhdysvallat on ollut valmis antamaan lisää tilaa eurooppalaiselle johtajuudelle Lähi-idässä, nyt olisi oiva aika kehittää EU:n omaa strategista ajattelua Lähi-idän suhteen.

Mallia ei tulisi kuitenkaan ottaa suoraan Ranskan ja Iso-Britannian suurvaltapolitiikasta.  Tämä olisi vaarallinen tie EU:n seurata ja siunata, sillä se ei sovellu kuitenkaan EU-27:lle yhteisönä. Pikemmikin se kytkisi muut EU-maat tukemaan eripuraa ruokkivaa ja EU:n sisäisesti hajottavaa politiikkaa joka pitkällä tähtäimellä vaikeuttaa todellisen EU-strategian realisoinnin.  Se mistä tulisi ottaa oppia neo-imperialististen vaihtoehtojen sijaan on EU:n aikaisemmat onnistumiset uuden rohkeamman aluepolitiikan avauksessa. Esimerkkeinä toimikoot vuoden 1980 Venetsian julistus, kuten myös 2000-luvun alkupuoliskon valmius toimia palestiinalaisalueella ja Libanonissa erillisenä ulkopoliittisena toimijana yhteisten transatlanttisten päämäärien toteuttamiseksi.  Vaikka niitä ei siksi mielletä, EU:lla on intressejä ja ambitioita Lähi-idässä. Ne pitäisi mieltää siksi ja niiden tulisi näkyä politiikan toteutuksessa. Se mitä tulisi kaikin keinoin välttää olisi välinpitämättömyyden leviämistä Välimeren kummallekin puolelle.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa