Jaa


Edellisessä postauksessaan kollegani Mies ulkosuomalainen on aivan oikeassa. Diplomatia-keskeinen Syyria-politiikka on optimaalisin tapa hakea ratkaisua Syyrian tilanteeseen – ellei länsimaiden tarkoituksena sitten ole vaikuttaa Syyrian konfliktin kehitykseen tai saada aikaan länsimaisen yhteisön kannalta suotuisa tai hyväksyttävä lopputulos.

Olen aiemminkin (”Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi” sekä ”Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista”) kritisoinut länsimaisen yhteisön virallista linjaa, jonka keskeisinä elementteinä ovat olleet pakotteet ja asevientikielto; konfliktin sovittelu YK:n erikoislähettilään välityksellä; sekä opposition tunnustaminen poliittisesti. Näillä keinoin länsimaisen yhteisön tavoitteena on ollut väkivaltaisuuksien lopettaminen Syyriassa sekä Bashar al-Assadin hirmuhallinnon syrjäyttäminen.

Ottaen huomioon viimeisen kahden vuoden aikaiset kehitykset Syyriassa, on selvää, että länsimaisen yhteisön virallista linjaa voidaan kritisoida niin reaalipoliittisista kuin humanitaarisistakin lähtökohdista; edelleen on havaittavissa, ettei sen valitsemat keinot ole realistiset artikuloitujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Humanitaarisen kritiikin kannalta on huomioitava, miten länsimaat ovat epäonnistuneet yrityksissään puuttua Syyrian humanitaariseen kriisin (joka ei vaikuta pelkästään Syyriassa, vaan myös sitä ympäröivissä maissa, jonne yli miljoona syyrialaista on paennut väkivaltaisuuksia). Vaikka länsimaisella yhteisöllä – toisin kuin kansainvälisellä yhteisöllä – ei ole velvollisuutta puuttua humanitaarisiin kriiseihin aina ja kaikkialla, konfliktin kiihtyminen ja pitkittyminen sekä siitä aiheutunut humanitaarisen kriisin syveneminen on länsimaille huolestuttava kehitys sekä moraalinen epäonnistuminen. Pidättäytymällä pakottavasta diplomatiasta tai sillä uhkaamisesta, länsimaat ovat mahdollistaneet Bashar al-Assadin yritykset turvata hallintonsa äärimmäisellä väkivallalla, jonka kohteeksi on joutunut etupäässä maan siviiliväestö.

Tärkeämmin, Suomen tukema länsimainen politiikka ei ole pelkästään epäonnistunut vaikuttamaan Syyrian sisällissotaan, vaan sitä on tullut konfliktin kehityksen kannalta merkityksetöntä. Länsimaiden asettama asevientikielto ei ole onnistunut estämään Venäjän ja Iranin aseellista tukea Assadille tai muun muassa Qatarista ja Saudi-Arabiasta saapuvaa tukea jihadistiryhmille. Mikäli muiden sanktioiden tarkoitus on ollut vaikuttaa Assadin hallinnon käyttäytymiseen, tai opposition poliittisen tunnustamisen tarkoitus on ollut vauhdittaa väkivaltaisuuksien päättymistä, merkkejä tästä ei ole konfliktin kolmannenkaan vuoden alkaessa nähty. Paremmin ei ole mennyt YK:n erityislähettiläillä, joiden kyky vaikuttaa tilanteeseen on alusta asti ollut olematon, mikä näkyy heidän lähes olemattomissa saavutuksissaan. Tässä valossa erikoislähettiläiden ”saavutusten” – kuten Geneven prosessi – korostaminen länsimaisen politiikan onnistumisena on vähintään kummallinen.

Ottaen huomioon, että näiden keinojen ensisijainen tavoite – ainakin ulkoministeri Tuomiojan mukaan – on ollut ”väkivallan lopettaminen ja osapuolten taivuttaminen demokratiaa toteuttavan ja kaikkien väestöryhmien oikeudet ja turvallisuuden takaavaan neuvotteluratkaisuun” (Tuomiojan blogi, 2.3.2013), voidaan nykypolitiikkaa pitää kategorisesti epäonnistuneena. Sitä vastoin, kuten aikaisemmin olen todennut, pakottavasta diplomatiasta ekplisiittisesti luopuminen on rohkaissut Assadin hallintoa ja mahdollistanut ”psykoottisen” siviileihin kohdistuneen väkivaltakampanjan vailla pelkoa konkreettisista seurauksista.

Huolestuttavammin, tehottomalla politiikalla prokrastinointi on johtanut siihen, että länsimaiden yhteisö ovat katsonut vierestä kun Syyrian konfliktista on muodostunut yhä akuutimpi alueellinen turvallisuusongelma, jonka ratkaiseminen on yhä vaikeampaa, aikaavievempää ja kalliimpaa. Viimeisen vuoden aikana Syyrian konflikti on muuttunut asymmetrisestä sissisodasta täysimittaiseksi sisällissodaksi, jossa sektaarisilla jännitteillä on erityisen suuri rooli; al-Qaida on pesiytynyt Syyriaan ja saanut näkyvän jalansijan oppositiotaistelijoiden keskuudessa (joka näkyy myös siinä, miten opposition hallussa olevia alueita hallitaan); maahan virtaa omaa agendaansa edistäviä jihadisteja ja vapaaehtoistaistelijoita ympäri Lähi-itää sekä länsimaita (mikä entisestään vaikeuttaa neuvotteluratkaisun aikaansaamista); Bashar al-Assad pitäytyy yhä sitkeästi vallassa eikä hänen regiiminsä romahtaminen ole näköpiirissä; ja muiden valtioiden turvallisuuspoliittinen agenda heijastuu konfliktissa yhä näkyvämmin. Mikä pahempaa, Syyrian konfliktin pitkittyminen epävakauttaa sitä sitä ympäröiviä maita, etupäässä Libanonia sekä Irakia – jälkimmäisen kannalta erityisen huolestuttavaa on jihadistien lisääntyvä aktiivisuus Irakin ja Syyrian välisellä rajaseudulla. Jordanian, Turkin ja Israelin turvallisuusongelmia ei voida myöskään ylenkatsoa.

Tämän seurauksena Syyrian kansannoususta on muodostunut kansainvälinen kriisi, jonka ratkaisemisessa tai vähintään kehitykseen vaikuttamisessa länsimailla on selkeät intressit jo artikuloitujen pitkäaikaistavoitteiden lisäksi. Näistä neljä ansaitsee erityisesti alleviivausta: siviileihin kohdistuvan väkivallan rajoittaminen; terroristiryhmien vapaan toiminnan lopettaminen Syyriassa, Assadin hallinnon vallassapysymisen mahdollisuuden sekä  joukkotuhoaseiden käyttön tai proliferaation todennäköisyyden minimoiminen; ja Syyrian konfliktin heijastevaikutusten lakkauttaminen. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi länsimaat tarvitsevat kuitenkin uudenlaisia mekanismeja, sillä edellisten keinojen soveltuvuus Syyrian konfliktiin vaikuttamiseksi on vähäinen.

Vaan mitä vaihtoehdoksi? Kollegani on postauksessaan oikeassa kahdessa asiassa. Diplomatiaa ei kannata hylätä (vaan sen pakottavaa elementtiä kannattaa miettiä uudelleen), ja suotuisien oppositioryhmittymien aseistamisessa on omat ongelmansa (jälkimmäisestä pointeista kiinnostuneille suosittelen myös Dan Tromblyn mainiota kirjoitusta aiheesta). Tällä, kuten monella muullakin vaihtoehtoisella mekanismilla – esimerkiksi sotilaallisella interventiolla, lentokieltoalueella – on omat ongelmansa ja seurauksensa. Mutta kuten yllä on argumentoitu, nykyiset mekanismit ovat kaukana ongelmattomista keskeisimmän valuvian ollessa se, ettei oikeanlaisia keinoja vaikuttamaan Assadin haluun käyttää väkivaltaa oman hirmuhallintonsa tulevaisuuden turvaamiseksi ole kyetty löytämään. Näillä epäonnistumisilla on omat seurauksensa: al-Qaidan roolin kasvu, haitalliset heijastevaikutukset naapurimaissa, sekä humanitaarisen kriisin syveneminen.

Jälkiviisaudella varustettuna on helppo todeta, ettei länsimaisen yhteisön politiikka ole kyennyt saamaan aikaan oikeanlaista kehitystä Syyrian konfliktissa, ja sille suotuisan lopputuloksen aikaansaaminen vaatii tässä vaiheessa enemmän resursseja kuin mitä se olisi vaatinut vielä vuosi sitten puhumattakaan konfliktin alkuhetkistä. Vaikka neuvotteluratkaisu olisi paras ja kestävin ratkaisu Syyrian sisällissotaan, kuten kollegani varsin paikkansapitävästi väittää, tämän ratkaisun epätodennäköisyys ei tee siihen tähtäävästä toiveajattelusta järkevää politiikkaa, erityisesti koska sillä välin Syyrian konfliktista on muodostumassa alueellinen turvallisuusuhka, johon reagoiminen muodostuu pakolliseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun (jos) konflikti uhkaa länsimaiden turvallisuutta tai niiden keskeisiä intressejä. Syyrian konfliktin kehitys on vienyt sitä vääjäämättä kohti tätä pistettä, vaikka sen saavuttaminen ei luonnollisesti ole varmaa.

Syyrian konfliktin kolmannen vuoden alkaessa, on selvää, että länsimaisen yhteisön tulee miettiä uudelleen, mitä se haluaa saada aikaiseksi Syyriassa, mitkä keinot pystyvät nämä tavoitteet todennäköisimmin – ja kustannustehokkaimmin – saavuttamaan, mitä resursseja se on valmis käyttämään asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi, sekä mitä seurauksia valituista keinosta saattaa pahimmillaan syntyä.

Tähän todellisuuteen on herätty viime aikoina Euroopassa – Ranskassa ja Iso-Britanniassa – sekä Yhdysvalloissa. Se, onko oppositioryhmien aseistaminen paras vaihtoehto nykypolitiikalle on keskustelu, jota tulisi seuraavina kuukausina käydä erityisesti Euroopassa. Tätä keskustelua tarvitaan kahdesta syystä: Ensiksi, EU on jälleen kerran osoittautunut kykenemättömäksi toimimaan humanitaaristen kriisien ratkaisemisessa lähiympäristössään, ja tämän tulisi muuttua tulevaisuudessa. Toiseksi, mikäli yksittäiset EU-jäsenvaltiot päätyvät eroamaan virallisesta linjasta, ja aseistamaan oppositiota joko suorasti tai epäsuorasti, tämä pitäisi tehdä tavalla joka ei pahenna Syyrian konfliktia tai aiheuta länsimaiden ja EU:n kannalta negatiivisia turvallisuuspoliittisia seurauksia (kuten Yhdysvalloille kävi Libyassa). Tämä vaatii tarkasti harkittua politiikkaa. Esimerkiksi Ranskan Francois Hollanden uskomus siitä, ettei kapinallisille luovutetut aseet päätyisi vääriin käsiin, ”koska he lupasivat niin”  on äärimmäisen huono lähtökohta asevientikiellon lakkauttamiselle ja oppositioryhmien aseistamiselle.

Länsimaisen Syyria-politiikan ongelman ytimessä on se, ettei hyviä ratkaisuja Syyrian konfliktin ratkaisemiseksi ole. Aika rajoitetulle ja nopealle täsmäinterventiolle meni kauan sitten ja opposition aseistamisessa on aina ongelmansa. Toisaalta, nykypolitiikka on tehotonta ja siirtää tärkeän ulkopoliittisen ongelman ratkaisua tulevaisuuteen kalliimmalla hinnalla. Ehkäpä länsimaisen yhteisön päätöstentekijöiden olisi aika palata sorvin ääreen kestävän diplomaattisen ratkaisun pilvilinnoistaan, ja miettiä mitä Syyrialle todella pitäisi ja voidaan tehdä ennen kuin konfliktista tulee niin suuri turvallisuusongelma, että länsimaiden laajempaa osallistumista konfliktiin ei enää sanele valinta vaan pakko.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa