Jaa

Yair Lapid ponnahti Israelin Knessetiin 19 paikkaisen Yesh Atid -puolueen puheenjohtajana

Yair Lapid ponnahti Israelin Knessetiin 19 paikkaisen Yesh Atid -puolueen puheenjohtajana

Israelin värikäs demokratia osoitti jälleen elinvoimaisuutensa – ja arvaamattomuutensa – tiistaina 22.1. käydyissä parlamenttivaaleissa. Tuloksien selvitessä sekä oikeistolla että vasemmistolla oli omat juhlanaiheensa mutta edellisten vaalien voittajat kärsivät ankaran takaiskun. Kadima oli vähällä pudota Knessetistä kokonaan ja pääministeri Benjamin Netanyahun oikeistolista menetti jopa neljänneksen paikoistaan, vaikka säilyikin suurimpana ryhmittymänä. Netanyahun suhteen kyse on vain pieneltä osin varsinaisesta protestista. Monet Likud–Yisrael Beiteinun menettämät äänestäjät kannattivat muita oikeistoryhmiä ja halusivat joka tapauksessa nähdä ”Bibin” jatkavan pääministerinä. Hänen ajateltiin yleisesti olevan niin vahvoilla, ettei todellista haastajaakaan ollut. Tältä asia näyttää myös vaalien jälkeen, joskin enemmän tai vähemmän hankalia koalitiovaihtoehtoja on nyt useita. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, hallituksen muodostamiseen voikin mennä vielä kuukausi tai pari.

Ennen vaaleja pelättiin (tai toivottiin) oikeiston ja äärioikeiston vahvistavan asemiaan. Erityisen paljon huomiota (esim. The New Yorker ja Time) sai karismaattinen Naftali Bennett ja hänen johtamansa HaBayit HaYehudi -puolue, joka edustaa etenkin uskonnollista oikeistoa ja siirtokuntalaisia. Bennett menestyi lähes odotusten mukaisesti, mutta vaalien jälkeen kaiken huomion keräsi entisen televisioankkuri Yair Lapidin yllättävän suuri vaalivoitto. Lapidin tyhjästä tempaisema ja ideologialtaan edelleen hiukan epäselvä Yesh Atid -puolue sai  Knessetin 120 paikasta peräti 19. Puolueen suurin vetonaula on sen tuoreus ja Lapidin oma persoona, jonka oli nyt vuorostaan useiden henkilökuvien kohteena (esim. Financial Times ja Time).

Eräs merkittävä syy Lapidin voitolle oli vaalien tavallista suurempi keskittyminen sisäpolitiikkaan. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli toki esillä, kuten aina, mutta nyt puhuttiin Israelin maallista enemmistöä risovasta ultraortodoksien asepalvelusvapautuksesta sekä etenkin asuntojen hinnoista. Maata kesällä 2011 järisyttäneet valtavat sosiaaliset protestit telttakylineen ja massamielenosoituksineen osoittivat tälle olevan tilausta. Ihmisillä oli muutakin mielessään kuin pelottelut Iranin uhkasta tai rauhanprosessi palestiinalaisten kanssa. Tässä ilmapiirissä Lapid pystyi esiintymään tavallisten veronmaksajien ja poliittisen keskikentän uutena soihdunkantajana paremmin kuin perinteikäs Työväenpuolue – Avoda – joka kompastui uskottavuusongelmaan ja heikkoihin taktisiin valintoihin.

Yesh Atidin vaalivoitto näytti nostaneen keskusta-vasemmiston yhteisen paikkamäärän tasoihin uskonnollisten ja oikeistolaisten puolueiden kanssa. Näkemykselle Israelin siirtymisestä pari piirua vasemmalle, tai ainakin keskustaan päin, on päällisin puolin muitakin perusteita. Yesh Atidin menestyksen lisäksi myös vasemmistolainen Meretz tuplasi paikkamääränsä kolmesta kuuteen ja äärioikeistolainen Otzma Le’Yisrael putosi kokonaan Knessetistä. Ainakin verrattuna vaaleja edeltäviin odotuksiin, tämä todella oli liikettä pois oikealta. Olisi kuitenkin virhe liioitella sen merkitystä. Kun viimeisetkin äänet oli laskettu, paikat menivät 61-59 oikeiston eduksi. Likud–Yisrael Beiteinu saivat läpi edellisiin vaaleihin verrattuna kovemman linjan ehdokkaita, HaBayit HaYehudi ohitti Likudin oikealta ja vei odotetut 12 paikkaa. Kahden ultraortodokseja edustavan puolueen yhteinen paikkamäärä on nyt jo 18 ja kasvu jatkuu myös tulevaisuudessa niiden kannattajien erittäin korkean syntyvyyden vuoksi.

Vaikka poliittinen keskikenttä onkin muistuttanut olemassaolostaan, on täysin eri asia voiko vaalituloksen perusteella odottaa mitään liikettä Israelin ja palestiinalaisten välillä kytevän konfliktin suhteen. Perinteisesti Israelin oikeisto-vasemmisto akselia on tarkasteltu juuri suhteessa Lähi-idän konfliktiin. Vanhaan kaavaan sopii, että oikeistolainen HaBayit HaYehudi haluaa Israelin liittävän yksipuolisesti itseensä yli 60% Länsirannasta ja hylkää täysin Palestiinan valtion. Sen sijaan Yesh Atid yrittää asemoida itsensä pragmaattiseen poliittiseen keskustaan, joka kannattaa rauhanneuvotteluja ja kahden valtion ratkaisua Israelin oman edun vuoksi.

Helsingin Sanomat ei ollut yksin suhtautuessaan ”keskustakeskustalaisuuden” nousuun varovaisen optimistisesti. Toisaalta Lapid vastustaa Netanjahun tavoin Jerusalemin jakamista ja uskottelee äänestäjilleen palestiinalaisten suostuvan tähän. Toisin sanoen hän haluaa, että Israel pitää kiinni Suur-Jerusalemiin liittämistään miehitetyistä palestiinalaisalueista vastoin palestiinalaisten ja koko kansainvälisen yhteisön vaatimuksia. Vaalipuheet ja mahdollisten rauhanneuvotteluiden sopimukset ovat tietysti kaksi eri asiaa, mutta se, että tämä toimii Israelissa keskustalaisena kantana kertoo jotain siitä, missä maan poliittinen keskusta ainakin palestiinalaiskysymyksen kohdalla sijaitsee.

Ja miksi asia olisi toisin? On helppo viitata kintaalla palestiinalaisten toivolle ja epätoivolle, koska miehitys ei kosketa useimpia israelilaisia tavalla eikä toisella. Väkivalta on onneksi vähentynyt, intifada on vain kaukainen muisto ja esimerkiksi viime vuonna Länsirannalla ei kuollut yhtäkään israelilaista. Samalla laittomat siirtokunnat jatkavat kasvuaan, mutta kansainvälinen yhteisö ei ole reagoinut sen kummemmin kuin hyväksymällä Palestiinan YK:n tarkkailijajäseneksi. Miehitys on jatkunut 45 vuotta niin oikeisto- kuin vasemmistohallitustenkin aikana. Ei ihme, etteivät Israelin vaalit erityisemmin liikuttaneet palestiinalaisia, eivät ennen eivätkä jälkeen vaalipäivän. Onkin helppo yhtyä The Onionin mustaan huumoriin siitä, miten juuri palestiinalaiset olivat jälleen kerran Israelin vaalien todelliset häviäjät.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa