Jaa

Kuva: Euronews.

Venäjä on saanut uuden puolustusministerin presidentti Vladimir Putinin erotettua Anatoli Serdjukovin vedoten korruptiotutkimuksiin. Serdjukovin erottamisella on spekuloitu ennenkin –viimeksi kun uusi pääministeri, entinen presidentti Dmitri Medvedev muodosti hallituksensa– koska Putinin luottomies on saanut työnsä takia paljon vastustajia. Serdjukov, joka toimi puolustusministerina vuodesta 2007 lähtien oli vastuussa armeijauudistuksesta sekä siihen liittyvästä 2010 julkistetusta valtavasta jälleenvarustusprojektista. Tehtävä, johon liittyi asevoimien tehottomien vanhentuneiden rakenteiden uudistaminen vastaamaan paremmin todennäköisiä uhkakuvia sekä aseteollisuuden korruption aisoissa pitäminen ja ehkä jopa kitkeminen eivät olleet omiaan lisäämään Serdjukovin suosiota kenraaleiden ja puolustusteollisuuden vuoristoneuvoksien joukossa. Serdjukov säilytti kuitenkin asemansa koska Putin luotti hänen kompetenssiinsa ja uskollisuuteensa –osittain varmaan siksi koska entinen veroviraston johtaja ei voinut uhata hänen asemaansa epäsuosionsa ja siviilitaustansa vuoksi. Mikä sitten johti Serdjukovin potkuihin, ja mitä tästä ehkä seuraa?

Hyvät, pahat ja tuntemattomat

Lyhyt vastaus Serdjukovin potkujen syyhyn on että emme tarkalleen tiedä mitä Kremlissä, tai toisin sanoen Venäjän valtaeliitissä, tapahtuu. Kuten Ulkopoliittisen instituutin Katri Pynnöniemi osuvasti toteaa, ennakoimattomat käänteet kuuluvat venäläisen politiikan luonteeseen. Voimme kuitenkin todeta että puolustusministeri oli saanut itselleen voimakkaita vihollisia, ja että Putin päätti viime kädessä uhrata palvelijansa heille. Serdjukovin korruptiosyytöksiä, jotka eivät ole kovin massiivisia maassa jossa tämä on kirjaimellisesti maan tapa, ei hyssytelty vaan päinvastoin leviteltiin valtion televisiossa. Kuten Helsingin Sanomatkin totesi juonikuvio tuo mieleen saippuaoopperan ja Venäjän villiltä 1990-luvulta tutut poliittisten vastustajien lavastukset. Toisaalta ottaen huomioon sen mitä kaikkea hauskaa olemme saaneet tietää Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelun ja asevoimien ylimmän johdon vapaa-ajasta kuluneella viikolla, niin ehkä totuus tosiaan on joskus tarua parempaa. Toisin kuin Hesari kirjoitti, yleisesikuntapäällikkö Nikolai Makarovin -ja useiden muiden korkeiden virkamiesten samanaikainen erottaminen- vaikuttaa vähemmän kurinpalautukselta armeijauudistukseen tyytymättömille kenraaleille, kuin yritykseltä puhdistaa puolustusministeriö Serdjukovin lähimmistä apureista. Kuitenkin yksi asia on selvää: Makarovin tämän vuotisia puheita Helsingissä ei voi pitää tämän erottamisen vuoksi eräänlaisena sooloiluna. Asevoimien johdolla ei ole ollut suoraa vaikutusta Venäjän ulkopolitiikan tavoitteiden muotoilemisessa Putinin kaudella, presidentin pitäessä ulkopolitiikan itsensä ja harvojen luottohenkilöittensä käsissä. Ulkoministeri Sergei Lavrovin kaltaiset ’good cop’ ja Nikolai Makarovin kaltaiset ’bad cop’ hahmot pelkästään toteuttavat ja artikuloivat Kremlissa sovittua linjaa.

Nimittämällä uudeksi puolustusministeriksi Moskovan alueen kuvernöörin ja entisen erittäin pitkäaikaisen hätätilaministerin (1994-2012) Sergei Soigun Putin viestitti, että hän on edelleen täysin kontrollissa huolimatta Serdjukovin erosta. Soigun nimityksellä, joka on  yksi Putinin läheisimmistä liittolaisista sekä yksi Venäjän suosituimmista ja tunnetuimmista poliitikoista, Putin haluaa antaa vaikutelman siitä että asevoimauudistus sekä jälleenvarusteluprojekti on edelleen painopistealue hänen hallinnolleen ja että hän luottaa Soigun saavan aikaan tuloksia. Soigu on hätätilaministerinä ollut vakiovieras venäläisissä kotikatsomoissa, sillä kaikenlaiset luonnon sekä ihmisen aikaansaamat katastrofit eivät ole harvinaisia Venäjän kaltaisessa maassa jossa yhdistyy valtava koko, rapistuva infrastruktuuri ja viranomaisten välinpitämättömyys. Soigu tulee sitten paikalle, haukkuu paikalliset poliitikot pystyyn ja laittaa asiat taas kuntoon –samaan tapaan kuin hänen esimiehensä Putin; Miesten julkiset profiilit ovat siis aika samanlaiset. Soigulla on myös näyttöä dysfunktionaalisen neuvostobyrokratian muuttamisesta toimintakykyiseksi virastoksi. Ei liene yllättävää että Soigun nimitys, sekä se seikka että hänen seuraajansa Moskovan alueen kuvernöörinä Andrej Vorobjev on tämän vanha tuttava, yhdistettynä tämän suosioon on tehnyt hänestä uuden ennakkosuosikin Putinin kruununprinssiksi, kuten Pavel Baev kirjoittaa. 

Kourallinen reformeja

Tärkeintä koko Serdjukov-skandaalissa on kuitenkin tämän potentiaaliset seuraukset Venäjän armeijauudistukselle. Kuten Aleksandr Golts toteaa Ogonek-viikkolehdessä venäläiskenraalien hennot sielut ovat joutuneet suurisuuntaisen henkisen kidutuksen uhreiksi viimeisen neljän vuoden aikana Putinin päätettyä aloittaa vakavin -ja ylivoimaisesti pisimmälle viety- yritys uudistaa asevoimia, jotka vieläkin suurelta osin muistuttavat jonkinlaista zombi-versiota puna-armeijasta. Suurin yksittäinen syy tähän on että vaikka Neuvostoliitto hävisi neuvostoliittolainen strateginen ajattelu säilyi suurelta osin Venäjän asevoimien johdossa, mikä on vaikuttanut maan puolustuspolitiikkaan aina tähän päivään saakka. Venäjän armeija on toisin sanoen varustautunut edelleen kylmän sodan skenaarioihin, jotka ovat erittäin epätodennäköisiä nykypäivänä. Vaikka strategisen pariteetin käsitteestä luovuttiin Gorbatsevin aikana -eli toisin sanoen Venäjällä ei tarvitse olla aivan saman verran ydinaseita kuin Yhdysvalloilla säilyttääkseen uskottavan pelotteen- niin maa pyrkii edelleen säilyttämään ja uudistamaan arsenaaliaan pysyäkseen maailman toisena ’ydinase-suurvaltana’. Samaten Venäjän armeija on edelleen varustautunut massiivista Itä-Euroopan tasangoilla Natoa vastaan á la Kursk käytävää mekaanista sodankäyntiä varten. Seurauksena tästä ylirasituksesta Venäjän armeijalla ei ollut pitkään aikaan kapasiteettia vastata menestyksellisesti todennäköisempiin haasteisiin eli asymmetriseen sodankäyntiin kapinallisia vastaan tai nopeisiin operaatioihin  sen lähialueilla. Seurauksena tästä oli ensimmäisen Tsetsenian sodan Venäjän kannalta katastrofaalinen kulku.

Vaikka Georgian sota vuonna 2008 viimeistään osoitti että Venäjän asevoimat on taas saavuttanut operationaalisen kapasiteetin voimankäyttöön lähialueillaan, tämä ei tarkoita että Venäjän armeija olisi vieläkään kovin kummoisessa kunnossa. Serdjukovin nelivuotinen reformi on osoittanut että asevoimat oli vieläkin jonkinasteinen Potemkinin kulissi. Uudistuksien perimmäinen tavoite on ollut hyvin radikaali: lopettaa Venäjän 300-vuotinen asevelvollisuusarmeijan perinne. Tähän asti Venäjä on varautunut mobilisoimaan kirjaimellisesti miljoonien miesten reservin, jota varten suurin osa armeijan divisioonista on aaveita, jotka koostunut ruostuvasta sotamateriaalista ja kaaderiupseereista. Georgian sota opetti että reservijärjestelmä ei toiminut tehokkaasti tosi tilanteessa. Nämä johtopäätökset ovat johtaneet valtavaan armeijan yksiköiden määrän vähenemiseen: maavoimissa 1187 divisioonasta 189 prikaatiin, ilmavoimissa 72 lentueesta 14 ilmatukikohtaan. Kuitenkaan edes nämä uudet ’malliyksiköt’ ovat ei ole oikeasti olleet muutaman tunnin operatiivisessa valmiudessa kuten pääesikunta kaavaili, tai toisin sanoen niissä ei ole oikeasti ollut tarpeeksi ihmisiä ja varusteita toimiakseen tehokkaana kriisiajan joukkona.

Tämä johtuu siitä että jopa uusissa suunnitelmissa armeijan vahvuuteen lisättiin satoja tuhansia ’kuolleita sieluja’ pitääkseen armeijan nimellisvahvuuden suurvallan itsearvolle sopivassa yli miljoonassa miehessä. Saavuttaakseen miljoonan miehen armeijan nykyisestä 600 000 miehen ikäluokasta sadan prosentin pitäisi olla kunnossa käydä intti. Myös paljon puhetta nostattanut kampanja lisätä sopimussotilaiden määrää massiivisesti ei ole onnistunut. Toisin sanoen Venäjän armeijan oikea koko on tällä hetkellä jossain 600-700 tuhannen miehen välimaastossa. Tästä ansiokkaasta ruhtinas Potemkinin ja Nikolai Gogolin jalanjäljissä käymisestä johtuen, jokaiseen noin 50 olemassa olevan maavoimien ’valmiusprikaatiin’ on luotu improvisoitu ad hoc ’valmiuspataljoona’, jolla pitäisi olla oikea välitön kapasiteetti toimia kriisinajan joukkona miehistön, kaluston, koulutuksen ja johdon puolesta. Tähän on lisättävä laskuvarjojoukkojen 7 pataljoonaa. Toisin sanoen, kuten Golts kirjoittaa, Kremlillä on oikeasti välittämästi  käytettävissään miljoonan miehen paperiarmeijastaan 57 pataljoonaa eli noin 40 000 henkeä.

Vain muutaman Kalashnikovin tähden

Kuitenkin ehkä välittömin ongelma armeijauudistuksessa on Putinin halu uudelleen varustaa asevoimat moderneilla kotimaisilla aseilla vuoteen 2020 mennessä (paras suomenkielinen analyysi aiheesta löytynee puolustusministeriön tilaaman muutoin epätasaisen Venäjä-raportin osiosta kaksi). Ohjelmaan on luvattu tähän mennessä noin 23 triljoonaa ruplaa. Tarkoituksena olisi rakentaa muun muassa 600 lentokonetta, 50 laivaa, 20 hyökkäyssukellusvenettä, 8 strategista ydinsukellusvenettä sekä 2300 panssarivaunua. Ongelmana on että vaikka Venäjän puolustusteollisuudella on epäilemättä kapasiteettia ja halua käyttää ja kadottaa triljoonia ruplia, niin todennäköisesti sillä ei ole tietotaitoa eikä teollista infrastruktuuria massiiviseen modernien aseiden sarjatuotantoon. Vaikka Venäjä on pystynyt edelleen kehittämään uusia prototyyppejä vanhoista neuvostoaseista (vaikka osalla on vieläkin vaikeuksia toimia käytännön tasolla, kuten Bulava-ohjuksilla) niin kovin harvoja on viety sarjatuotannon asteelle. Asevoimien tilauksissa kestänyt noin kahden vuosikymmenen tauko on ehtinyt rapauttaa pahasti Venäjän sotilaallisteollisen kompleksin, siitä huolimatta että se on onnistunut edelleen myymään aseita kehittyviin maihin. Lopuksi lienee syytä muistuttaa että koko projekti -ja Venäjän kansantalous- perustuu energian maailmanmarkkinahintojen pysymiseen korkeana.

Venäjän asevoimauudistukset ovat keskeytyneet tähän mennessä poikkeuksetta haluttomuuteen ’objektiivisten tosiasioiden tunnustamiseen’ käyttääkseni marxilais-leninististä jargonia. Kenelläkään ei ole tuntunut olevan insentiivejä kertoa suoraan esimiehilleen että asetetut stahanovilaiset tuotantotavoitteet ovat mahdottomia toteuttaa. Asiaa ei auta että kenraalit ovat suhtautuneet uudistuksiin pääosin kovin nihkeästi: ’Tämä on erittäin oikea päätös presidentiltä. Armeija huokaisee helpotuksesta. Olemme väsyneitä näihin absurdeihin uudistuksiin’. Vaikka monet povaavat Soigusta nyt Putinin seuraajaa tämän saatua vastuun regiimin suurimmasta ja kalleimmasta projektista niin ajatus siitä että Putin on antanut vanhalle ystävälleen mahdottoman tehtävän on kieltämättä mielenkiintoinen. Pitäkäämme mielessä miten suosittu viimeinen puolustusvoimien uudistamista yrittänyt henkilö nykyisin on, ja miten Putinin entisen kakkosmiehen Dmitri Medvedevin kansansuosio on kovaa tahtia karisemassa pois Putinin annettua tälle epäkiitollisen pääministerin viran, jossa tämä saa yrittää tasapainottaa valtiontaloutta ilman todellista valtaa.

Ehkä tämä on tehtävä, josta ei edes teflon-pintainen katastrofiministeri Soigu selviä naarmuitta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa