Jaa

Blogissamme on viime viikkoina käsitelty niin lukijoiden kuin ulkopolitistienkin toimesta humanitaarista interventionismia, erityisesti Syyrian kontekstissa, mutta myös yleisemmin. Vaikka humanitaarinen interventionismi onkin ongelmallinen käsitteellisesti ja strategisesti, sillä on kuitenkin tarkoituksensa, eikä sen rooli kansainvälisessä politiikassa ole vailla meriittejä.

Tarkan laillisen määritelmän puuttuessa, humanitaarista interventiota voidaan yleisesti luonnehtia sotilaallisen voiman käyttämiseksi toista valtiota (regiimiä) kohtaan sen suorittamien ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi. Tämän ympärille rakentunut humanitäärisen interventionismin idea joka, kuten Taivaanrannamaihari argumentoi, korostaa suojeluvastuun periaatetta: ”mikäli valtio ei kykene tai halua suojelemaan kansalaisiaan kansanmurhan kaltaisilta kauheuksilta, täytyy kansainvälisen yhteisön kantaa vastuu heidän suojelemisestaan.” Täysin kiistaton käsite ei kuitenkaan ole. Humanitäärisen interventionismi on aiheuttanut, jos ei ymmärrettävää niin ennakoitavissa olevaa vastustusta mm. Kiinan ja Venäjän regiimeissä, niiden korostaessa valtion koskemattomuutta ja humanitäärisen interventionismin vastaista puuttumattomuusperiaatteen normia.

Venäjän ja Kiinan asennoitumista voidaan tutkia realististen linssien läpi katsoen: molemmat regiimit pelkäävät itse joutuvansa tulevaisuudessa ulkopuolisen sekaantumisen uhreiksi (varsinkin ottaen huomioon sen, että humanitaarisen interventionismin casus belli keskittyy ihmisoikeusloukkauksiin, ja selvää kriteeristöä intervention oikeuttavaan tilanteeseen ei ole), mikäli kyseinen normi vahvistuu koskemattomuus- ja puuttumattomuusperiaatteisiin nähden.

Tämä selittää, miksi Kiina ja Venäjä vastustavat humanitaarista interventionismia. Niille kyseinen vastustus on sidoksissa valtion intresseihin ja ennen kaikkea turvallisuuteen. Sekään tuskin auttaa humanitaaristen interventioiden edistämistä, että Afghanistanin ja Irakin interventiot eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Molemmissa maissa on myös varsin ongelmallinen tapa kritisoida humanitaarista interventionismia ”humanitaarisena imperialismina” – tämä ongelma vainoaa myös länsimaista ja suomalaista vasemmistoa. Imperialismin ja interventionismin käsitteiden rinnastaminen toisiinsa on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista. Siinä missä imperialismi pyrkii lisäämään sitä harjoittavan valtion suoraa poliittista kontrollia tai vaikutusvaltaa väkivaltaisesti, humanitaarisen interventionismin pyrkimyksenä on aseellisen intervention kautta lopettaa ihmisoikeuksia systemaattisesti ja ennen kaikkea väkivaltaisesti loukkaavien valtioiden toiminta.

Humanitaarinen interventionismi on ideana positiivinen Suomen kaltaiselle länsimaiselle liberaalille, ihmisoikeuksia kunnioittavalle pikkuvaltiolle. Se pyrkii luomaan kansainvälistä normia, jonka tarkoituksena on saada autoritaariset valtiot noudattamaan ihmisoikeuksia, vakauttaen kansainvälistä järjestelmää ja edistäen turvallisuutta. Taivaanrannanmaiharia mukaillen, mikäli kansainvälisellä yhteisöllä on tarvittavat keinot puuttua käynnissä olevaan kansanmurhaan tai ehkäistä sen aloittaminen, sillä on moraalinen velvoite intervention suorittamiseksi, myös silloin kun YK:n mandaattia ei ole saatavilla, ja parhaimmillaan se myös edistää kansallisia intressejä vakauttamalla konfliktista kärsiviä alueita.

Näin ollen kysymys siitä, miksi Syyriasta käyty keskustelu Suomessa on äärimmäisen interventiovastaista (kuten oli myös Libyan yhteydessä) onkin äärimmäisen mielenkiintoinen. Erkki Tuomioja kommentoi Helmikuun lopussa, ettei sotilaallista ratkaisua missään tapauksessa olla hakemassa. Tuomiojan kanta heijasti mm. Rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteerin Eekku Aromaan esittämääpasifistista utopismia”: ”lähtökohtana on, että väkivaltaisuudet saadaan loppumaan välittömästi ja saadaan aikaan tulitauko, jotta humanitaarista apua päästään toimittamaan.” Niin Tuomioja kuin Aromaakaan eivät ole kommentoineet, miten ”lähtökohdasta” päästäisi haluttuun lopputulokseen.

Samaa kantaa on edustanut myös Suomen Lähi-idän Instituutin johtaja Ari Kerkkäinen: ”Ainoa käsitettävissä oleva ulospääsyreitti on väkivaltakierteen päättäminen, joka käynnistyisi alueellisista tai paikallisista tulitauoista ja laajenisi käsittämään koko maan.” Niin Tuomioja kuin Kerkkäinenkin painottavat Venäjän painostamista. Kuinka Venäjä saataisiin ”historian väärältä puolelta”, kuten Tuomioja luonnehti, painostamaan Syyriaa, jää epäselväksi. Venäjän signaalit sen sijaan ovat olleet varsin selvät. Sillä ei ole aikomusta lopettaa asekauppaa Assadin regiimin kanssa eikä se aio muuttaa kantaansa, mutta se ei myöskään puolusta Syyriaa aseellista interventiota vastaan.

Poliittinen ratkaisu, niin ideaalinen kuin se Syyrian tapauksessa olisikin, näyttää lähes mahdottomalta tällä hetkellä. Eri mieltä asiasta tuntuu olevan Kofi Annan, joka kävi Syyriassa neuvottelemassa viime viikolla. Annan mainitsi olevansa optimistinen poliittisen ratkaisun suhteen: ”It’s going to be difficult, but we have hope.” Annanin optimistisuus on arvostettavaa, mutta ei realistista. Kuten New York Times artikkelissaan luonnehtii, Assadin regiimillä ei tällä hetkellä ole mielenkiintoa poliittisen ratkaisun suhteen, eikä Syyrian regiimin – tai opposition – väkivallan käytölle näy loppua. Sillä välin poliittisen neuvotteluiden priorisoiminen on heikentänyt sotilaallisen intervention todennäköisyyttä, joka on mahdollistanut rajoittamattoman väkivallankäytön Syyrian oppositioryhmiä kohtaan, jotka eivät ilman ulkopuolista apua pysty haastamaan Assadin asevoimia.

Kun poliittinen ratkaisu näyttää epätodennäköiseltä, kysymys kuuluukin, tulisiko kansainvälisen yhteisön jatkaa poliittisen ratkaisun hakemista kaikesta huolimatta, vai hakea vaihtoehtoista ratkaisua sotilaallisen intervention kautta? Kysymys ei ole helppo, eikä vastaus siihen voi olla yksioikoinen. Humanitäärinen interventio voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin – Syyrian geopoliittisen sijainnin huomioon ottaen kyseessä on merkittävä riski – ja se monesti aiheuttaa paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se yrittää estää, erityisesti lyhyellä aikavälillä. Toisaalta, poliittisen ratkaisun pitäminen ainoana vaihtoehtona puolestaan vapauttaa Assadin regiimin toteuttamaan väkivaltaista strategiaansa, jonka todelliset seuraukset avautunevat kansainväliselle yhteisölle vasta konfliktin päättymisen jälkeen.

Syyrian tilanteen kannalta olisi hyödyllistä todeta kaksi faktaa: Ensinnäkin, Syyrian konflikti ei ole enää puhtaasti sisäinen, vaan Syyria on nähnyt jo useita ulkopuolisia interventioita. Venäjä jatkaa Assadin aseistamista, Iranin tuki regiimille jatkuu, ja oppositioryhmät hakevat sekä saavat aseistusta muilta alueellisilta valtioilta. Poliittisen ratkaisun hakeminen ei siis tarkoita sitä, että konflikti rajautuisi maagisesti pelkästään Syyrian sisäiseksi.  Kysymys kuuluukin, voiko humanitaarisen interventionismin nimissä tehty sotilaallinen operaatio parantaa tilannetta, tai ehkäistä vastaavia tapauksia tulevaisuudessa?

Toisena faktana onkin hyvä tunnustaa, että poliittisen ratkaisun hakeminen – erityisesti tilanteessa, jossa sen saavuttaminen näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä – sotilaallisen ratkaisun kustannuksella ei ole yleisesti eikä Syyrian tapauksessa automaattisesti moraalisesti parempi ratkaisu kuin humanitaarinen interventio. Päin vastoin, Syyrian tilanteessa missä siviileihin kohdistuva väkivalta kiihtyy, se voidaan nähdä myös selänkääntämisenä siviilien kärsimyksille ja suojeluvastuulle. Poliittisen ratkaisun priorisointi – mikä nojaa pelottavasti Venäjän hyväntahtoisuuteen sen intressien kustannuksella – mahdollistaa Assadin regiimin väkivaltaisuudet. Vielä tärkeämpää on huomata, että mitä kauemmas kansainvälisen intervention mahdollisuus on lipunut, sitä intensiivisemmäksi Assadin kampanja on muuttunut.

Aromaan, Tuomiojan ja jossain määrin myös Kerkkäisen peräänkuuluttamat poliittiset ratkaisut sopivat ideaalitilanteisiin, mutta harvoin toteutuvat käytännössä, mikäli konfliktin osapuolet eivät ilmaise haluaan väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että konflikti loppuu vasta kun yksi osapuolista – tai osapuolien välinen liittouma – pääsee väkivallan kautta haluttuun loppuratkaisuun. Se vaatii kuitenkin pitkän ja verisen aseellisen konfliktin. Mitä tahansa moraalisia argumentteja humanitaarista interventiota vastaan voidaan tehdä, potentiaalisten siviiliuhrien pelkääminen samalla kuin oikeiden siviiliuhrien määrä nousee, on kyseenalaista toimintaa vailla moraalista paremmuutta.  Tästä seuraa kysymys, onko Venäjän ja Kiinan kannan osittain jakava Suomikin nyt historian väärällä puolella?

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa