Jaa

Eilen The Ulkopolitist kirjoitti ehdokas Niinistön ja ehdokas Haaviston ulkopoliittisten mielipiteiden yhteneväisyyksistä. Tänään vuorossa on ehdokkaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisten linjavetojen vuoro, jotka paljastavat yllättävän suuria eroavaisuuksia. Ulkopolitiikan ja Suomen Sotilaan uusimmista numeroista poimitut artikkelit antavat sekä tervetulleen näkökulman presidenttiehdokkaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ajatuksiin, että luontaisen vasta-argumentin väitteille, ettei ehdokkaiden välillä olisi merkittäviä eroja.

Turvallisuutta etsimässä

Haavisto toteaa varsin oikein, että Suomen turvallisuuspolitiikassa mennään aina ulkopolitiikka edellä. Kuten sodankäynnissä, myös turvallisuuspolitiikassa maanpuolustuksen tavoitteiden tulee määräytyä poliittisten tavoitteiden mukaan, ja sotilaallisten keinojen tulee tapahtua yhteisymmärryksessä Suomen harjoittaman ulkopolitiikan mukaan – tämä määräsi myös Suomen Ottawan sopimukseen liittymisen.  Mutta se, miten turvallisuuspolitiikka muuttuu konkreettiseksi maanpuolustukseksi (lue: kansalliseksi strategiaksi) riippuu siitä, miten turvallisuuden määrittää. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on helposti varsin konkreettisia seurauksia.

Haavistolle turvallisuuspolitiikassa erityisen tärkeää ovat hyvät suhteet suurvaltoihin, sekä läheinen yhteistyö EU:n ja pohjoismaiden kanssa. Haaviston ajattelusta löytyykin aimo annos institutionaalista liberalismia. Suomen, pienenä maana, tulee panostaa vahvojen kansainvälisten normien ja instituutioiden ylläpitämiseen, jotka yhtäältä vähentävät, Thukydidestä mukaillen, suurvaltojen mielivaltaista voimankäyttöä, ja toisaalta varmistavat pikkuvaltioiden avunsaantia vaaratilanteissa.

Kollegaansa realistisempi – sanan kansainvälisen politiikan teorian merkityksessä – Niinistö korostaa yhtälailla kansainvälisen toiminnan merkitystä yhteisten turvallisuushaasteiden torjumisessa. Mutta Niinistö ei kuitenkaan korosta yhteistyötä etupäässä normien ja instituutioiden, vaan toiminnan kontekstissa. Niinistölle sotilaallinen voimankäyttö on vielä relevantti – vaikkakin äärimmäisen epätodennäköinen – uhka, joka tulee selväksi siitä, miten ehdokkaat määrittelevät Suomea kohtaavat turvallisuusuhat.

Haavisto näkee, ettei Suomelle tällä hetkellä ole perinteistä sotilaallista uhkaa, vaan sen tulisi varautua vahvemmin uudenlaisiin turvallisuusuhkiin. Laajempaa turvallisuuskäsitystä kannattava Haavisto näkee ympäristöllisten, sosiaalisten ja yhteiskunnallisten uhkien olevan merkittäviä. Vaikka Haaviston tavoin Niinistö on myös auki laajemmalle turvallisuuskäsitteelle, hän kuitenkin alleviivaa myös perinteisten perinteisen turvallisuuden tärkeyttä: muutokset lähialueilla voivat tapahtua nopeasti, ja maailman valtasuhteissa on käynnissä murros. Koska puolustuskykyä ei rakenneta hetkessä, myös perinteisiin sotilaallisiin uhkiin pitää varautua.

Miten tämä heijastuu kandidaattien ajatuksissa maanpuolustuksesta?

Yhteistyötä vai liittolaisuutta?

Molemmat ehdokkaat ovat samaa mieltä siitä, että Suomen maanpuolustuksessa keskeisintä on, että se on sellaisella tasolla, joka ylläpitää uskottavaa sotilaallista suoritustasoa. Vaalien toisella kierroksella ei Väyrysen kariutumisen myötä suoranaisia puolustuspoliittisia isolationisteja tai puolueettomuusintoilijoita ole.  Molemmat kandidaateista omaavatkin kansainväliset lähtökohdat puolustuspoliittisessa ajattelussaan. Samankaltaisuudet loppuvat kuitenkin tähän.

Ehdokas Haavisto, vaikka korostaakin hyvän yhteistyön tärkeyttä Naton kanssa – erityisesti rauhanturvaoperaatioiden yhteydessä – ei näe sellaisia turvallisuusuhkia, joita vastaan Suomi voisi varautua liittymällä Natoon. Vastaus edustaa näkökulmaa,  mitä Robert Kagan kuvaa tyypillisenä post-modernina eurooppalaisena ajattelua – nojaten vahvasti mantereen liberalistiseen traditioon –  joka näkee perinteisen sodan etupäässä historiallisena ilmiönä ja maailman periferioissa tapahtuvana epäkohtana, joka tuottaa globaalia turvattomuutta.

Ehdokas Niinistö sen sijaan kokee, että Suomi on jo liittoutunut EU:n kanssa Lissabonin sopimuksen myötä. Tässä kontekstissa hän näkee, että Suomen kannattaa työskennellä yhteisen puolustuspolitiikan edistämiseksi. Tätä saattaa kuitenkin haitata se, kuten Niinistö itsekin myöntää, että EU:n Nato-maat eivät voi tehdä EU:n ei-Nato-maiden kanssa pidemmälle menevää yhteistyötä kuin ne tekevät keskenään. Tätä yhteistyötä haittaa myös osaltaan vesitetyt turvatakuut, mitä Niinistö ei maininnut.

Nato-jäsenyyttä Niinistö, ainakaan tämän hallituksen aikana, ei kannata. Vaikka Suomen puolustus on taattava, käytännössä kaikki länsimaat  leikkaavat puolustusbudjettejaan. Näin ollen Niinistön mielestä on järkevää etsiä tehokkuutta yhteistyöstä, erityisesti pohjoismaisessa ja eurooppalaisessa kontekstissa. Mutta jostain syystä ainoa järjestö, jolla on sotilaallis-poliittisesti sitovat turvatakuut, valmis sotilaallinen infrastruktuuri ja toimiva poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei tähän kelpaa. Niinistön realismilla on siis rajansa.

Tärkein ero kandidaattien välillä näyttääkin olevan siinä, mihin raja vedetään sotilaallisessa yhteistyössä. Haaviston linjavetoon vaikuttaa keskeisesti ajattelu, että Suomeen ei kohdistu sellaista sotilaallista uhkaa, joka oikeuttaisi Nato-jäsenyyden, joten luontainen raja menee kriisinhallintatehtävissä.  Niinistö uskoo, että puolueettomuusretoriikalla flirttaileva Suomi on itse asiassa jo liittoutunut Lissabonin-sopimuksen myötä, ja näkee sotilaallisen yhteistyön myös maanpuolustuksessa tärkeänä, mutta Natoa hän on rajaamassa tämän yhteistyön ulkopuolelle – ainakin toistaiseksi.

Asevelvollisuus, ammattiarmeija ja puolustusvoimauudistus

Huolimatta siitä, kenen kanssa Suomi tekee yhteistyötä ja millä tavalla, maanpuolustuksemme ytimessä on aina kansallinen maanpuolustuslaitos. Miten ehdokkaat näkevät puolustusvoimien roolin Suomen maanpuolustuspolitiikassa, ja minkälaisten puolustusvoimien tulisi tätä roolia täyttää?

Niinistö näkee, että puolustusvoimien uskottavan puolustuksen ytimessä on asevelvollisuusarmeijaa. Ehdokas uskoo puolustusvoimien vetäneen oikeat johtopäätökset, sen rakentaessa nyt entistä suorituskykyisempiä Puolustusvoimia. Tosin hallinnosta pitää Niinistön mukaan karsia, jotta puolustuksen kovaa ydintä voidaan vahvistaa, erityisesti suorituskykyjen yhteiskäytön kautta.  Kolme keskeistä muutosta, joihin tulee reagoida, ovat asevelvollisten ikäluokkien pieneneminen, materiaalin ja toiminnan kustannusten nousu, ja maailman muuttuminen. Yksi tapa reagoida olisi EU-tason ja pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen, mikä lisäisi puolustuksemme uskottavuutta.

Haavisto  näkisi nykyaikaisen ympäristön tarkoittavan korkeassa teknisessä valmiudessa olevia, nopeaan toimintaan kykeneviä puolustusvoimia. Tämä merkitsee ennen kaikkea varusteiden ja laitteiden sekä koulutuksen ajanmukaisuutta. Haavisto uskoo, että  osallistumalla kansainväliseen kriisinhallintaan puolustusvoimat kehittyy myös kansallisesti. Näin ollen kansainväliset tehtävät eivät ole pois kotimaan puolustuksesta, vaan tuovat siihen lisää osaamista, kyvyn toimia muiden kanssa yhteistyössä sekä kyvyn kriisin hetkellä antaa ja vastaanottaa apua.

Haavisto uskoo, että osana puolustusvoimauudistusta  varuskuntaverkostoa joudutaan supistamaan, mutta tämä ei merkitse koko maan puolustamisesta luopumista.  Toisaalta, asevelvollisuusarmeijan roolia tulisi miettiä uudelleen: Haaviston mukaan se on Suomelle toimiva vaihtoehto vain silloin, kun pyritään pitämään reservin koko suurena.

Molemmat ehdokkaat ovatkin samaa mieltä siitä, että Suomen puolustusvoimien reservi tulee pienentymään nykyisestä.

Kovassa ytimessä

Se, miten turvallisuuspolitiikka vaikuttaa konkreettiseen maanpuolustukseen riippuu siitä, miten turvallisuuden määrittää. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on helposti varsin konkreettiset seuraukset. Jos liberaali institutionalismin on heittänyt perinteiset sotilaalliset uhat historian roskakoriin, kuka tai mikä Suomea uhkaisi sotilaallisesti? Jos Suomelle ei ole suoranaista sotilaallista uhkaa, laajan reservin ylläpitämiseksi ei lödy strategisia perusteita. Sen sijaan tärkeää on, että Suomen puolustusvoimat ovat liikkuvuudeltaan ja koulutukseltaan huipputasoa on äärimmäisen tärkeää, koska puolustusvoimia käytetään pääasiassa multilateraalisissa rauhanturvaoperaatioissa.

Jos puolestaan perinteinen sotilaallinen uhka – niin epätodennäköinen kuin se on – on vielä olemassa, Suomi vaatii vielä asevelvollisuusarmeijan – mikäli se on paras väline tällaisen uhan karkottamiseksi tai voittamiseksi. Mikäli asevelvollisuusarmeija ei ole tarpeeksi hyvin koulutettu, motivoitunut ja aseistettu esimerkiksi resurssien puutteesta johtuen, maanpuolustusta tulee parantaa sotilaallisella liittoutumisella, ja maanpuolustuslaitoksen toimintaa tulee mahdollisuuksien mukaan priorisoida sekä tehostaa.

Molemmat ehdokkaat vetävät omia johtopäätöksiään siitä, mihin suuntaan Suomen maanpuolustusta ja puolustusvoimia tulisi viedä. Niin Niinistön kuin Haaviston johtopäätökset pohjautuvat heidän omiin käsityksiinsä siitä, mitä turvallisuus on, mikä siihen vaikuttaa, ja mitkä tekijät sitä uhkaavat. Vaikka oheinen kirjoitus on aavistuksen kärjistävä, ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että monella tapaa – yhteisistä kannoistaan huolimatta – Haavisto ja Niinistö edustavat eri koulukuntia. Kummankaan käsitys Suomen turvallisuudesta ei varmasti ole täydellinen – mikäli sellaista voi edes olla – eikä vailla omia loogisia virheitään ja rajoitteitaan, mutta ne antavat sentään uusia näkökulmia suomalaiseen debattiin turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, jota ainakin vaalien alla käytiin erittäin rajallisesti.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa