Jaa

Vastikään ilmestynyt Ulkopolitiikka-lehden uusin numero sisälsi kirjoituksen Iranin ydinaseesta, ja kysyi, miksi Iranilla ei saisi olla ydinaseita. Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen dosentti Stefan Forss antoi kysymykseen tyhjentävän kysymyksen neoliberaalin institutionalismin näkökulmasta,  painottaen yhteisten instituutioiden ja normien merkitystä valtioiden käyttäytymisessä: ”Koska Iran on ydinsulkusopimuksen jäsen, sillä ei saa olla ydinasetta. Jos Iran hankkisi ydinaseen mutta yrittäisi pysyä sopimuksen jäsenenä, tilanne olisi aika omituinen.” Forss jatkaa, ”Intia, Pakistan ja Israel eivät kuulu ydinsulkusopimukseen, ja siksi maita ei voi kansainvälisoikeudellisesti moittia, vaikka niillä ydinaseita onkin. Ydinsulkusopimuksen allekirjoittaneet maat ovat puolestaan liittyneet mukaan ydinaseettomina, eli ne eivät saa hankkia ydinaseita.” Näin ollen koska Iran on liittynyt ydinsulkusopimukseen, maa ei saisi hankkia tai kehittää ydinaseita, koska sillä ei ole siihen oikeutta.

Tärkeämpi kysymys turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta lienee kuitenkin – varsinkin EU:n ulkopuolisten kansainvälisen politiikan harjoittajien mielestä –  miksi Iranilla ei saa olla ydinasetta.  Vaikka kansainvälinen laki antaa erinomaisen moraalisen oikeuden pitää maa ydinaseettomana, Iranin mahdollisten ydinasepyrkimysten torjumisen taustalla vaikuttaa huomattavasti voimakkaammin voimapoliittiset realiteetit.

Näin ollen neorealismi on erittäin oleellinen katsontakanta Iranin tilanteeseen (toisin kuin Pekka Visuri väittää, rakenteellinen realismi, vaikka onkin joutunut suunnattoman kritiikin kohteeksi, ei ole joutunut täysin syrjään kylmän sodan jälkeen). Kyseisestä teoreettisesta näkökulmasta ydinaseella varustettu Iran on ongelma, koska se pyrkii kasvattamaan omaa voimaansa, ja se nähdään kansainvälisten ja länsimaisten intressien haastajana Lähi-idässä.

Tämä ongelmana manifestoituu alueellisina ongelmina neljällä tavalla. Ensiksi, se antaa Lähi-idän anti-länsimaalaiselle ”luontaiselle hegemonille” kyvyn haastaa Lähi-idän tämän hetkistä voimatasapainoa (balance of power); se edistäisi joukkotuhoaseiden proliferaatiota Lähi-idässä, joka kasvattaisi alueen valtioiden turvallisuusvajetta (security dilemma); ja se asettaisi Lähi-idän nykyiset hegemonit, Israelin ja Saudi Arabian asemaan, jossa heidän olisi pakko pyrkiä ehkäisemään haaste omalle hegemoniselle asemalleen (hegemonic stability theory). Koska alueen ulkopuoliselle tasapainottajalle (offshore balancer), Yhdysvalloille, tämä olisi sietämätön ratkaisu, laajan konfliktin vaara Lähi-idässä kasvaisi räjähdysmäisesti.

Vaikka realistisesta näkökulmasta onkin todennäköisempää, että ydinaseilla varustettu Iran olisi käyttämättä kuin käyttäisi tai levittäisi ydinaseistustaan (deterrence theory), sen kyky käyttää ydinasetta poliittisena kiristysaseena olisi mittava, jotka kautta se voisi myös haastaa alueen muita hegemoneja epäsuorien proxy-konfliktien kautta tukemalla alueen ei-valtiollisia toimijoita.

Ongelmallista kuitenkin on, että niin Israelin kuin Yhdysvaltain poliitikot ja strategistit tuskin näkevät kysymystä puhtaasti akateemisena, eivätkä voi ottaa riskiä, että regiimi, jonka ulkopoliittista käyttäytymistä pidetään parhaimmillaankin arveluttavana, kykenisi hankkimaan itselleen ydinaseen. Sen takia Iranin ydinohjelman tiedemiehiä on eliminoitu viime vuosien aikana, maan kimppuun on käyty kybersodankäynnillä, Teheranin ja Istafanin lähellä on sattunut mysteerisia onnettomuuksia äskettäin, ja Yhdysvaltain vakoilulennokki päätyi Iranin ilmatilaan, josta se päätyi maan haltuun. Kuinka hyvin tämä realismi-pohjainen voimankäytön strategia Iranin tapauksessa toimii, on kyseenalaista, mutta on selvää, että voimapoliittisten syiden takia Iran ei saa kehittää ydinasetta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa