Jaa

Vaalipaneelien yleistyminen on varma merkki presidentinvaalien lähestymisestä. Asialla ovat olleet pienyrittäjät, kirjailijat ja viimeisimpänä YLE:n A-Talk, joka ainoana haastattelee kaikkia ehdokkaita. Tähänastisissa paneeleissa aiheet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta tosiasia on, että ulkopolitiikan johtaminen on presidentin keskeisiä tehtäviä. Sen sijaan, että ehdokkaat puhuisivat eurokriisistä – jossa presidentin toimivalta on minimaalinen – tai fiilistelevät arvojohtajuudella, heidän tulisi keskittyä ulko- ja turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksiin. Tässä suhteessa ei ole yllättävää, että yksi vaalipaneelien merkittävistä teemoista on ollut Nato, tuo suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ikiaihe.

Minkänlaista keskustelua presidenttiehdokkaat ovat Natosta tähän asti käyneet? Esimerkkinä toimikoot ehdokkaiden esittämät kannat Helsingin Sanomien järjestämässä paneelissa Helsingin kirjamessuilla. Kysymys, joka ehdokkaille esitettiin, oli kuin vaalikonetta varten laadittu: ”Nato: kyllä vai ei?” Vastaukset olivat yksimielisiä.*

  • ”Natolle ei. Hallitusohjelma on tässä aivan oikealla linjalla.”

  • ”Minusta on hyvä, että Nato on olemassa, mutta Suomen ei pidä liittyä siihen.”

  • ”Tämä ratkaisu [Nato-jäsenyydestä] on varmasti vuosien päässä.”

  • ”Ei meillä ole mitään sellaista turvallisuusvajetta Suomessa, joka vaatisi Nato-jäsenyyttä.”

Nämä kannat vahvistettiin myös Ressun lukiossa järjestetyssä vaalipaneelissa. Lopputulema on selvä: kaikki ehdokkaat vastustavat Suomen Nato-jäsenyyttä tulevalla vaalikaudella. Tästä huolimatta ”Nato-keskustelu” pysyy varmasti vaaliaiheena. Eriävien kantojen puutteesta huolimatta Helsingin Sanomien vaalipaneelin juontaja Jukka Petäjä epäili, että Nato-teemaan törmätään usein. Tämä kanta toistui HS:n pääkirjoituksessa 8.11. Sauli Niinistön ivallista kommenttia lainaten: ”[Naton painottaminen] on kummaa, kun ei kukaan [Nato-jäsenyyttä] tuntunut kannattavan.”

Huomioitavaa on, että Nato-jäsenyyttä kannattavalle noin neljännekselle äänestäjistä ei ole näissä vaaleissa Suomen Nato-jäsenyyttä puoltavaa ehdokasta. Silti tällaisen selvän yksimielisyydenkin jälkeen koetaan, että ehdokkaissa on liiallista ”Nato-mielisyyttä”. Esimerkiksi Iltalehti on uutisoinut Niinistön ”Nato-innosta”, ja Haavistoa on kuvailtu ”Nato-myönteiseksi”, koska hän on opettanut siviilikriisinhallintaa Naton upseerikoulussa Oberammergaussa. Varovaisetkin Natoon liittyvät kommentit – kuten, näkemys, että eurooppalainen puolustusyhteistyö saattaa keskittyä Naton ympärille, tai että yhteistyö Naton kanssa voi johtaa merkittäviin synergioihin – koetaan oitis Nato-fanittamiseksi.

Toisaalta jotkut ovat näkevinään piiloutuneita Nato-kannattajia. Esimerkiksi Paavo Väyrynen arvioi, että Sauli Niinistön kanta ”on hyvin tyypillinen federalistien kanta, jonka mukaan Euroopan Unioni pitää kehittää sotilasliitoksi. Tämä on myöskin tie Natoon.” Tässäkin suhteessa Väyrysellä on yhtäläisyyksiä Perussuomalaisiin, jotka ovat myös näkevinään Natoon ajavia salaliittoja. Viimeisin tähän ryhmään on liittynyt Vasemmistoliiton vastahakoinen presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki. Samanlaista Nato-paranoiaa ruokkii myös poliittisen spektrin toisella laidalla olevan Pertti Salolaisen (kok.) vaatimus ”Nato-kannat julki” – vihjaten, että kannat eivät ole vilpittömiä.

Vaalipaneelien Nato-keskustelu ei suinkaan ole keskustelua Natosta ja sen jäsenyyden ansioista ja miinuksista, vaan siitä, kuka näistä Nato-jäsenyyteen kielteisesti suhtautuvista ehdokkaista on Nato-myönteisin. Nato-jäsenyyden kannattamisesta on tullut poliittinen leima, jota ehdokkaat pyrkivät kaikin keinoin välttämään. Tätä seikkaa korostaa se, että ehdokkaat eivät kyseenalaista Nato-optiota tai arkista rauhankumppanuusyhteistyötä vastaanvanlaisesti (Arhinmäki toki toimii poikkeuksena). Ehdokkaat kyllä esittelevät omia ulkopoliittisia maailman- ja uhkakuviaan; selvästi kaikilla ehdokkailla on syvällisempi käsitys asioista kuin se, mikä välittyy keskustelun yhteydessä. Silti huomio kiinnittyy semantiikkaan eikä ehdokkaiden ulkopoliittisten visioiden todellisiin eroihin.

Kuvaavaa Nato-asiakeskustelun tilasta on Lipposen kommentti siitä, kuinka ”emme tiedä, mihin Nato on menossa. Mikä on Yhdysvaltain suhde Eurooppaan? Tulisiko meille velvollisuus puolustaa Baltian maita? Mitä tapahtuisi meidän puolustusjärjestelmällemme?” On hieman absurdia vaatia tyhjentävää vastausta Naton suunnasta tai transatlanttisista suhteista, sillä suhteet ja muutoksen suunnat kehittyvät jatkuvasti. Lipposen esittämiin kysymyksiin voi vastata usein eri analyysein, ja juurikin näistä eriävistä olettamuksista tulisi keskustella. Valitettavaa on, että vetoomukset tilanteen monimutkaisuuteen eivät ole aina älyllisesti rehellisiä – näinä päivinä Lipponen kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä vasta Venäjän liittymisen jälkeen, täysin tietäen sen äärimmäisen epätodennäköisyyden.

The Ulkopolitist on aikaisemminkin valitellut Nato-keskustelun laatua ja sen puutteita. Valitettavasti tilanne ei tunnu muuttuvan näissä vaaleissa. Kari Huhdan huomio, että Natosta puhutaan vain siksi, koska siitä on tullut ”presidentinvaalikeskustelujen vakioteema”, on aivan oikeassa. Jos kerran Suomen Nato-jäsenyys koetaan Suomen ulkopolitiikan tärkeimmäksi kysymykseksi – eikä tämä ole mitenkään itsestään selvää –, siitä tulisi keskustella avoimesti ja analyyttisesti. Nykyisen semantiikkaan jumittuneen ”keskustelun” ei soisi jatkuvan.

*Nato-kantasitaatit järjestyksessä: Lipponen, Väyrynen, Niinistö, Haavisto.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa