Jaa

Parhaillaan Euroopan parlamentin ulkoasiainvaliokunnassa pohditaan Euroopan unionin tavoitteita ja strategioita ’BRICS-maiden ja muiden nousevien mahtien’ suhteen. Jos jättää omaan arvoonsa pakolliset puheet siitä että EU:n ulkopolitiikan keskeisin haaste ei olisi sen oman (suhteellisen) vaikutusvallan pitkän auringonlaskun hallinnointi päästään raportin teesiin: Muiden nousu on vääjäämätöntä ja toivottavaakin, ja että EU:n pitää aktiivisesti pyrkiä integroimaan nämä globaaliin päätöksentekoon. Tämä ei ole ehkä erityisen luovaa ajattelua, mutta sinäänsä harmitonta. Ongelma tekstissä on että se käsittelee BRICSeja yhtenäisenä ryhmänä. Näin ei ole, ja vaikka olisikin, niin EU:n intressissä ei ole painottaa tällaisen ryhmittymän roolia ja legitimiteettiä maailmanpolitiikassa.

Ulkopolitistin kirjeenvaihtajalle ’BRICS’ termin lopun s-kirjain tuli uutena. Tähän nousevien mahtien kerhoon lasketaan siis nyttemmin Etelä-Afrikka, Brasilian, Venäjän, Intian ja Kiinan lisäksi. Mietinnössä maiden yhteistyötä korostetaan ja klubi tuntuu nostettavan esille potentiaalisena yhteistyökumppanina, jonka kanssa tulisi lisätä ’poliittista ymmärrystä ja koordinaatiota’. Yhteistyöstä esimerkkeinä nostetaan maiden ajottaiset kokoukset ja yhteneväinen, valtiollista suvereniteettia, korostava äänestyskäyttäytyminen YK:n turvaneuvostossa. Kuitenkin tämä porukka on kaikkea muuta kuin heterogeeninen, ja on vaikeaa nähdä miten EU:n intressissä voisi olla yhteenliittymän lujittaminen maailmanpolitiikan toimijana. Brasilia, Intia, ja Etelä-Afrikka ovat kasvavia talouksia ja isoja demokratioita. Kiina on maailmantalouden moottori mutta kaikkea muuta kuin demokratia. Venäjä ei ole demokratia, ja elää kädestä suuhun luonnonvaroillaan.

Ainoa yhdistävä tekijä tässä kontekstissä voisi olla halu muuttaa maailmanpolitiikan status quota siten että vanhojen valtojen, Yhdysvaltojen ja Euroopan isojen maiden, nykytilanteessa suhteeton valta kaventuisi. Eivät uudet valtiot keskimäärin halua vallankumousta, vaan päästä kerhon jäseneksi. Tehokkainen tapa harjoittaa politiikkaa nouseviin valtioihin on noudattaa kirjoimellisesti muinaista eurooppalaista ulkopoliittista viisautta: hajoita ja hallitse. Vähättelemällä BRICS-liittymän merkitystä ja legitimiteettiä – millä oikeudella viisi maata puhuu koko kolmannen maailman puolesta? – EU pystyy edistämään omaa vaikutusvaltaansa, ja niitä instituutioita joita haluamme tukea (YK-järjestelmä, ja G-maailma). Edistämme sekä taloudellisia että poliittisia etujamme nousevien valtojen suhteen parhaiten ajamalla tapauskohtaisia kahdenvälisiä sopimuksia. Näin Kiina ja Venäjä menettelevät hyvällä empiirisellä menestyksellä Euroopan suhteen. Venäjä onnistui kaivamaan pohjan EU:n Venäjä-politiikalta Nord Stream-kaasuputkella. Kiina pystyy vaimentamaan ihmisoikeusdialogin taustakohinaksi suosimalla niitä maita, joiden johtajat eivät tapaa Dalai Lamaa. Mutta eikö kansallisen edun ajaminen ja Realpolitik johtanut vain 1914-1918 sotaan, joka tuhosi eurooppalaisen valtiojärjestelmän?

EU:n ’kansallisen’ edun ajamisessa ei ole kyse – tai ei ainakaan pitäisi olla – siitä että eurooppalaiset yritykset saavat tehdä mitä tahansa kolmansissa maissa tai että tuemme epädemokraattisia regiimeja strategisista syistä. Euroopan perimmäinen intressi on demokraattinen ja avoin maailma. Tämän voimme saavuttaa tukemalla yksiselitteisesti vapaakauppaa – sitoen sen kehitysyhteistyöhön – ja demokratian edistämistä. Yhteistyö Brasilian, Intian ja Etelä-Afrikan kaltaisten valtioiden kanssa voi ja pitää olla erittäin tiivistä. Alexander Stubbin taannoinen puhe Chatham Housessa transatlanttisen kumppanuuden levittämisestä Eteläiselle Atlantille oli mielenkiintoinen avaus. Jotta nykyisen kaltainen globaalinhallinnan järjestelmä säilyisi tulee demokratioilla tulevaisuudessakin olla enemmistö päättävillä paikoilla. Kiinan, Venäjän ja Saudi-Arabian kaltaisten strategisesti ja taloudellisesti elintärkeiden toimijoiden kanssa pitää tottakai tehdä yhteistyötä. Tämän yhteistyön pohjana täytyy kuitenkin olla omien intressien ajaminen ja yhteisen pinnan löytäminen. Omia arvoja ei pidä unohtaa, mutta toisaalta tulee tunnustaa muutoksen hitaus. George Kennanin ajatus ’patoamisesta’ kunnes autoritaarinen järjestelmä vihdoin romahtaa sisältäpäin ei ole menettänyt houkuttelevuuttaan.

Kuitenkin raportin resepti EU:n vaikutusvallan kasvattamiseen BRICSien suhteen on tosiasioiden tunnustamisen sijaan lisää koordinaatiota, lisää virkamiehia ja uusi koordinaatioelin. Sanotaan että EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa tulisi tehdä korkean edustajan johdolla. Eri instituutioiden tulisi lisätä koordinaatiota. EU:n ulkoasiainhallintoon tulisi perustaa uusi ad hoc deski koordinoimaan politiikkaa BRICS-maiden suhteen. Euroopan parlamentin tulisi tehdä enemmän vierailuja nouseviin (ja oletettavasti mukaviin trooppisiin) valtioihin, ja niitä valmistelemaan tulisi palkata uusia virkamiehiä. Mainitaan ohimennen että nousevat valtiot pitäisi ottaa mukaan globaalin hallinnon instituutioihin, mutta konkreettiset ehdotukset loistevat poissaolollaan.

Edes lyhyt huomio IMF:n ja Maailmanpankin äänivallan uudelleenjaon jatkamisesta oikeudenmukaisemmin voisi hyvin sekä vähentää ’lännenvastaista’ mentaliteettia että saada aikaa eripuraa BRICS-maiden sisällä; jos nousevat maat ovat saamassa lisää valtaa, niin kuinka se tulisi jakaa? Globaalin hallinnan Graalin malja on tietty YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpanon uudistaminen. Todellinen valtiomiesteko Euroopan parlamentilta olisi ehdottaa EU:n yhteistä turvaneuvostomandaattia, suositella Ranskaa ja Britanniaa luopumaan omista paikoistaan ja ehdottaa turvaneuvoston pysyvää jäsenyyttä (ilman vetoa) nouseville demokraattisille valloille. Puhe koordinaation lisäämisestä peittää huonosti jäsenvaltioiden ristiriitaiset käsitykset kansallisesta edusta ja insentiivin vapaamatkustamiseen. Euroopan eripuraisuus ajaa vain kilpailevien valtioiden ja ideologioiden asiaa. Eri asia on milloin tämä valuvika saadaan korjattua.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa