Jaa

Jussi Halla-aho kirjoitti hiljan facebook-sivullaan, että Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta ja tankit kaduille. Hänen mukaansa  “demokratia (=vaalit) estää […] ryhtymästä mihinkään sellaisiin toimiin, joilla *oikeasti* olisi mitään vaikutusta Kreikan konkurssitalouteen”. Halla-aho, tuo koko kansan ja median suosikki, joutui sittemmin pyörtämään sanojaan, ja totesi että viestin “julkaiseminen osoitti huonoa harkintaa”. Soppa tiheni jo tätä juttua kirjoittaessa, kun Ilta-Sanomien tavoittama Timo Soini uhkasi erottaa Halla-ahon Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä kuukaudeksi.

Tässä ei kuitenkaan ole kyse persujen keskinäisestä myllerryksestä, vaan Harvardin yliopiston professori Robert Putnamista, joka tutki 1980-luvun lopulla sisäpolitiikan osuutta kansainvälisessä politiikassa. Kuuluisassa, vuonna 1988 julkaistussa Diplomacy and Domestic Politics: The Logic of  Two-Level Games -artikkelissa Putnam rakentaa peliteorian avulla mallin kansainvälisestä politiikasta,  jossa demokraattisten valtioiden sisä- ja ulkopolitiikka nivoutuvat yhteen erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Hän käyttää vertauskuvaa kaksitasoisesta shakkipelistä, jossa siirto yhdellä laudalla vaikuttaa nappuloiden asentoon toisella laudalla, ja päinvastoin.

Kuulostaako tutulta? Huomaamattaan Halla-aho osui asian ytimeen kirjoituksellaan: jos panssarivaunut jyräisivät mielenosoittajat Ateenan kaduilla, olisi hallituksen tosiaankin paljon helpompi toteuttaa talouspoliittisesti vaikeita, mutta ulkopoliittisesti välttämättömiä päätöksiä – ainakin lyhyellä tähtäimellä.

Poliittisessa filosofiassa à la Halla-aho on kuitenkin aukko: tankit kaduilla ja kovat piipussa eivät tietenkään olisi kovin kestävä ratkaisu. Arabikevään kenties keskeisin opetus on, että autoritääriset valtiot eivät juurikaan siedä huonon taloustilanteen aiheuttamia paineita. Työttömyyden ja köyhyyden vaivaamat Tunisia, Egypti, Oman, Yemen, Syyria ja Libya ovat kaikki painiskelleet vallankumousten kanssa, kun taas varakkaammat Saudi-Arabia, Jordania ja Iran ovat kyenneet hillitsemään mielenosoituksia.

Halla-aholaisessa kansainvälisen politiikan teoriassa on myös toinen ongelma. Tosiasiassa edes autoritääriset valtiot eivät nimittäin välty sisäpoliittisilta paineilta. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta myös Kiinan, Pohjois-Korean tai Venezuelan kaltaiset valtiot joutuvat ottamaan kansalaistensa mielipiteet huomioon ulkopoliittisessa päätöksenteossa. Vaikutus on toki hieman erilainen: siinä missä Urpilainen päätyy lupaamaan höpöhöpö-vakuuksia (ulkopoliittinen päätös) vaalihuumassa (sisäpoliittisista syistä), joutuu Kim Jong-Il keksimään tarinoita demonisesta ulkomaailmasta pitääkseen kansansa varpaillaan.

Mikä on tarinan opetus?  Se, että ulkopolitiikkaa on mahdotonta toteuttaa ottamatta sisäpolitiikkaa huomioon – oli kyse sitten Saksasta tai Sudanista. Eurokriisi on kansainvälinen ongelma, johon on olemassa tiettyjä kansainvälisiä ratkaisuja – olivat ne sitten Eurobondit, Kreikan päästäminen maksukyvyttömäksi tai rahallisen tuen jatkaminen – mutta kriisiä syventää sen sisäpoliittinen ulottuvuus. Suomessa persut ja demarit ovat saaneet nostetta vastustamalla Portugalin ja Kreikan tukipaketteja, Kreikassa virkamiehet taas vastustavat leikkauksia. Voilà, megaluokan sotku on valmis, ja Putnamin kosto on täydellinen.

Kuvamontaasi: Robert D. Putnam nauraa partaansa

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa