Jaa

Eilen tuli kuluneeksi 101 päivää NATO-johtoisen Libya-operaation alkamisesta, eikä Lännen osallisuudelle sekavassa konfliktissa näy loppua. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmasta 1973 lähtien lähes kaikki on mennyt päin Benghazia, aina moraalisesta oikeutuksesta strategisiin keinoihin. Tässä sadan ja yhden yön tarinassa Ali Baba ei saa aarrettaan, vaikka kuinka liittouma hokisi Seesamia.

Jo alkuasetelmat olivat huolestuttavat. Lehdistö varsinkin Britanniassa sivuutti kaikki käytännön ongelmat mahdollisessa ilma-operaatiossa ja liputti täysillä intervention puolesta: “meidän täytyy tehdä jotain!” -mieliala valtasi keskustelun, ja moraaliset argumentit alkoivat elää omaa elämäänsä.

Tosiasiassa aina kun harkitaan sotaan lähtöä, täytyy tarkoin pohtia myös käytännön seurauksia – ja varsinkin eettisyyden vuoksi. Sodan moraalinen oikeutus ei lisää onnistumisen todennäköisyyttä, joka ironisesti on yksi eettisen sodankäynnin kriteereistä. Sota ilman strategiaa on anarkiaa, mieletöntä voiman käyttöä ilman päämäärää ja loppua. Sota vallankäytön välineenä – clausewitzilaisessa mielessä – vaatii tarkat päämäärät ollakseen oikeutettua.

Toki tiettyjen maiden tähtäimessä oli vaikka minkälaisia toiveita – tai intressejä, niin kuin politiikan tutkimuksessa sanotaan. Britannia ja Ranska yrittävät kynsin hampain pitää kiinni suurvalta-asemistaan, ja osoittaa kansainväliselle yhteisölle (tai kenties eniten heille itselleen) etteivät ne ole vajoamassa keskivaltojen keskinkertaiseen kastiin. Länsi näkee Gaddafin myös turvallisuusuhkana, ja myöntää avoimesti tavoittelevansa post-Gaddafilaista Libyaa.

Intressejä siis oli ja on edelleen – ne vain puettiin etiikan ja solidaarisuuden kauniille kielelle ja puskettiin läpi YK:n turvallisuusneuvostossa. Gaddafinkaatajat eivät saaneet laillista mandaattia poliittisille tavoitteilleen, ainoastaan siviilien suojelemiseen. Tämä farssi nähtiin Franko-Brittiläisen diplomatian voittona, kun tosiasiassa siinä siepattiin humanitarismi ja sen sallimat sodankäynnin välineet valtapolitiikan keinoiksi.

Lopputuloksena NATO on strategisesti ja taktisesti aivan hukassa. Ne tarkoin rajatut keinot, joita se joutuu mandaattinsa puitteissa käyttämään, ovat täysin sopimattomia valittujen tavoitteiden saavuttamiseen. Rajatuilla, siviiliväestöä turvaavilla ilmapommituksilla ei käännetä sodan kulkua jakautuneen, huonosti järjestäytyneen kapinallisliikkeen eduksi. Kalliiseen, riskialttiiseen maahyökkäykseen ei puolestaan mikään NATO-maa lähde – varsinkaan kun päätöslauselma 1973 sen suorasanaisesti kieltää.

Libyan sodassa NATO yrittää työntää neliskulmaista palikkaa läpi pyöreästä reiästä. Tämä on pattitilanne, josta se pääsee eteenpäin ainoastaan toimimalla mandaattinsa ulkopuolella tai luovuttamalla. Näistä edellinen on mahdotonta Cameronille, joka pelkää joutuvansa vastuuseen kansainvälisen lain rikkomisesta –niin kuin Blair nyt on. Jälkimmäinen vaihtoehto puolestaan on poliittisesti vähintäänkin vaikeaa Sarkozylle ja Obamalle: molempia odottavat presidentinvaalit ensi vuonna.

NATO-operaatiolla, ja näin ollen koko Libyan sodalla, ei nykyisessä muodossaan ole loppua koska sellaista ei ole määritelty. Tarve suojata ”siviilejä” on ja pysyy niin kauan kun Gaddafi on vallassa, mutta Gaddafi puolestaan on ja pysyy koska hänen poistamisekseen ei ole mandaattia. Mikään – varsinkaan kallis, huonosti suunniteltu ja tarpeettomalta vaikuttava sota välimerellä talousvaikeuksien aikana – ei kuitenkaan voi kestää loputtomiin. Sekä humanitäärisen sodan arvon että NATO-kansalaisten rahapussien kannalta parasta olisi, jos Sarkozy ja Cameron hyväksyisivät, ettei tällä tarinalla ole onnellista loppua. Joskus prinssi jää vailla prinsessaansa, ja myös silloin on ennen pitkää sanottava, että sen pituinen se.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa