Jaa

Aikaisemmassa postauksessa käsittelin konsensuksen roolia suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Eduskuntavaalien alla suurin kysymys oli miten Perussuomalaiset tulevat pärjäämään vaaleissa. Tätä kysymystä ruokittiin jatkuvalla epätarkalla uutisoinilla Perussuomalaisten suosion kasvusta gallupeissa (joka näköjään jatkuu vaalien jälkeenkin). Koska Perussuomalaiset ovat monella eri tavalla konsensuksenvastainen puolue, heidän vaalimenestyksensä jälkeen on aiheellista kysyä, miten konsensus pärjää vai pärjääkö ollenkaan.

Keskeinen osa eduskuntavaalien tulosta on polarisoituminen. Protesti oli suuri menestyjä: Perussuomalaisten nostattama ja johtama protestihenki nosti heidät polittiisesta paitsiosta keskiöön vieden sekä ääniä että paikkoja jokaiselta vakiintuneelta puolueelta. Yhtä tärkeää on muistaa, että aikaisempi puoluehegemonia ei ole särkynyt. Kolme suurta puoluetta omivat yhä yli puolet kansanedustajista. Kokoomus selvisi vaaleista suurimpana puolueena ja luotsaa uutta hallitusta.  Hyvä esimerkki tästä jakautuneisuudesta on, että Uudenmaan vaalipiirin äänikuningas oli arvokonservatiivi ja euroskeptikko Timo Soini, mutta vahvoina toisena ja kolmantena ääniharavana olivat EU-myönteiset liberaalit Alexander Stubb ja Jyrki Katainen.

Tämä infuusio konsensuksen vastaista politiikkaa näkyi parhaiten parin viikon aikaisena Portugalin tukipaketin vakavana ja julkisena kyseenalaistamisena. Olkoonkin vääristä syistä, tämä oli ainutlaatuista suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa, jossa kevyt eipäsjuupas-teatteri on tavanomaisempaa aran tilanteen edessä. Myös – tukipaketin takia – eduskuntavaalien tuloksesta tuli hetkellinen kansainvälisen kiinnostuksen kohde.

Alunperin kekkoslaisen konsensuksen ydin oli välttää ei-toivottu huomio ulkomailta. Koska juuri tämä skenaario toteutui, tämä konsensuksen alkuperäinen tarkoitus tuntuu osittain palautuneen: yhtäkkiä maailma on hieman huolestunut Suomesta, mutta Suomi on äärimmäisen huolestunut siitä, mitä Suomesta nyt ajatellaan.

Suomalaisia aina kiinnostaa tietää, mitä elefantti ajattelee meistä. Osa ulkomaisesta mediasta käsitteli vaaleja sensaatiomaisesti; etenkin Ruotsin media – ja hallituskin – on syyllinen tähän.Suurin osa kuitenkin käsitteli Perusuomalaisten voittoa osana laajempaa oikeistopopulistipuolueiden menestystä Euroopassa (FT, NYT, BBC, Spiegel).  Tämäkin huomio oli puhtaasti riippuvainen Portugalin tukipakettiin. Sen jälkeen, kun tukipaketti hyväksyttiin, huomio siirtyi muualle (Google-hakutilasto).  Poikkeuksellista on, että vaalitulosta on nähty tarpeelliseksi selitellä, myös kansainvälisesti. Tämä selittely ei rajoitu siis pelkästään Suomen hallituksen Portugali-tukipakettikantaan, vaan koko kansan (positiivisiin) ominaisuuksiin. Kuten Stubb totesi vaalituloksista:

”Perusviesti: me suomalaiset kunnioitamme demokratiaa ja olemme käytännönläheisiä ongelman ratkojia. Meihin voi, ja kannattaa luottaa. Nyt kannattaa vaan ottaa iisisti. Me olemme aina onnistuneet rakentamaan koalitiota, jotka pohjautuvat yhteiseen hallitusohjelmaan. Homma hoituu. Piste.”

Vaalien jälkeen debattia on syntynyt maamme suvaitsevaisuudesta ja rasismista – hyvä niin. Debatin keskiössä on tarve määritellä Suomea ja suomalaisuutta – mutta sen suurin motivaattori tuntuu olevan Perussuomalaisten vastustaminen suvaitsevaisuuden tai muiden arvojen edistämisen sijaan: ”Minun Suomeni on kansainvälinen” on muuttunut muotoon ”Ei perussuomalaiselle Suomelle.” Sananparsi ”perus-Suomi” on nyt vakiintunut kielenkäyttöön kuvailemaan jokinsorttista antiteesiä ideaalille, suvaitsevaiselle ja monietniselle – mutta aivan yhtä fiktiiviselle – nyky-Suomelle.

Nämä sinäänsä erilliset tapahtumat – ulkomaiden kiinnostus Suomea kohtaan, ja kotimainen debatti Suomesta – ovat fuusioituneet konsensuksen vahvistamiseen kotimaassa.   Yksittäisiin kommentteihin vaaleista, esimerkiksi Ruotsin Bildtin, on kiinnitetty paljon huomiota, mutta moni on tehnyt niistä vielä suurempia johtopäätöksiä. Talouselämä julisti – Ranskalaiseen Figaroon viitaten, että ”Soinista [tuli] maailman Suomi-kuva”; samoin toimi Iltalehti peilinään Der Spiegel. Eduskuntavaaleissa ei siis ollut vaan kyse maan politiikasta ja tulevasta hallituksesta, vaan myös Suomen kansainvälisestä imagosta, ja jokainen ääni Perussuomalaisille huononsi eli heikensi tätä imagoa.

Jopa tilastojakin tälle löytyy!  MTV3 totetutti gallupin, jonka mukaan vaalitulos (eli Perussuomalaisten menestys) huononsi Suomi-kuvaa – siis suomalaisten mielestä, eihän ulkomaalaisilta tarvitse kysyä. Pääkirjoituksessaan Kaleva yhdisti suoraan kotimaanpolitiikan ulkomaiden suhtautumisen välillä: ”Perussuomalaisten jytkyvoitto levitti Suomesta epämiellyttävää kuvaa. Se ei voi olla yhdenkään suomalaisen etu.” Jotta emme yhdistäisi suvaitsemattomuutta maamme imagon kanssa, Perussuomalaisten tulisi harkita, mitä he sanovat. Toisin sanoen debatti täytyy pitää poissa ulkomaalaisten kuuluvilta – mieluiten kokonaan käymättä, sillä olemmehan kaikki samaa mieltä tästä.

On aiheellista kysyä, kuinka moni on vakavasti kyseenalaistanut suomalaisen demokratian siksi, että populistinen puolue voitti vajaat 20% äänistä.  Onko äänestetty väärin? Riippumatta siitä, mitä mieltä on Perussuomalaisista, kehotus itsesensuuriin on vaarallinen. Keskustelun välttely vetoamalla yhteisymmärrykseen ulkopoliittista syistä on tuttu kylmästä sodasta. Mieleen palautuu ulkoministeri Ahti Karjalaisen vuonna 1974 antama varoitus:

”Olen korostanut usein aiemminkin, että Suomen suhteissa ulkovaltoihin on aina kysymys koko maan ja kansan edusta ja turvallisuudesta. Tämä on syytä jokaisen pitää mielessä ulkopoliittisiin kysymyksiin puuttuessaan. [Ulkopolitiikkamme] hengen mukaisen sananvapauden käytön ohjenuorana eivät pysyvästi voi olla hallituksen rankaisu- ja huomautustoimenpiteet, vaan ollakseen aitoa sen on perustuttava kaikkien kansalaisten omakohtaiseen, vastuuntuntoiseen, terveeseen harkintaan ja tasapainoiseen suhtautumiseen.”

Koska Perussuomalaiset jättäytyivät oppositioon, itsesensuuri jää tarpeettomaksi.  Puolue ja sen edustama arvomaailma jää konsensuksen ulkopuoleiseen marginaaliin, jossa halla-ahoilu on sallittu. Uhka on kuitenkin koettu sen verran vakavaksi, että vasta-aineen on oltava vahvan enemmistön hallitus. Kataisen alunperin ehdottamalla ’eurolibeeralihallituksella’ olisi ollut ”vain” 112 paikkaa, vaikka selvästi sateenkaarihallituksen 126 paikkaa olisi suotavaa.

Suurin tragedia tässä kaikessa antiperussuomalaisuudessa on se, että on keskitetty oireeseen taudin sijaan. Sen sijaan, että olisi keskustelua siitä, miksi protestihenkiset oppositiopuolueet voittivat vaalit, toimitaan sen oletuksen mukaan että, hallitusneuvotteluista seuraa ’business as usual’ suuren enemmistön hallitus. Euroliberaalina itsekin ilakoin Perussuomalaisten poisjättäytymisestä mutta on pakko tunnustaa, että hallitus ei heijasta vaalituloksia. Pikemminkin se kuvastaa sitä, kuinka elastinen Suomen puoluesysteemi on. Ne, jotka toivoivat syvempää muutosta suomalaiseen politiikkaan, joutuvat pettymään. Vaalirahakohun vaikutukset jäivät varsin pieniksi: muiden muassa ”mainettaan parempi” Antti Kaikkonen palaa eduskuntaan, vaalirahailmoituksia annettiin vastahakoisesti, ja keskustelukulttuuri on palautunut kohua edeltävään. Plus ça change, plus ça même chose.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa