Jaa

Tunkkaisen nationalismin ja sen aiheuttamien reaktioiden vallattua koko uutiseetterin, näyttää järkevästä diskurssista tulleen entistäkin niukempi resurssi. Syynä ovat tietenkin paitsi perussuomalaisen vaaliohjelman toki historiallinen vaalivoitto ja sen vaikutukset kotimaan poliitiikassa, myös entisen emämaan ruhtinaallinen piekseminen kansallislajissa ja sitä seurannut kollektiivinen lippaanvetäminen Hornetteineen ja torijuhlineen.

Molemmissa harkitun raportoinnin tai analyysin rooli on jäänyt marginaaliseksi, kuten ehkä odottaa saattoi. Perussuomalaisten hallituskuvioden ja niiden uutisoinnin perusteella olisi useasti voinut päätellä, että Soinin joukkue sai 80 prosenttia äänistä ja muut puolueet loput 20. Jääkiekon MM-voitosta koitunut ylipitkä euforia taas vaikuttaa varteenotettavammankin median suodattamana niin vahvalta, että luulisi kestävyysvajeen heittämän haasteen ratkenneen ja Suomen saneen pysyvän paikan YK:n turvallisuusneuvostosta. Tyytyväisyyteen lisäpontta tuonut juuri läntisen naapurimaamme häviö on toki hauskaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta tuon pisteen reilusti ylittäneenä näyttäytyy reaktio nyt jo liki patologisena ominaispiirteenä. Olisi voinut luulla, että vuonna 2011 suomalainen kansallistunto tai identiteetti, sikäli kun sellaista tarvitsee kokea, perustuisi jollekin muulle kuin nietszscheläisenä orjamoraliteettina esiintyvälle ilolle siitä, mitä Ruotsi ei saa (kultamitali) ja ei edusta (sankarius/urhoollisuus). Mikään ei kuitenkaan viittaa tähän, vaan pikemminkin kansallismyytin vaalimisesta kumpuavaan tuttuun historialliseen revisionismiin, joka pienimmissä aivoissa tekee maahanmuuttajista epäkelpoja ja suomenruotsalaisistakin ”hurreja” eli ruotsalaisia. Myös jo ennen voittoa tuuletelleen Suomen maajoukkueen apulaisvalmentajan joutaisi palata historiankirjojen äärelle keksittyään jo lähtökohtaisista historiallisista faktoista poikkeavan kausaliteetin Ruotsin oletetun ”sotimattomuuden” ja vääjäämättömän jääkiekkotappion välille. Apulaisvalmentajan toistama klisee vaikuttaa ikävä kyllä enemmänkin laajemman ilmiön ilmentymältä kuin hölmöltä yksittäiseltä lausumalta. Ainakin allekirjoittanut muistaa Ruotsi-Suomen ja Ruotsin alla nautitun autonomian myytin olleen vielä vahvasti läsnä oman aikansa ala-asteen opetussuunnitelmassa siitä huolimatta, että kukaan itseään kunnioittava historoitsija ei moista fiktiota ole elätellyt enää vuosikymmeniin.

Kaiken tämän tunkkaisuuden keskeltä on kuitenkin noussut aito ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt kansallisylpeyden aihe. Aki Kaurismäen siirtolaisuutta käsittelevä elokuva Le Havre on kerännyt lähes yksimielisen positiivista kritiikkiä Cannes’in elokuvafestivaaleilla, jossa niin kilpailusarjan taso kuin sen nauttima kansainvälinen huomio on eri planeetalta muutaman maan pelaajista ja medioista koostuvaan jääkiekon MM-sirkukseen verrattuna. Elokuvan tiimoilta tehdyssä Hufvudstadsbladetin haastattelussa Kaurismäki kiteyttää ehkä osuvimman analyysin Suomen henkisestä nykytilasta:

Suomi on paniikissa muutaman romanin tähden. Suomalaisten itsetunto on huono, eikä siihen auta edes 6-1. (toim. suom.)

Rohkenen väittää, että Kaurismäen voittamassa kultaisessa palmussa olisi enemmän juhlan aihetta kuin viime viikkoisessa MM-mitalissa – useammastakin syystä.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa