Katalin Miklóssyn mukaan EU teki edellisessä laajentumisen aallossa virheitä, joista se maksaa edelleen. Virheistä olisi syytä ottaa oppia, kun laajentuminen tulee seuraavan kerran ajankohtaiseksi: mitä idemmäs EU laajentuu, sitä idempänä on vallan painopiste unionissa. Haaste nousee siitä, että kylmän sodan perinnön vuoksi uusien jäsenmaiden poliittinen kulttuuri eroaa vanhoista jäsenvaltioista merkittävästi tänä päivänäkin.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa, jossa hän vastaa itäisen Euroopan tutkimuksesta. Hänen erikoisalaansa on itäisen Keski-Euroopan oikeusvaltiokehitys. Teema toimii punaisena lankana myös hänen uusimmassa tietokirjassaan Euroopan tulevaisuus. Miten itäiset jäsenmaat muuttavat unionia? (Tammi), joka ilmestyi 27.8.2026.

Teos käsittelee Euroopan unionin laajentumista ja sen seurauksia 2000-luvulla. Tänä aikana EU on kasvanut kolmessa tulokaserässä: 2004 (Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro), 2007 (Bulgaria ja Romania) sekä 2013 (Kroatia).

Tulokkaista ylivoimainen enemmistö on maita, jotka vapautuivat kommunistidiktatuurista 1989–1991. Siten ne ovat joutuneet  rakentamaan demokraattisia instituutioitaan verrattain vastikään.

Yksi Miklóssyn teoksen keskeisimmistä väitteistä on, että EU:n laajentuminen tuoreisiin demokratioihin tapahtui varomattomasti. Nyt 2000-luvun tulokasmaat haastavat EU:n perusarvoja – demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta – sisältä päin. Vaikutukset näkyvät jo vanhoissakin jäsenmaissa, joiden katkeamaton demokraattinen historia ulottuu paljon pidemmälle kuin viimeisimpien tulokkaiden. 

Teos käsittelee enemmän tai vähemmän kaikkia niitä EU:n tulokkaita, jotka viruivat kylmän sodan ajan rautaesiripun itäpuolella. Tässä jutussa keskityn niistä kuitenkin vain niin sanottuun Visegrád-ryhmään: Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari.

Teoksen mukaan nämä neljä ovat olleet erityisen halukkaita ja hanakoita vaikuttamaan koko EU:n politiikkaan. Termi “Visegrád” on brändi ja yhteisö, joka lanseerattiin 1990-luvulla nimenomaan ajamaan alueen maiden etuja kansainvälisesti. 

Erityisesti Puola ja Unkari ovat olleet kokoaan suurempia suunnannäyttäjiä – niin hyvässä kuin pahassa.

Haastattelin Miklóssya pian kirjan julkaisemisen jälkeen.

Aloitimme haastattelun historian virheistä ja päätimme sen pohdintaan siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Menneisyyden virheet voivat näet tarjota eväitä siihen, mitä vaikutuksia seuraavilla tulokkailla voi kansainväliselle yhteisölle olla.

EU:n kolme virhettä

Yksi Miklóssyn teoksen pääteeseistä on, että uudet tulokkaat otettiin Euroopan unioniin 1990–2000-lukujen taitteessa väärällä asenteella, väärään tahtiin ja väärään maailmanaikaan.

Väärä asenne oli vanhojen jäsenmaiden holhoava ylenkatse. Uusille tulokkaille saneltiin ylhäältä alas, miten demokratia ja talous nostetaan riittävälle tasolle. 

“Tulokkaat alkoivat haastaa EU:n arvoja ja tapoja heti, kun ne olivat päässeet suojaan eli unionin jäsenyyden piiriin”, Miklóssy sanoo.

Nöyryytetyt tulokkaat siis alkoivat uhitella.

Laajentumisen tahti oli Miklóssyn mukaan siten väärä, että se oli sekä liian hidas että liian nopea. 

“Itäblokista vapautuneille oli uskoteltu, että ovet unioniin olisivat auki heti, kun ne vain pääsisivät eroon kommunistihallinnosta. Kun vapaus koitti, EU esittikin niille listan vaatimuksia, jotka niiden tuli täyttää. Siinä menetettiin se herkkä hetki, jolloin maat olisivat halunneet oppia demokratiaa.” 

Jäsenyys toteutui ensimmäisenkin tulokaserän osalta lähes 15 vuotta itäblokin murtumisesta. Silloin tahti muuttui liian nopeaksi: uudistuksia tehtiin liian kovalla vauhdilla ilman, että ne juurtuivat kunnolla. 

“Siinä vaiheessa maat olivat jo ehtineet kyynistyä, ja syntyi ohuita näyteikkunademokratioita.”

Kolmas väärä elementti oli Miklóssyn mielestä maailmanaika – taloudellisen uusliberalismin aika.

Globaalisti talousajattelua hallitsi 1980–1990-luvuilla uusliberalismi eli usko markkinoiden maksimaaliseen vapauteen. Sen kärkihahmoihin kuuluivat 1980-luvulla Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcher, joiden nostattamat uusliberalismin aallot rantautuivat entiseen itäblokkiin niiden vapautuessa kommunismista. 

“Se oli myrkkyä. 1990-luvulla vallitsi raadollinen talousajattelu, jolloin ei välitetty heikossa asemassa olevista: eläkeläisistä, työttömistä, vähän koulutetuista, monilapsisista perheistä… Ajateltiin, että heistä huolehditaan, kun siihen on varaa. Koskaan ei ollut varaa,” Miklóssy luonnehtii.

Taloudellinen uusliberalismi ei tarkoita samaa kuin poliittinen liberalismi. Poliittinen liberalismi merkitsee yksilönvapautta ja sitä, että kansalla on vapaus ja mahdollisuus nimittää ja rajoittaa vallanpitäjiä. Kun puhutaan länsimaisesta demokratiasta, viitataan juuri poliittiseen liberalismiin. 

1980–1990-lukujen taitteessa itäblokki paiskautui poliittiseen liberalismiin ja äärimmäiseen taloudelliseen uusliberalismiin yhtä aikaa. Nopean muutoksen tulos oli, että alueen ihmisten mielissä nämä kaksi eri asiaa sekoittuivat.

Miklóssy kuvaa tilannetta näin:

“Liberalismi merkitsi heille kaaoottisuutta, epämääräisyyttä ja taloudellista raakuutta. Että jos et pärjää, se on sinun oma syysi. Samanlainen mielikuva muodostui Venäjällä.”

Itäisen Keski-Euroopan kansallisvaltioiden rinnastaminen Venäjään voi kuulostaa epäreilulta. Se, että yhteiskunta täytyi rakentaa kylmän sodan jälkeen uudelleen, käynnisti kuitenkin samantyyppisiä prosesseja ympäri entisiä kommunistimaita, minkä seurauksista ne kärsivät edelleen. 

Itse asiassa monet entiset kommunistimaat ovat toteuttaneet uusliberalistista talousoppia kovemmin kuin niin sanottu länsi, sillä niiden täytyi mielistellä ajan uusliberalistisia trendejä ja houkutella kansainvälisten yritysten investointeja. Käytännössä se merkitsee esimerkiksi huokeaa verotusta ja ammattiliittojen heikkoa asemaa.

“Lännessä taas järjestelmä perustuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin vallalla oli sosiaalinen markkinatalousmalli. Silloin kasvatettiin sosiaalista ja taloudellista hyvinvointia. Oli opittu ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä lamasta, että taloudellinen hätä voi nostattaa vaarallisia poliittisia ilmiöitä. Tätä haluttiin välttää,” Miklóssy jatkaa.

Kun taloustieteen ja politiikan eliitti saapui 1990-luvulla vanhoista markkinatalouksista uusiin jakamaan ylimielisiä neuvojaan, olivat maailmansotien ajan opit painuneet unholaan.

Politiikan teoreetikko Hannah Arendt selitti niin natsismin kuin bolševisminkin nousua sillä, että kapitalismi yleistyi 1800-luvun lopussa, jolloin ihmiset jakautuivat uusiin voittajiin ja häviäjiin. Oliko 1990-luvun šokki Euroopan entisissä kommunistimaissa samankaltainen sysäys?

“Tämä on heiluriliike. 1970-luvulle asti liberaalit demokratiat vahvistivat sosiaalista markkinataloutta. Sitten lähdettiin uusliberaaliin suuntaan. Uusliberaalin talouspolitiikan yleismaailmallinen seuraus on nationalismi. Illiberalismi ja nationalismi ovat välittäjäideologioita matkalla konservatismiin. Myös stalinismi oli konservatismia eli vallan keskittämistä ja arvojen jäykkyyttä,” Miklóssy vastaa.

Kritiikkinä todettakoon, että Miklossyn määritelmä konservatismista on yllättävä, kärkäs ja kapea. Yleisemmin poliittinen konservatismi määritellään suuntauksena, joka painottaa instituutioiden ja tapojen jatkuvuutta. Sen ajatellaan muodostuneen pehmeäksi vastavoimaksi poliittiselle liberalismille, mutta myös radikalismille. Konservatismi ei siis väistämättä tarkoita autoritarismia, saati totalitarismia, jota stalinismi edusti. 

Tulokkaista tuli suunnannäyttäjiä

Illiberalismi ja nationalismi ovat vahvistuneet erityisen voimakkaasti juuri entisissä kommunistimaissa siksi, että integroituminen markkinatalouteen oli niille niin kaoottinen ja traumaattinen kokemus: suuri määrä ihmisiä menetti tunteensa siitä, että he ovat turvassa.

Turvattomuus johtui talouspolitiikasta, mutta ihmiset yhdistivät sen poliittiseen vapauteen. Samalla EU:n vanhat markkinatalouden demokratiat vähättelivät uusia tulokkaita, mikä lisäsi tulokkaiden kyynisyyttä ja kaunaa. 

Miklóssyn mukaan tämä loi otolliset olosuhteet orbanismille eli poliittiselle illiberalismille.

Nimensä perusteella illiberalismi on poliittinen aate, joka vastustaa liberalismia. Se on terminä erittäin epämääräinen, mutta Miklóssy selittää sitä kirjassaan sen mukaan, mitä sillä vastustetaan: kosmopoliitteja, globalisaatiota, monikulttuurisuutta ja muslimien maahanmuuttoa. Illiberaali korostaa Euroopan kristillisiä juuria ja ajaa niiden ja nationalismin avulla kansallista yhtenäisyyttä.

Unkarin entinen pääministeri Viktor Orbán lanseerasi illiberalismin poliittiseksi johtotähdekseen ja inspiroi sillä muiden maiden poliitikkoja. 

Illiberalismista – orbanismista – tuli siis vientitavaraa. Miklóssy kirjoittaa, että orbanismi on “vallan tekniikkaa, aatteellista kokonaisuutta, kansainvälisen verkostoitumisen käytäntöä ja tapaa puhua äänestäjille.” Hänen mukaansa se on ennen kaikkea väline, jolla valmistellaan kansalaisia konservatismiin eli vallan keskittämiseen – siihen, että he luopuvat yksilönvapaudesta vallanpitäjien hyväksi. 

Illiberalismi kuulostaa kiertoilmaukselta autoritarismille. Jälleen syntyy se vaikutelma, että Miklóssy rinnastaa omintakeisesti konservatismin autoritarismiin. 

Miklóssyn mukaan orbanismi upposi erityisen otolliseen maaperään muissa entisissä kommunistimaissa. Esimerkiksi Puolan Laki ja oikeus -puolue sekä Slovakian vasemmistokonservatiivit ovat hallituskausillaan ajaneet rajuja kavennuksia oikeusvaltioon – Orbánin esimerkkiä seuraten.

Eikä trendi pysähtynyt tuoreisiin demokratioihin. Esimerkiksi Saksan Vaihtoehto Saksalle, Ranskan Kansallinen liittouma, brittien Brexit/Reform sekä Donald Trumpin republikaanit Yhdysvalloissa ovat Miklóssyn mukaan osa samaa virtaa.

Miklóssy antaa ymmärtää, että entiset kommunistimaat toimivat vetojuhtana liberaalien arvojen heikkenemiselle myös muualla. Tämäkin tulokulma on vähintäänkin yllättävä. Uusliberalismi on näet 1970-luvulta alkaen voimistanut eriarvoisuutta myös vanhoissa markkinatalouksissa – erityisesti Yhdysvalloissa. Tällä arvioidaan olevan mahdollinen yhteys Donald Trumpin nousuun.

Illiberalismin – autoritarismin – periaatteet eivät siis ole sielläkään tuontitavaraa vaan oire kotoperäisistä ongelmista. Sama koskee monia muitakin maita, joilla on pitkä demokraattinen ja kapitalistinen historia ilman katkoksia.

Miklóssy puolustaa näkemystään.

“Voi olla niinkin. Mutta lännen illiberaaleissa puolueissa on seurattu entisten kommunistimaiden esimerkkiä siinä, miten ajaa puoluepolitiikkaa retorisesti ja käytännössä.”

Miklóssyn kirjan ja haastattelun perusteella tulkitsen, että orbanismi vientituotteena ei ole niinkään itse pyrkimys autoritaarisuuteen, vaan sitä esiintyy ympäri Eurooppaa ja maailmaa ihan omasta takaa. Vientituote on orbanistinen retoriikka ja metodit, joilla heikentää demokraattisia instituutioita. Esimerkiksi toimittaja ja politiikan historioitsija Anne Applebaum on avannut tapaa, jolla Trumpin hallinto on ottanut oppia Orbánilta.

Kenties Miklóssyn teoksen keskeisin väite kuitenkin on, että EU:n uudemmat tulokkaat heikentävät demokraattisia instituutioita myös vanhoissa jäsenmaissa. Unioni tarjoaa orbanisteille alustan verkostoitua ja vaikuttaa tehokkaammin. Siksi tapa, jolla entiset kommunistimaat liittyivät unioniin, on ollut EU:n perusarvoihin nähden vahingollinen.

Erityisen kirkkaasti tulokkaat ovat Miklóssyn mukaan vaikuttaneet koko EU:n maahanmuuttopolitiikkaan. Visegrád-maiden kovaa maahanmuuttolinjaa pidettiin 2010-luvun puolivälissä äärimmäisenä ja epäsovinnaisena. Vuosikymmen myöhemmin siitä on tullut unionissa valtavirtaa.

“Ensin Unkarin aitaa EU:n etelärajalla kauhisteltiin. Nyt aitoja on noussut ympäri unionin ulkorajoja. Aita ei sinällään ole tehokas keino hillitä maahanmuuttoa, mutta se kertoo linjan koventumisesta yleisellä tasolla,” Miklóssy selittää.

Hän kuitenkin huomauttaa, että tulokkaiden kovempi linja ei ole ollut pelkästään huono asia. Esimerkiksi Puolan suoraa ja haukkamaista Venäjä-politiikkaa tarvitaan, kun Saksassa ja muualla lännessä epäröidään.

Myös Helsingin Sanomat uutisoi vastikään Puolan valtaisasta geopoliittisesta merkityksestä Natolle, Euroopalle ja Suomelle. 

Puolasta on kaikkiaankin tullut merkittävä vallankäyttäjä Euroopassa, korostaa Miklóssy. Maan oikeusvaltiokehitys on nykyisen hallituksen myötä kääntynyt takaisin liberaalimpaan suuntaan.

“Puola on suuri maa, jonka talous on kasvanut nopeasti lännen tasolle – se on nyt talousveturi. Puola uskaltaa ja haluaa käyttää valtaa EU:ssa.” 

Kaiken takana on talous

“Nyt vihdoin kaadettiin Viktor Orbán. Mutta se kesti 16 vuotta. Ja mistä se kertoo? Se ei kerro siitä, että nyt unkarilaiset heräsivät ja alkoivat haluta demokraattisia arvoja. Se kertoo siitä, että heillä ei ole rahaa.”

Miklóssy viittaa kirjansa osioon, jossa kerrotaan siitä, mitä seurauksia EU-tukien jäädyttämisellä oli Unkarille. Unkarin kansa alkoi köyhtyä. Keväällä 2026 se äänesti lompakoillaan.

Lompakolla äänestäminen on kansainvälinen ilmiö: uurnilla talous motivoi äänestäjiä usein enemmän kuin arvopuhe.  

Se ei toki tarkoita, että valtaan äänestetyt olisivat taloudelle hyväksi. Riittää, että kansa uskoo niiden olevan.

Miklóssy vaikuttaa olevan samaa mieltä:

“Rahassa illiberaalit lupaavat tuhat kaunista.”

Jos lupauksia ei lunasteta, voi kansa osoittaa ovea – jos sillä on vielä valtaa eli demokratiaa ei ole tuhottu kokonaan.

Miklóssy kuvaa kirjassaan, kuinka Orbánin Fidesz-puolue tuhosi demokraattisen järjestelmän osalta lähes kaiken paitsi itse äänestämisen ja ääntenlaskun. Puolue esimerkiksi otti haltuunsa tiedotusvälineet sekä muutti vaalipiirien rajoja itselleen suotuisammiksi. 

Lopulta se ei riittänyt. Kun luvattu talouskasvu tyrehtyi, alkoi kansa etsiä muita vaihtoehtoja. Kansannousun hyökyaalto oli niin ylivoimainen, että Fidesz ei pystynyt voittamaan edes likaisella pelillä.

Talouden kehitys on suuressa osassa EU:n itäisiä jäsenmaita edelleen reilusti jäljessä EU:n keskiarvoista. Taloudellinen turvattomuus ei siis jäänyt 1990-luvulle.

Miklóssy nostaa esiin kaksi merkittävää poikkeusta: Puola ja Tšekki. Niiden talous hätyyttelee monin paikoin EU:n vanhempia markkinatalouksia. Mukana tulevat vahvat instituutiot ja korruption vähäisempi vaikutus.

Kenties juuri siksi illiberalismi ei ole saanut Puolassa yhtä vahvaa otetta vallankahvasta kuin Unkarissa ja Slovakiassa. Tšekissä illiberalismi on menestynyt nelikosta kaikkein huonoimmin.

Illiberalismin seireeni vaikuttaa sitä heikommalta mitä turvatumpi on kansalaisten hyvinvointi. Ei tule haikailtua vahvan johtajan perään, kun oma henkilökohtainen elämä tuntuu hallitulta.

Tämä on opetus myös idealistisille liberaaleille. Hienot puheet yksilönvapaudesta, oikeusvaltiosta ja demokratiasta eivät riitä. Kansa kuuntelee niitä vasta, kun se on saanut leipää. Opetus pätee niin vanhoissa kuin uusissa demokraattisissa markkinatalouksissa.

Mitä tekisit nyt, Katalin Miklóssy?

Mennyttä ei voi muuttaa. EU:ssa tehtiin vuosikymmeniä sitten virheitä, joiden seuraukset ovat ulottuneet näihin päiviin asti. Mitä on vielä tehtävissä?

“Ensin täytyy tulla alas norsunluutornista.”

Miklóssy puhuu tässä liberaaleille, joihin hän itsekin tunnustaa lukeutuvansa.

Ylenkatseinen sanelupolitiikka johtaa vastareaktioon. Toinen osapuoli on hyväksyttävä päätöksentekoon tasavertaisesti.

Et siis kannata politiikkaa, jossa illiberaalit puolueet suljetaan ulos päätöksenteosta vaalituloksesta riippumatta? Näin on toimittu esimerkiksi Saksassa.

”En. Ei voi olla niin, että osa äänestäjistä vain mitätöidään, kun he valitsevat liberaaleille epämieluisia ehdokkaita. Se kaivaa maata demokratian ydinarvolta ja kasvattaa illiberaalien vetovoimaa.”

Eikö argumenttiin sisälly riskejä? Orbán pysyi vallassa 16 vuotta ja sai aikaan paljon tuhoa oikeusvaltion rakenteille. 

“Se talous. Tuskin esimerkiksi AfD:llä (Vaihtoehto Saksalle) on mitään ihmelääkettä, jolla saada Saksan talous nousuun.”

Rohkea oletus. Joskus talous piristyy vallanpitäjästä riippumatta. Näin kävi esimerkiksi Venäjällä 2000-luvun alussa, kun öljyn ja kaasun maailmanmarkkinahinnat ampaisivat nousuun. Venäjän kansa laski talouskasvun virheellisesti uunituoreen presidentti Vladimir Putinin ansioksi. Tekijä oli keskeinen Putinin diktatuurin nousulle.

Miklóssyn mukaan näin ei voi tapahtua demokraattisessa järjestelmässä. Ei ainakaan ilman erityisen raakaa lama-aikaa ja sitä seuraavaa nousua. 

Mutta entä jos illiberaali johtaja ehtii tuhota demokratian?

Katastrofiskenaariot sikseen. 

EU:n odotushuone ei ole tänäänkään tyhjä. Sen sisällä – tai vähintään ovensuussa – oleilevat ainakin Ukraina, Moldova, kuusi Länsi-Balkanin valtiota sekä Georgia. 

Mitä tulisi tehdä toisin uusien jäsenmaiden kanssa, kun EU jälleen laajentuu tulevaisuudessa?

“Edetä maltillisesti. Ei pidä hätiköidä poliittisen paineen takia. Siitä me maksaisimme kovaa hintaa vuosikymmenen sisällä. Pitää katsoa tarkkaan, miten demokratia toimii. Ei pidä tyytyä pystyttämään instituutioita, jotka tuottavat vain näyteikkunademokratioita.”

Kiirettä ja painetta ajetaan Miklóssyn mukaan EU:ssa jälleen kerran vanhoista jäsenmaista:  uusimmille ehdokasmaille puuhataan ohituskaistaa. Unionin nykyiset itäosat pääosin vastustavat ohituskaistamenettelyä, sillä ne pelkäävät EU-tukien virtaavan heidän ohitseen uusiin jäsenmaihin. 

Miklóssy kuitenkin huomauttaa, että Ukrainan roikottaminen vaatimusten viidakossa on epäreilua, sillä maa käy puolustussotaa koko vapaan Euroopan puolesta. Hän sanoo tämän tiedostaen, että maan koko ja poliittinen kulttuuri väistämättä toisivat EU:n painopistettä jälleen idemmäs. 

Ukraina on viime vuosina paukuttanut erityisellä vimmalla läpi uudistuksia, joilla se vastaa EU:n vaatimuksiin ihmisoikeuksista ja instituutioista. Syy on ulkoinen paine: maa uskoo saavansa EU:lta turvaa Venäjää vastaan. Lisäksi Euroopassa ja Yhdysvalloissa muhii suuria haluja investoida Ukrainan talouteen, kun sotatilanne helpottaa.

Voisivatko Ukrainan koko, poliittinen kulttuuri ja geopoliittinen merkitys tarkoittaa, että maa tekee tulevaisuudessa Puolat – eli kasvaa merkittäväksi suunnannäyttäjäksi koko Euroopalle ja läntiselle arvoyhteisölle? 

Emme ehdi käsitellä asiaa Miklóssyn kanssa, joten se jää ilmaan.

Kysymys voi tuntua kaukaiselta haihattelulta. Tällaisia asioita olisi kuitenkin pitänyt pohtia enemmän jo vuodesta 1989 – 15 vuotta ennen kuin yksikään entisistä kommunistimaista liittyi osaksi EU:ta.

Jo silloin, kun rautaesirippu vasta alkoi ratkeilla ja kysymys Euroopan unionin jäsenyydestä oli sen itäpuolella kaukainen “mitä jos”.